Lue keskustelun säännöt.
kertokaa elämäntarinanne!
07.08.2014 |
Kertokaa rehellisesti elämästänne lapsuudesta tähän päivään. Mitkä asiat ovat johdattaneet teitä tähän elämänvaiheeseen, missä nyt olette. Kertokaa myös teidän tämänhetkisestä elämästänne, mitä teette ja mitä haluaisitte tehdä?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun täällä tuntuu olevan niin monenkirjavaa porukkaa. Tässä ketjussa ei sitten ole tarkoitus haukkua tai arvostella muiden elämänkokemuksia tai valintoja!
Kommentit (6)
Elin lapsuuden väkivaltaisessa ja alkoholinhuuruisessa kodissa. Teini-iässä kapinoin kaikkea vastaan, liian vähän huomiota, ei isää, paljon poikaystäviä. Jouduin lastenkotiin pariksi vuodeksi, jossa tutustuin huumeisiin, koska kun minua niistä muutenkin syytettiin (masennus/teini-ikä tms aiheutti kohtauksia, joista äitini syytti huumeita) niin miksikäs ei. Tosin en ikinä sekaantunut suonensisäisiin.
Pääsin takaisin kotiin miltei täysi-ikäisenä, sekoilin parilla amislinjalla mutta en päässyt missään eteen päin. Monen vuoden masennus hoidettiin terapialla ja lääkityksellä. Muutin omilleni ja aloitin taas uuden linjan, jonka kävin loppuun asti. Tapasin miehen joka oli ihan ok ja normaali ja koska minäkin halusin olla, aloimme seurustella, menimme naimisiin ja hankimme kivitalon, farmarivolvon, koiran ja lapsen.
Lapsen syntymän aikoihin ymmärsin että mies on vain samanlainen alkkis kuin isäni ja erittäin epäluotettava arjessa. Erosimme ja hain kyllä alani töitä, mutta mietin samalla, mitä oikeasti haluan ja mistä pidän ja kuka minä olen. Aloin olla oma itseni. Tapasin miehen, jonka kanssa olen edelleen. Hain, pääsin ja opiskelen vielä vähän aikaa "taiteellisella alalla".
Harrastan asioita joista pidän, olen sellainen kuin olen ja teen asioita sen tulevaisuuden eteen jonka haluan ja vietän aikani ihmisten kanssa joita rakastan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin pienenä koulukiusattu + koin henkistä väkivaltaa ja fyysistä kotonakin. Tätä jatkui noin 9luokalle saakka (koulukiusaaminen loppui n. 7 luokan lopussa. Kuitenkin lapsuuteni oli hyvä, perhe rakasti, vaikka ei se välillä toki siltä tuntunutkaan... Väkivalta oli ajoittaista, jos tein vain jotain väärin niin turpaan tuli. Ystäviä aloin saamaan siinä 8 luokan aikoihin ja minulla oli aika paljon kavereita. Koulu meni kuitenkin ihan hyvin ja olin vaihto-oppilaana ranskassa. Lukio oli ihan kivaa aikaa ja porukatkin rauhoittuivat, joten ei ollut valittamista. Vähän masennusta oli 6-7 luokan aikoihin: itsemurha ajatuksia ja viiltelin kerran. Itsemurha ajatukset johtuivat siitä etten vaan jaksanut ajoittain ja kun oli huono päivä, niin sain turpaani ja sanottiin että eivät välittäisi jos olisin kuollut. Noh kaikki parempaan suuntaan nykyään, vähän tuntuu vielä pahalta. Terapeutilla en ole käynyt, mutta pidän itseäni suht koht normaalina 22- vuotiaana ihmisenä, lääkiksessä ja oma kämppä alla :). Ei ole provo
Ennen: syömishäiriötä, masennusta, paniikkia ja sairaalajaksoja. Epämääräisiä ihmissuhteita.
nyt: korkeakoulututkinto, omakotitalo, mies, 2lasta ja onnellinen olo.
Koulukiusattu päiväkodista lukion ensimmäiselle asti. Kiusaus oli todella fyysistä, siitä on jäänyt arvet muistuttamaan loppuelämäksi. Olen yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa, toinen 15-vuotiaana, toinen 20-vuotiaana, molemmat pillereillä, kummastakaan kukaan ei tiedä, eikä tule tietämään. Ensimmäisellä kerralla tulin katumapäälle ja hökäsin henkitorveen vahingossa, joka alkoi yskittää ja aiheutti oksennuksen. Ammattikorkeakoulussa opiskelen tällä hetkellä ja valmistun piakoin, oma kämppä, koira ja paljon ystäviä. En ajattele kuolemaa enää kovin usein. Edelleen 24 vuotiaana kuulen töykeitä kommentteja lievästä ylipainostani kaupassa mm. myyjiltä. Yksi myyjä kehotti alkaa itse ompelemaan vaatteeni.
Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta haluan kertoa koulukiusaamisajoistani nuorille, jotka painivat itsetuntonsa kanssa, että elämää on kiusauksenkin jälkeen ja parasta mitä voi tehdä, on menestyä elämässä ja näyttää kaikille paskiaisille henkistä keskisormea. Kaikki ansaitsevat oikeuden kulkea selkä suorassa itseään häpeämättä. Ehkä näin lyhykäisyydessään tässä elämäntarinani.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 10:10"]Koulukiusattu päiväkodista lukion ensimmäiselle asti. Kiusaus oli todella fyysistä, siitä on jäänyt arvet muistuttamaan loppuelämäksi. Olen yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa, toinen 15-vuotiaana, toinen 20-vuotiaana, molemmat pillereillä, kummastakaan kukaan ei tiedä, eikä tule tietämään. Ensimmäisellä kerralla tulin katumapäälle ja hökäsin henkitorveen vahingossa, joka alkoi yskittää ja aiheutti oksennuksen. Ammattikorkeakoulussa opiskelen tällä hetkellä ja valmistun piakoin, oma kämppä, koira ja paljon ystäviä. En ajattele kuolemaa enää kovin usein. Edelleen 24 vuotiaana kuulen töykeitä kommentteja lievästä ylipainostani kaupassa mm. myyjiltä. Yksi myyjä kehotti alkaa itse ompelemaan vaatteeni.
Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta haluan kertoa koulukiusaamisajoistani nuorille, jotka painivat itsetuntonsa kanssa, että elämää on kiusauksenkin jälkeen ja parasta mitä voi tehdä, on menestyä elämässä ja näyttää kaikille paskiaisille henkistä keskisormea. Kaikki ansaitsevat oikeuden kulkea selkä suorassa itseään häpeämättä. Ehkä näin lyhykäisyydessään tässä elämäntarinani.
[/quote]
tuskin kovin lievä ylipaino, jos siitä todella kommentoidaan.
Terv. 80/163 ja koskaan ei tuntemattomat oöe kommentoinut.
Synnyin. Nyt elän. Tai olen ainakin olemassa. Kuolen joskus.