En selviä isän kuolemasta. Itken vain jatkuvasti tai nukun

Kyllähän sitä ajattelee, että vielä olisi vuosia voinut olla jäljellä ja äkillinen poismeno varsinkin on kova järkytys ja vie sinne hautajaisten yli ainakin, ennenkuin edes vähän tasaantuu.

Osanottoni. Olen itse yhteyksissä vanhempiini useita kertoja viikossa puhelimitse ja voin kuvitella miltä tuntuu menettää läheinen. Hae apua jos suru kasvaa liian suureksi kantaa, älä jää yksin.

Vierailija kirjoitti:

Onko äitisi vielä elossa? Aivan hirveäähän tämä on myös hänelle.

On, mutta äiti on niin romuna että minä teen pihatyöt,  hänelle ruuat, siivoan ja peittelen äidin nukkumaan.

Ap

Menee ohi ajan kanssa. Mutta kuoleminen kannattaa myös hyväksyä. Se kuuluu elämään syntymän lailla.

Kuolema on luonnollinen osa elämää. Välillä se tulee aikaisemmin, välillä myöhemmin. Sureminen ei kuitenkaan ketään kuollutta takaisin tuo, asia on vain hyväksyttävä.

On tämä aihe vapaa -palta kyllä ihmeellinen, kun tällaiseenkin ketjuun pitää laittaa alapeukkuja. Miksi????? Alapeukun laittajat, olettehan teinejä, olettehan?

Otan osaa, itselläni oli ensimmäinen vuosi ihan hirveää, vaikka olikin erinomainen tukiverkosto :( oma äiti (55v silloin) kuoli 5 vuotta sitten, sairastui kuolettavaan aivosyöpään vain yhtäkkiä ja hoidot ei auttanut loppujen lopuksi yhtään. Tuli vähän aikaan sitten asiasta puhuessa tajuttua että ei hitto, onks siitä oikeasti kulunut no niin kauan aikaa?

Sinä selviät. Molemmat vanhempani ovat jo aikoja sitten edesmenneet ja olen selvinnyt. Minulle oma perhe, omat lapset ja tavallinen arki on ollut paras tuki. Elämässä mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Ole armollinen itsellesi äläkä vaadi itseltäsi liikoja.

Myönnän joskus olevani jopa kateellinen ihmisille, joilla on omat vanhemmat - äiti ja isä tai toinen heistä - apuna ja tukena elämässä. Toivoisin voivani esimerkiksi soittaa äidille ja kysyä apua tai neuvoa johonkin asiaan. Puolison vanhemmat ovat elossa, mutta minulla on heihin hyvin etäiset välit. En halua pyytää appivanhemmilta apua enkä halua heidän "neuvoja".

Pitäisikö nykyään surusta päästä yli viikossa? Ehkä joku puolitoista vuotta olisi realistinen tavoite, jos nyt haluaa tietyssä ajassa selvitä asiasta.

Otan osaa. Tämä on ehkä vähän tahdittomasti sanottu, mutta ole onnellinen kuinka sinulla oli hyvä isäsuhde. Minulla ei koskaan ollut. Vanhempani erosivat jo kun olin ihan pieni ja yritin koko elämäni saada jotain yhteyttä isääni, mutta hän vain torjusi minut aina ja haukkui minua. 

Varmaankin tästä johtuen minusta tuli masentunut, arka ja yksinäinen nainen. Koko ikäni hamusin vain isältäni rakkautta, enkä koskaan sitä saanut. Se myös johti minut huonojen miesten pariin. Ei tosin paljoa, tajusin jo ajoissa, ettei minusta ole rikkinäisenä normaaliin parisuhteeseen joten jäin sovinnolla yksin. 

Sinulla sen sijaan on ollut ihana isä. Hän on antanut sinulle eväät elämään, jotta pärjäät ja teet viisaita valintoja. Isäsi katselee sinua sieltä jostain rakastaen ja on onnellinen, että hänellä on tuollainen tytär. Se on henkinen aarre-arkku, jota kannat koko elämäsi ajan. Olen kateellinen sinulle ja samalla onnellinen puolestasi. Olet ollut rakastettu. Kanna sitä rakkautta mukanasi arjessasi ja ole kiitollinen siitä.

Onko täällä joku mielenvikainen ala-peukuttamassa AIVAN kaikkea järestään?

Jos ihmiset kirjoittavat vielä Asiallisesti! omista tunteistaan niin mitä siinä on väärin😮?

En ymmärrä!!

Ai niin; otan osaa 💔 suruusi.

Omat rakkaat vanhempani ovat terveitä & elossa, Olen siitä kiitollinen, mulla tuo joskus vielä edessä.

Veljeni kuoli tasan vuosi sitten. Täällä itken ja kaipaan.

Et ole ainut surussasi. Voimia toivottaen...

Nyt eniten koskee juuri muisto noista arkisimmista asioista, kuten siitä marjapiirakasta, mitä isä ei ei ehtinyt syödä.. :(

Mutta samalla sinulla oli etuoikeus jakaa isäsi kanssa juuri noita pieniä arkisia hetkiä, jotka loivat välillenne siteen. Ja tunsitte toisenne juuri sellaisina, kuin olette.

Olit tekemässä isällesi hyvää elämää. Kiitos sinulle siitä.

Up

Vierailija kirjoitti:

Ei suru mene pois, koska ei mene se rakkauskaan. Mutta asian kanssa oppii elämään ja sitten jonkun ajan kuluttua on päiviä ja myöhemmin jopa viikkoja, kun asia ei enää muistu mieleen, toki taas ennemmin tai myöhemmin niin käy. Vähän kerrallaan itkuja tulee harvemmin.

Itsellä 32 vuotta isän menetyksestä ja edelleen itken. Mutta kuten sanottu, eihän ihmistä kaipaisi, jos ei rakastaisi. 

Joku kerran sanoi, että häntä lohdutti, kun hänellä oli isänsä paita ja sai haistella sitä. Siinä oli vielä isän haju jäljellä. Kuulosti himpun makaaberilta, mutta heitän tämänkin vinkin ilmoille.

Voimia.

Näin se menee, isän tuoksu löytyy hänen vaatteistaan. Niitä nuuhkin loputtomasti kun isäni kuoli 10v sitten. Muutaman kuukauden jälkeen luovuin vaatteista, vein Pelastusarmeijalle kuten isälläkin oli tapana tehdä. Se oli yksi surun riitti, mentiin taas yksi askel eteenpäin surun käsittelyssä.

Nyt olen näin monen vuoden jälkeen onnellinen siitä että minulla oli niin läheinen suhde isään ja sain elää hänen lähellään. Rakkaus ja henkinen läheisyys eivät koskaan katoa, niitä kannan sydämessäni joka hetki mukana. Kun käyn isän haudalla, kerron hänelle että rakastan häntä. Tulee lämmin olo että surun muututtua lempeämmäksi rakkaus on kuitenkin voimistunut.

Voimia ap: lle. Suru on eräällä tavalla ystäväsi. Se kertoo kiintymyksestä ja rakkaudesta. Tulee parempia aikoja kun raastavin suru helpottaa, aivan varmasti.

Lämmin osanottoni suureen suruusi. Isäsi kuulostaa aivan ihanalta, olet ollut onnekas, kun sinulla on ollut hänet. Suru voi kestää kauan, vähitellen se muuttuu ikäväksi ja haikeudeksi. Ensimmäinen vuosi on raskas, mutta niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, aika auttaa. Ja sinulla on kauniita yhteisiä muistoja, ne lohduttavat.

Muistele ihania yhteisiä hetkiä, ja ajattele, että isäsi on yhä lähelläsi.

Kunpa itsellänikin olisi ollut tuollainen isä eikä se pelottava raivopää, joka ei edes halunnut tavata minua.