Lue keskustelun säännöt.
En pääse yli itsestäni
13.08.2014 |
Minulla on ylitsepääsemättömiä ongelmia itseni kanssa. En osaa elää. Tarkkaa ikääni en kerro, mutta olen väliltä 18-26.
Inhoan itseäni. Olen muiden mielestä kaunis ja normaalivartaloinen, mutta aina peiliin katsoessani joudun nielemään palaa kurkussani.
Kaikki suhteeni ovat olleet epäonnistuneita yrityksiä, joissa minua pahoinpidelty henkisesti, fyysisesti, tai molemmin tavoin. Tuntuu siltä, että ketään ei ole luotu minua varten enkä tule koskaan löytämään ketään, joka kiinnostuisi minusta. En edes uskalla enää lähestyä miehiä, koska minut on torjuttu niin monesti.
Kaikki epäonnistumiset ovat vaikeita käsitellä. Yhden epäonnistumisen jälkeen en edes tahdo yrittää uudelleen, koska pelkään mokaavani uudelleen.
Inhoan kaikkea uutta, mutta samalla inhoan rutiineja. En harrasta mitään. En urheile koska minusta se on ahdistavaa, koska en osaa ja inhoan muiden katseita. Ruoanlaitto ei kiinnosta koska teen silloin ruokaa vain yhdelle henkilölle.
Olen työtön, koska en uskalla hakea töitä, koska pelkään että minut torjutaan vaikka se on normaalia. Ystäväni alkavat yksi kerrallaan hylkäämään minut ja lopussa minulle ei jää ketään, koska olen epäonnistunut elämässäni.
Minulla on diagnosoitu masennus, jota hoidetaan psykologikäynneillä. Psykologini ei osaa auttaa minua, enkä minä häntä, koska en uskalla hänellekkään kertoa kaikkea mikä painaa mieltäni. Sain myös lääkityksen, jota söin hetken, mutta tämän jälkeen minulla ei ollut enää varaa ostaa lääkkeitä. En edes huomannut, että lääkkeet olisivat vaikuttaneet tunteisiini, ajatuksiini tai itsetuhoisuuteeni.
Tuntuu siltä, että olen umpikujassa, ja ettei pian ole muuta mahdollisuutta kuin itsemurha. Vain pari ystävääni tietää tästä, mutta en puhu asiasta kovin paljoa heidänkään kanssa. En tahtoisi vaivata. Ahdistuksen iskiessä tuntuu kuin saisin paniikkikohtauksen.
Onko joku ollut samassa tilanteessa? Miten pääsit yli kaikesta?
Pyydän, ettei ketään tulisi sanomaan asioita kuten "ryhdistäydy", "ota itseäsi niskasta kiinni", "rohkeasti kokeilemaan uusia asioita", koska se ei onnistu niin.
Kommentit (65)
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 02:01"]Kyllä psykologille kannattaa kertoa kaikki. Pelkkä asioiden ääneen sanominen jo lieventää niiden vakavuutta.
[/quote]
Itsetuhoisuudesta ja hankalista ihmissuhteista olen maininnut, mutten uskalla avata asiaa omasta aloitteestani. Tuntuu siltä että minun asiani eivät ole psykologin mielestä niin tärkeitä kuin muiden potilaiden. En saa oikein kunnon otetta käynneistä, enkä myöskään neuvoja. Paitsi että pitäisi hankkia harrastus, mutta hankalaa kun ei oikein mikään kiinnosta. Käynnit eivät ole kerta kerralta helpompia kuten kuvitella saattaa ja keskustelu avataan aina samalla tavalla; "mitä kuuluu?" Ei siihenkään oikein osaa vastata
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa ainakin yrittää päästä terapiaan! Älä luovuta. Yritä avautua sun kavereille ja perheelle vaikka tuntuisi vaikealta, he kuitenkin välittävät susta vaikka eivät välttämättä tiedä miten lähestyä tai toimia masennukseksi takia!
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 02:05"]Kannattaa ainakin yrittää päästä terapiaan! Älä luovuta. Yritä avautua sun kavereille ja perheelle vaikka tuntuisi vaikealta, he kuitenkin välittävät susta vaikka eivät välttämättä tiedä miten lähestyä tai toimia masennukseksi takia!
[/quote]
Miten pitäisi yrittää?
Ystäville puhuminen on aika vaikeaa koska puheenaihe voi vaihtua heti ja jään siihen miettimään että eikö kiinnosta vai ovatko asiat niin mitättömiä
Ap (unohdan tämänkin koko ajan)
Olet pahasti masentunut Ap. Juuri tuo itsesi pitäminen mitättömänä on masennusta. Masentuneet aivosi syöttävät sinulle näitä ajatuksia. Todellisuus on toinen, mitä nyt ajattelet. Et ole mitätön, kukaan ihminen tässä maailmassa ei ole mitätön. Meillä jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä, vielä se ei vain ole sinulle valjennut ja sairastuminen hyvin ymmärrettävistä syistä (aikaisempi kaltaoinkohtelu) estää sinua löytämästä sitä. Masennuksesi on sen verran paha, että suosittelen pidempi aikaista lääkitystä. Masennuslääkkeiden vaikutus näkyy vasta pidemmässä käytössä. Kaikki lääkkeet eivät myöskään toimi kaikille, joten lääkemerkkejä voi joutua kokeilemaan useampia. Tiedän kokemuksesta. Terapian alat todenmäköisesti kokea hyödyllisenä ja uskallat avautua enemmän, kunhan aivojasi on saatu ensin edes hieman 'parannettua'. Saat ehkä myös voimia hakea kela tuettua terapiaa, jossa pääsee jopa 3 vuodeksi purkamaan elämänsä solmukohtia. Tämän avulla pystyt ehkä lopettamaan sitten lääkityksenkin joku päivä. Masennuslääkkeet ovat halvimmillaan n. 10 euroa kuukauden annos. Uskon, että sinulta löytyy tähän rahaa/saat joltakin tuttavalta lainattua, vaikka olisit tällä hetkellä pelkillä tuilla. Pikku hiljaa löydät varmasti myös kyvyn tehdä taas vähän töitäkin, saat taloudellisen tilanteen paremmaksi, pääset elämään ihan vain tavallista arkea ja opit näkemään valoa taas. Uskon näin. Voimia ❤️! Ensimmäinen askel on hyväksyä tilanteen tämän hetkinen vakuus ja ottaa kaikki mahdollinen hoito ja apu vastaan.
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 02:09"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 02:05"]Kannattaa ainakin yrittää päästä terapiaan! Älä luovuta. Yritä avautua sun kavereille ja perheelle vaikka tuntuisi vaikealta, he kuitenkin välittävät susta vaikka eivät välttämättä tiedä miten lähestyä tai toimia masennukseksi takia!
[/quote]
Miten pitäisi yrittää?
Ystäville puhuminen on aika vaikeaa koska puheenaihe voi vaihtua heti ja jään siihen miettimään että eikö kiinnosta vai ovatko asiat niin mitättömiä
Ap (unohdan tämänkin koko ajan)
[/quote]
Puheenaihetta vaihdetaan monesti sen vuoksi että toinen henkilö pelkää itse vaikeita asioita edes toisen kertomanakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikuttaa kuten sinulle on todella tärkeää että kaikki on mukavaa ja kivaa. Suurin osa tekee asioita ihan toisista syistä. Vai harvat onnekkaat käyvät töissä, koska se on mukavaa. He tekevät inhottaviakin töitä rahoittaakseen asioita kuten harrastuksia tai vaikka terapioita.
Elämässä suurin osa on kaikkea muuta kun kivaa olemista, se on rutiinia ja asioita joita tekee vaikkei tykkää. Vessan pesemistä, ruuhkassa seisomista, valittajien kuuntelemista, vesisateessa kävelemistä, pettymyksiä, ilkeitä ihmisiä, pientä palkkaa, jostain paskahommasta, selkä kipua jne.
Arvosta niitä pieniä hetkiä jotka ovat hyviä. Sitä että joku edes luki ansioluettelosi ja otti yhteyttä. Kavereitasi, jotka voivat valita muutakin kun sinun seurasi ja silti tapaavat sinua. Sitä että sinulla on edes yksiö. Monessa muussa maassa olisit sillan alla.
Suurin ongelmasi on juuri se että inhoat kaikkea. Mitä enemmän rakastat kaikkea, sitä enemmän tulet saamaan irti kaikesta. Ihmiset tulevat rakastamaan olemaan kanssasi, ei siksi koska inhoat heitä, vaan koska rakastat heitä. Tämä koskee myös itseäsi. Opettele ensin rakastamaan itseäsi, kaikkine puutteinesi.
Älä etsi ratkaisua jostain ulkopuolelta tai ulkopuoliselta. Tärkeintä on karkoittaa tuo sisäinen negatiivisuutesi ja siihen pystyt ainoastaan itse, muuttamalla oma asenteesi. Pyri siihen tietoisesti ja pienin askelin. Ei ole jotain muuta henkilöä, joka tulee ulkoapäin tekemään sitä sinulle.
Tekemällä mitään, et tule saamaan aikaiseksi mitään. Tekemällä töitä hyvän tulevaisuuden eteen, tulet saamaan hyvän tulevaisuuden. Joskus se työn tekeminen on vaan raskasta ja tylsää, mutta lopussa pitäisi kiitoksen seisoa.
Äläkä tee mitään hätiköityä tai peruuttamatonta. Olin itse todella epätoivoinen aikoinani ja näin itseni sekä maailman todella synkkänä. En olisi uskonut, että voin elää näin tyytyväisenä kuin nyt. Olen joka päivä äärettömän kiitollinen siitä, etten tehnyt itselleni mitään. Niin paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta. Rakas mieheni tapaamatta ja lapseni syntymättä. Tulevaisuudesta ei voi ikinä tietää. Masentuneena ja pahimman ahdistuksen vallassa helposti ajautuu paniikkiin: pakko tehdä jotain, jopa itsetuhoista, että tämä vain loppuu. Se on harha, parempi olla tekemättä mitään, tarkoitan tällä lähinnä, että parempi yrittää mahdollisimman vähän 'ratkaista' ongelmaa. Masentuneet aivot ovat hyvin huonoja keksimään ongelmaan ratkaisuja. Ainoa keino on usein aika, asiat vain muuttuu ajan kanssa. Ja edelleen korostan masennuksen hoitoa kunnolla, se on pahimmillaan sairaus, jota pitää lääkitä niin kuin muitakin sairauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 02:44"]Vaikuttaa kuten sinulle on todella tärkeää että kaikki on mukavaa ja kivaa. Suurin osa tekee asioita ihan toisista syistä. Vai harvat onnekkaat käyvät töissä, koska se on mukavaa. He tekevät inhottaviakin töitä rahoittaakseen asioita kuten harrastuksia tai vaikka terapioita.
Elämässä suurin osa on kaikkea muuta kun kivaa olemista, se on rutiinia ja asioita joita tekee vaikkei tykkää. Vessan pesemistä, ruuhkassa seisomista, valittajien kuuntelemista, vesisateessa kävelemistä, pettymyksiä, ilkeitä ihmisiä, pientä palkkaa, jostain paskahommasta, selkä kipua jne.
Arvosta niitä pieniä hetkiä jotka ovat hyviä. Sitä että joku edes luki ansioluettelosi ja otti yhteyttä. Kavereitasi, jotka voivat valita muutakin kun sinun seurasi ja silti tapaavat sinua. Sitä että sinulla on edes yksiö. Monessa muussa maassa olisit sillan alla.
Suurin ongelmasi on juuri se että inhoat kaikkea. Mitä enemmän rakastat kaikkea, sitä enemmän tulet saamaan irti kaikesta. Ihmiset tulevat rakastamaan olemaan kanssasi, ei siksi koska inhoat heitä, vaan koska rakastat heitä. Tämä koskee myös itseäsi. Opettele ensin rakastamaan itseäsi, kaikkine puutteinesi.
Älä etsi ratkaisua jostain ulkopuolelta tai ulkopuoliselta. Tärkeintä on karkoittaa tuo sisäinen negatiivisuutesi ja siihen pystyt ainoastaan itse, muuttamalla oma asenteesi. Pyri siihen tietoisesti ja pienin askelin. Ei ole jotain muuta henkilöä, joka tulee ulkoapäin tekemään sitä sinulle.
Tekemällä mitään, et tule saamaan aikaiseksi mitään. Tekemällä töitä hyvän tulevaisuuden eteen, tulet saamaan hyvän tulevaisuuden. Joskus se työn tekeminen on vaan raskasta ja tylsää, mutta lopussa pitäisi kiitoksen seisoa.
[/quote]
Mutta kun ei ole uskoa siihen että raatamallakaan saisi hyvää tulevaisuutta. Minua ei oikeastaan haittaisi vaikka palkka olisi surkea, kunhan työ on sellaista mistä oikeasti voisin nauttia.
Pienten asioiden arvostaminen unohtuu kun miettii niitä jokapäiväisiä mokailuja. Jotain on jäänyt sanomatta tai tekemättä ja se mietityttää minua monta tuntia, tai vaikka kaupan kassa ei sanonut hei, saa minut miettimään mitä tein väärin, vaikka tavallaan ymmärrän, ettei syy ole minussa. Silti.
En tiedä, miten lähteä liikkeelle asenteen muuttamisessa. Jos tietäisin, olisin varmasti tehnyt sen jo.
Ahdistus ja inhon tunne voi tulla niin pienistä asioista, että muut pitävät niitä naurettavina, ja kun se iskee, en uskalla enkä halua yrittää uudelleen asiaa josta inho on kerran tullut.
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 02:54"]Äläkä tee mitään hätiköityä tai peruuttamatonta. Olin itse todella epätoivoinen aikoinani ja näin itseni sekä maailman todella synkkänä. En olisi uskonut, että voin elää näin tyytyväisenä kuin nyt. Olen joka päivä äärettömän kiitollinen siitä, etten tehnyt itselleni mitään. Niin paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta. Rakas mieheni tapaamatta ja lapseni syntymättä. Tulevaisuudesta ei voi ikinä tietää. Masentuneena ja pahimman ahdistuksen vallassa helposti ajautuu paniikkiin: pakko tehdä jotain, jopa itsetuhoista, että tämä vain loppuu. Se on harha, parempi olla tekemättä mitään, tarkoitan tällä lähinnä, että parempi yrittää mahdollisimman vähän 'ratkaista' ongelmaa. Masentuneet aivot ovat hyvin huonoja keksimään ongelmaan ratkaisuja. Ainoa keino on usein aika, asiat vain muuttuu ajan kanssa. Ja edelleen korostan masennuksen hoitoa kunnolla, se on pahimmillaan sairaus, jota pitää lääkitä niin kuin muitakin sairauksia.
[/quote]
Minulla on tunne, että jos joku päivä löytyy mies joka voisi välittää, kariutuu suhde siihen kun hän näkee ensimmäisen kerran kaikki arvet. Ketä voisi kiinnostua ihmisestä joka on satuttanut itseään.
Olen useita kertoja perunut psykologikäyntejäni koska en vain ole jaksanut nousta sängystä koko päivänä. Voin maata aamusta iltaan sängyssä, pimeässä huoneessa, koska en vain jaksa. Ei ole ketään, joka minut sinne passittaisi tai sanoisi hyviä syitä sille, miksi pitäisi mennä. Parantuminen vaikuttaa niin pitkältä prosessilta, etten välttämättä jaksaisi sitäkään, vaan luovuttaisin kesken kaiken.
Olen vähän säälittävää luovuttajatyyppiä. Vaikka on mahdollisuus saada hoitoa, jään silti kotiin koska ajoittain nousemisen, pukemisen ja syömisen ajatteleminenkin saa minut itkemään.
Perun usein tapaamisia ja keksin tekosyitä kuten vatsakivun tai migreenin. Jälkeen välttelen keskustelua aiheesta sillä en syyllisyydentunteiden takia haluaisi jäädä kiinni noin säälittävästä vedosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ääh, kahteen ylläolevaan lisäksi vielä, että terveisin ap
Tuttua on, valitettavasti.
Olen 37vee ja viimeiset 10 vuotta olen ollut masentunut, eikä loppua näy. Poikkeuksena sinuun, ap, on se, että olen kyllä puhunut asioideni tilasta läheisteni sekä psykologin kanssa - ja se korkeintaan auttoi hieman hahmottamaan itselleni, että missä menen ja mitä toiset ovat mieltä asioistani.
Traumat minullakin taustalla vaikuttavat ja olen jokseenkin sinut niiden kanssa, mutta mitäpä sitä nyt sitten tekisi, kun olo ei ole yhtään kummempi vaan samaa kehää päivästä toiseen? Näen, että olen urautunut tähän olotilaan - mutta poikkeuksena vaan se, etten koe tarvetta johonkin 'parantumiseen'. Ikään kuin hyväksyn olotilani, mutta lähipiirini ei, koska "tuottavuus" t. tarve kehittyä paremmaksi kuin onkaan tällä hetkellä...eli he haluavat 'paranemistani'. Mutta kun olen sinut itseni tason kanssa, niin muille se ei sovi?
Siis selkeästi olen syrjäytynyt, mutta ikään kuin omasta vapaasta tahdostani; en vaan halua kilpailla enää ynnä kiillottaa kilpeäni. Älä ymmärrä väärin...siis autan aina, kun pyydetään - nykyään vaan ei pahemmin kukaan tarvitse apuani. Ehkä kykyni olla avuksi on huonontunut tai sitten toivotaan, että autan ensin itseäni, jotta voin auttaa toisia?
Sekavaahan tuo kirjoittamani hölötys on, mutta ehkä siitä jotain irtoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 03:06"]Tuttua on, valitettavasti.
Olen 37vee ja viimeiset 10 vuotta olen ollut masentunut, eikä loppua näy. Poikkeuksena sinuun, ap, on se, että olen kyllä puhunut asioideni tilasta läheisteni sekä psykologin kanssa - ja se korkeintaan auttoi hieman hahmottamaan itselleni, että missä menen ja mitä toiset ovat mieltä asioistani.
Traumat minullakin taustalla vaikuttavat ja olen jokseenkin sinut niiden kanssa, mutta mitäpä sitä nyt sitten tekisi, kun olo ei ole yhtään kummempi vaan samaa kehää päivästä toiseen? Näen, että olen urautunut tähän olotilaan - mutta poikkeuksena vaan se, etten koe tarvetta johonkin 'parantumiseen'. Ikään kuin hyväksyn olotilani, mutta lähipiirini ei, koska "tuottavuus" t. tarve kehittyä paremmaksi kuin onkaan tällä hetkellä...eli he haluavat 'paranemistani'. Mutta kun olen sinut itseni tason kanssa, niin muille se ei sovi?
Siis selkeästi olen syrjäytynyt, mutta ikään kuin omasta vapaasta tahdostani; en vaan halua kilpailla enää ynnä kiillottaa kilpeäni. Älä ymmärrä väärin...siis autan aina, kun pyydetään - nykyään vaan ei pahemmin kukaan tarvitse apuani. Ehkä kykyni olla avuksi on huonontunut tai sitten toivotaan, että autan ensin itseäni, jotta voin auttaa toisia?
Sekavaahan tuo kirjoittamani hölötys on, mutta ehkä siitä jotain irtoaa.
[/quote]
Ei ole sekaavaa mutta vastaaminen on hankalaa kun on niin paljon kaikkea mielessä.
Siis kyllä minunkin lähipiirini (siis nämä pari kaveria) ovat tuoneet selvästi esille sen, että haluavat minun parantuvan ja näkevän taas valoa tunnelin päässä.
Loput, jotka tietävät suurpiirteisesti tilanteen, mutta eivät yksityiskohtia, eivät tahdo puhua kanssani jos minulla on huonoa aikaa. Olen kysynyt mikseivät he vastaa, ja olen saanut tympeän vastauksen; "kiinnostaisi jutella jos puhuisit jostain mukavasta". Tavallaan ymmärrän, ettei ketään jaksa kuunnella narinaa, mutta olisin odottanut tukea. Enhän muuten puhuisi.
Minä taas tahtoisin muutosta tähän, mutta en tiedä mistä aloittaa. Jos keskustelen asiasta täysin uuden ihmisen kanssa, joudun kertomaan niin paljon että kaikki energiani menee siihen, enkä taas jaksa keskittyä ongelmien ratkomiseen, vaan vastaan kysymyksiin vain muutamalla sanalla.
Tiedän, että pitäisi olla enemmän mukana keskusteluissa auttaakseen parantumista, mutta jatkuva asioiden avaaminen väsyttää
Ap
Uskotko siihen että syömällä nälkäsi lähtee? Pukemalla päällesi kylmyys katoaa ja sinulle tulee lämmin olo? Käymällä suihkussa sinusta tulee puhdas?
Elämä toimii noin. Joudut kuitenkin näkemään vaivaa noidenkin asioiden eteen. Joskus ns. matka voi olla raskas ja silti lopputulos on sen arvoinen.
Et näe syytä miksi et kävisi töissä, joka ei ole kiva. Monet tekevät sitä, koska sillä he mahdollistavat itselleen rahaa, jolla voivat matkustaa, asua hyvin, käydä kavereiden kanssa ulkona, opiskella mieleistä alaa jne.
Inhon tunteeseenkin oppii jos ei anna sille valtaa. Hyvä esimerkki ovat äidit jotka ja miten he reagoivat kun lapsi oksentaa. Muut ottavat askeleen taaksepäin, mutta äidit laittavat kädet alle, koska tietävät,että joutuvat joka tapauksessa koskemaan siihen, mutta siten saavat ehkä pelastettua sohvan. Säästyvät sen siivoamiselta ainakin.
On vaan opittava pääsemään tuon inho ja pelko reaktion yli, jotta voi päästä käsiksi hyviin asioihin.
Paras tapa muuttaa, on vaan tehdä. Lopeta turhat analysoimiset, jos ne olisivat vieneet sinut jonnekin hyvään paikkaan, niin se kyllä näkyisi jo jossain.
Aloita sillä että menet huomenna ulos. Katso ympärillesi ja ihaile ja arvosta kaikkea mitä siellä on. Aloita avaruudesta, sitten luontoa ja siirry vähitellen itseäsi kohti.
Maailma on täynnä upeita asioita, opettele näkemään ne.
Ehkä aluksi on helpompi vain katsella, eikä kuunnella ja tuntea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 03:04"][quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 02:54"]Äläkä tee mitään hätiköityä tai peruuttamatonta. Olin itse todella epätoivoinen aikoinani ja näin itseni sekä maailman todella synkkänä. En olisi uskonut, että voin elää näin tyytyväisenä kuin nyt. Olen joka päivä äärettömän kiitollinen siitä, etten tehnyt itselleni mitään. Niin paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta. Rakas mieheni tapaamatta ja lapseni syntymättä. Tulevaisuudesta ei voi ikinä tietää. Masentuneena ja pahimman ahdistuksen vallassa helposti ajautuu paniikkiin: pakko tehdä jotain, jopa itsetuhoista, että tämä vain loppuu. Se on harha, parempi olla tekemättä mitään, tarkoitan tällä lähinnä, että parempi yrittää mahdollisimman vähän 'ratkaista' ongelmaa. Masentuneet aivot ovat hyvin huonoja keksimään ongelmaan ratkaisuja. Ainoa keino on usein aika, asiat vain muuttuu ajan kanssa. Ja edelleen korostan masennuksen hoitoa kunnolla, se on pahimmillaan sairaus, jota pitää lääkitä niin kuin muitakin sairauksia.
[/quote]
Minulla on tunne, että jos joku päivä löytyy mies joka voisi välittää, kariutuu suhde siihen kun hän näkee ensimmäisen kerran kaikki arvet. Ketä voisi kiinnostua ihmisestä joka on satuttanut itseään.
Olen useita kertoja perunut psykologikäyntejäni koska en vain ole jaksanut nousta sängystä koko päivänä. Voin maata aamusta iltaan sängyssä, pimeässä huoneessa, koska en vain jaksa. Ei ole ketään, joka minut sinne passittaisi tai sanoisi hyviä syitä sille, miksi pitäisi mennä. Parantuminen vaikuttaa niin pitkältä prosessilta, etten välttämättä jaksaisi sitäkään, vaan luovuttaisin kesken kaiken.
Olen vähän säälittävää luovuttajatyyppiä. Vaikka on mahdollisuus saada hoitoa, jään silti kotiin koska ajoittain nousemisen, pukemisen ja syömisen ajatteleminenkin saa minut itkemään.
Perun usein tapaamisia ja keksin tekosyitä kuten vatsakivun tai migreenin. Jälkeen välttelen keskustelua aiheesta sillä en syyllisyydentunteiden takia haluaisi jäädä kiinni noin säälittävästä vedosta.
[/quote
Ihan samassa tilanteessa olen ollut. Kuulostaa hyvin tutuilta ajatuksilta. Nuo ajatukset ovat juuri sitä masennusta, joka on kyllä hoidettavissa. Masennus häiriö aivojen kemiassa ja silloin ei oikeasti pahimmillaan pysty mihinkään ja juuri se luotto että kukaan ikinä voisi välittää on nolla. Eikä sitä järjellä saa selitettyä, että asia ei ole niin. Kannattaa kokeilla lääkitystä. Muistan, kun noin kuukausi oikean lääkkeen löytymisen jälkeen, heräsin ja huomasin kummallista keveyttä ajatuksissani. Se oli todella ihmeellistä ja yht äkkiä terapiakäyntejä ei enää jäänytkään välistä. Siitä alkoi paraneminen, johon en ihan oikeasti uskonut. Nyt pärjään ilman lääkkeitäkin. Jostain syystä monet pelkää näitä keinoja tai eivät jostain periaatteesta halua käyttää lääkkeitä/eivät käytä tarpeeksi pitkään/kokeile toista merkkiä, jos yksi ei lne toiminut. Silloin kuin on pohjalla ei ole kuitenkaan mitään menetettävää, voi vain yllättyä positiivisesti, jos jokin toimiikin. Yksi apu minulle on ollut myös kirjat, kuten mielekkäästi irti masennuksesta tai mielekkäästi irti ahdistuksesta. Näistä on tosin ollut hyötyä vasta kun masennus on ollut lievää tai keskivaikeaa, ei enää vaikeaa. Pahimmillaan en jaksanut lukea mitään. Toivon todella, että tarinasi ja myös muiden palstalla kirjoitelleiden tarinat saavat onnellisen lopun ❤️.
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 03:18"]
Ei ole sekaavaa mutta vastaaminen on hankalaa kun on niin paljon kaikkea mielessä.
Siis kyllä minunkin lähipiirini (siis nämä pari kaveria) ovat tuoneet selvästi esille sen, että haluavat minun parantuvan ja näkevän taas valoa tunnelin päässä.
Loput, jotka tietävät suurpiirteisesti tilanteen, mutta eivät yksityiskohtia, eivät tahdo puhua kanssani jos minulla on huonoa aikaa. Olen kysynyt mikseivät he vastaa, ja olen saanut tympeän vastauksen; "kiinnostaisi jutella jos puhuisit jostain mukavasta". Tavallaan ymmärrän, ettei ketään jaksa kuunnella narinaa, mutta olisin odottanut tukea. Enhän muuten puhuisi.
Minä taas tahtoisin muutosta tähän, mutta en tiedä mistä aloittaa. Jos keskustelen asiasta täysin uuden ihmisen kanssa, joudun kertomaan niin paljon että kaikki energiani menee siihen, enkä taas jaksa keskittyä ongelmien ratkomiseen, vaan vastaan kysymyksiin vain muutamalla sanalla.
Tiedän, että pitäisi olla enemmän mukana keskusteluissa auttaakseen parantumista, mutta jatkuva asioiden avaaminen väsyttää
Ap
[/quote]37vee eli vastaaja nro 21:
Tuota noin...mihin aikaan koet olevasi "virkeimmilläsi"? Onko unirytmi pahastikin sekaisin vai sinulle luonnollisella tolalla tällä hetkellä?
Sitä vaan, että parhaimman keskustelijan saisit itsestäsi varmaan silloin, kun väsymys ei paina, eli se aika, jolloin olet selkeä; tämä vireystilahan vaihtelee päivän mittaan sykleissä.
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 03:29"][quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 03:18"]
Ei ole sekaavaa mutta vastaaminen on hankalaa kun on niin paljon kaikkea mielessä.
Siis kyllä minunkin lähipiirini (siis nämä pari kaveria) ovat tuoneet selvästi esille sen, että haluavat minun parantuvan ja näkevän taas valoa tunnelin päässä.
Loput, jotka tietävät suurpiirteisesti tilanteen, mutta eivät yksityiskohtia, eivät tahdo puhua kanssani jos minulla on huonoa aikaa. Olen kysynyt mikseivät he vastaa, ja olen saanut tympeän vastauksen; "kiinnostaisi jutella jos puhuisit jostain mukavasta". Tavallaan ymmärrän, ettei ketään jaksa kuunnella narinaa, mutta olisin odottanut tukea. Enhän muuten puhuisi.
Minä taas tahtoisin muutosta tähän, mutta en tiedä mistä aloittaa. Jos keskustelen asiasta täysin uuden ihmisen kanssa, joudun kertomaan niin paljon että kaikki energiani menee siihen, enkä taas jaksa keskittyä ongelmien ratkomiseen, vaan vastaan kysymyksiin vain muutamalla sanalla.
Tiedän, että pitäisi olla enemmän mukana keskusteluissa auttaakseen parantumista, mutta jatkuva asioiden avaaminen väsyttää
Ap
[/quote]37vee eli vastaaja nro 21:
Tuota noin...mihin aikaan koet olevasi "virkeimmilläsi"? Onko unirytmi pahastikin sekaisin vai sinulle luonnollisella tolalla tällä hetkellä?
Sitä vaan, että parhaimman keskustelijan saisit itsestäsi varmaan silloin, kun väsymys ei paina, eli se aika, jolloin olet selkeä; tämä vireystilahan vaihtelee päivän mittaan sykleissä.
[/quote]
Masennukseen kuuluu unirytminhäiriöt. Ne ovat oire sairaudesta.
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 03:41"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 03:29"]37vee eli vastaaja nro 21:
Tuota noin...mihin aikaan koet olevasi "virkeimmilläsi"? Onko unirytmi pahastikin sekaisin vai sinulle luonnollisella tolalla tällä hetkellä?
Sitä vaan, että parhaimman keskustelijan saisit itsestäsi varmaan silloin, kun väsymys ei paina, eli se aika, jolloin olet selkeä; tämä vireystilahan vaihtelee päivän mittaan sykleissä.
[/quote]
Masennukseen kuuluu unirytminhäiriöt. Ne ovat oire sairaudesta.
[/quote]37v/vast.21:
Niinhän ne :)
Siitäpä ei ollut kummiskaan kyse, vaan että miten voisi ehkä hetkellisesti parantaa sitä kommunikaatiokykyä, kun se masennus jo on olemassa.
[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 22:04"]
En halua lähteä mollaamaan ketään, mutta minulle tuli kyllä lainaamastasi tekstistä vähän syytetty olo. Yritin vain poimia siitä kaikki positiiviset asiat.
Ap
[/quote]
Olet parempi ihminen kuin minä :) Toivottavasti toivut pian masennuksesta, koska sinunlaisiasi tarvitaan maailmassa.
Kuulostaa tutulta. 15 v. sairastun ekan kerran masennukseen ja nyt 10 vuotta myöhemmin mulla on edelleen paha olla. En jaksaisi nähdä ketään tai tehdä mitään ja tuntuu, että jokainen päivä on selviytymistä. En saa unta ja tunnen hirveää syyllisyyttä siitä, että en onnistu/jaksa mitään. Mulle tapahtuu koko ajan kamalia asioita ja olen ihan loppu. Lähipiirini ei voi tajuta, että miksi mulla on näin paha olla ja miks ne voiskaan, kun en ymmärrä itsekään. Lisäksi huomaan, että mulla on alkanut tulla vihan tunteita äitiäni kohtaan ja oon alkanut ajatella, että kaikki hyvin, jos hän ei olis päättänyt hankkia lasta. Tiedän, että tämä on typerää ja en tätä hänelle kerro, mutta tältä musta tuntuu. Tuntuu myös, että mun on parempi olla ilman perhettä, niin kamalaa kuin se onkin :( Joten kyllä Ap ymmärrän sua täysin.
Kyllä psykologille kannattaa kertoa kaikki. Pelkkä asioiden ääneen sanominen jo lieventää niiden vakavuutta.