Kadun ja häpeän lapsen nimeä vieläkin

Aloin epäröidä ristiäisten jälkeen, mutta en kehdannut enää vaihtaa nimeä. Ajattelin, että siihen tottuu ja alkaa lopulta varmaan tuntua ok:lta.
Eipä tunnu vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkään. En tiedä mikä mielenhäiriö minulla on ollut, kun olen nimeä valinnut.
Lapsella on toinen nimi, joka on enemmän ok, mutta sekään ei ole lähtenyt käyttöön. Lapsi itsekään ei hirveästi tykkää kai etunimestään, mutta ei ole erityisesti lyönyt läpi sitäkään, että sen vaihtaisi. Olen sanonut, että voihan käyttää myös toista nimeä tai jotkut jopa vaihtaa etunimesä toiseen, mutta sen enempää en ole lähtenyt kannustamaan asiassa, koska hänenhän se nimi on, enkä halua tuottaa pahaa mieltä ilmaisemalla että nimi on huono hänelle. Salaa olen toivonut, että hän tosissaan pyytäisi sen vaihtamista.
Jos kadutte lapsenne nimeä, niin sata kertaa vähemmän noloa on vaihtaa se hetikohta ristiäisten jälkeen, kun nimettykään ei vielä tajua asiasta mitään!