Tajusin eilen, että mieheni keskittyy puheissaan negatiiviseen

Negatiivisuus on mielestäni hyvin suomalaiskansallinen piirre. Monille ihmisille tuntuu olevan vaikea sanoa mitään hyvää, positiivista, kehuvaa tai kannustavaa kommenttia mihinkään. Läheinen ystäväni on juuri tällainen ja tuntuu kuin hän vanhetessaan muuttuisi aina vaan negatiivisemmaksi. Hän ei niinkään ole mikään valittaja mutta jos häneltä jotain kysyy, niin takaisin saa lähes poikkeuksetta jotain negatiivista.

Esim. keittiöremontistamme ystäväni sanoi: "niin, nää on nyt nää kaikkein tavanomaisimmat kaapit, monella on tällaset vessassa." Näytin innoissani hänelle uutta ikkunan paikkaa, ystäväni katsoo ikkunasta ulos ja tokaisee: "Tosta omenapuusta on lohjennut oksa." Ostin uuden talvitakin, hän sanoo: "Kamalan lyhyt! Ei kai tollasella tarkene!" Kerroin, että olen nyt ollut nykyisessä työpaikassani 15 vuotta, hän siihen: "Sun autos on sitte jo viistoista vuotta vanha."

[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 12:10"]

Tuollainen pessimisti elämänkumppanina on hurjan raskas. Joudut käyttämään todella paljon energiaa hänen kannustamiseensa ja innostamisensa sen sijaan, että voisit keskittyä omaan asenteeseesi ja tunnelmasi ylläpitämiseen. Pessimisti valittaja on siten itse asiassa todella itsekäs.

[/quote]

Mun mieheni on pessimisti ja todella kova valittamaan kaikesta. Tuntuu siltä, että erityisesti lapsemme ovat hänelle pelkästään riippakivi ja valittamisen aihe. Silloin kun he pärjäävät jossain tai suorittavat, mies saattaa kehua heitä. Muuten ainoa tapa kommunikoida heidän kanssaan on ja on aina ollut jatkuva arvostelu ja huutaminen. Huolehdin aika pitkälti yksin kotitöistä, ja jos täällä on joskus sotkuista (ei ole kovinkaan usein), kohdistuu raivoaminen myös minuun.

Hänessä on paljon hyviäkin puolia, mutta nuo kielteiset (erityisesti hänen tapansa olla isä lapsilleen) ovat sellaisia, että olen monet kerrrat miettinyt lähtemistä. 

Myös työstään tai opiskelustaan, silloin kun hän opiskeli työnsä ohessa, hän valitti jatkuvasti. Sai täällä kotona lasten kuullen raivareita (huutoa, tavaroiden heittelyä, jne.), ja olimme muut jatkuvasti varpaillamme, että millaisella tuulella hän tänään sattuu töistä tulemaan kotiin. Jos joku töissä teki jotain, joka oli väärin häntä kohtaan tai opiskelutehtävät eivät häntä inspiroineet, alkoi raivoaminen ja huutaminen.

Aloin vähitellen sanoa hänelle, että en enää jaksa kuunnella tällaista eikä minun edes tarvitse, ja kun hän haukkuu lapsiamme, menen väliin. Ei liene ihme, että nyt kun lapset ovat lähellä aikuisuutta, he eivät käytännössä koskaan oma-aloitteisesti puhu mitään isälleen vaan hoitavat kaikki asiansa minun kauttani.

Mulla on negatiivinen mies. Alussa yritin kääntää turhat negatiiviset valittamiset positiivisiksi. Lopulta kyllästyin jatkuvaan valitukseen kaikesta. Nyt kun miehellä iskee kunnon "valitusputki" päälle, kuuntelen aikani (koska kaikilla on oikeus joskus valittaa ja olla negatiivinen, siis joskus). Jos tulva ei ota loppuakseen, sanon tyyliin "Nyt musta rupeaa tuntumaan, että minussa on joku vika. Tiedän, ettei valituksesi kohdistu minuun, mutta tarpeeksi kauan kun jatkat tuota minulle tulee epämiellyttävä olo, joka saa oloni tuntumaan siltä, että minä olen valituksesi kohde. Joko vaihdamme nyt puheenaihetta neutraaliksi tai minä lähden tästä tilanteesta." Sanon täysin ystävällisesti tämän. Yleensä mies "säpsähtää ulos valitusmoodistaan", ei vissiin tajua itsekään miten homma joskus lähtee lapasesta. Joskus joudun poistumaan tilanteesta, jotta mies saa aikaa rauhoittua ja miettiä haluaako jatkaa.

Rakasta tuo välillä on. Mutta tällä keinoin en joudu loputtomiin kuuntelemaan negatiivisuutta ja vältämme riidoilta.

Olen itse tuo valittaja. Syvässä on, vaikka kuinka yrittää muuttaa ajatusmaailmaansa :(