Oletko varoituskelloista huolimatta aloittanut joskus suhteen? Miten kävi?

Pari kertaa olen kokeillut tunteita ja heittäytyä. Näillä kokemuksilla en sitä enää ikinä tee. Tai siis oikeastaan minulla ei ole tunteita, mutta kuulemma ihmisellä sellaisia on ja pitäisi elää jokin romanttinen rakkaus.Joten olen esittänyt tunteita.  Hulluksihan noissa suhteissa tulee. 

Soi varoituskellot mutta yleensä ne soi liian myöhään. Ne soi vasta sitten kun on tavallaan jo ”perustettu kaikki”, muutettu elämä, ajateltu ja uskottu että tässä tämä nyt on. Varoituskellot soi ja muistan sen hetken täysin kun tiesin että pitäisi valita että lähden ja sammutin kellot ja päätin että jään. Mielenkiintoinen kokemus jos ei muuta, voi sanoa. Olen päätynyt ihmissuhteeseen ihmisen kanssa jolla ei ole kykyä. asettua toisen ihmisen asemaan. Joka on täysin riippumaton, itsekeskeinen ja itsekäs. Joka jollain tapaa kuitenkin on sillä tavoin ihan ok että olen hyväksynyt nämä ”kylmät arvot ” ja opetellut elämään niiden mukaan, riippumattomana. Kun näen rakastuneita pariskuntia , vaikka menossa avioliittoon, silmät loistaen lämmöstä ja rakkaudesta , ajattelen että voi mitä ihanaa naiiviiutta. Mitä elämää elämän sellaisella valoisalla puolella johon en usko enää pääseväni. Miltä näyttää suhteet joissa puhalletaan yhteen hiileen ja on yhteisiä tavoitteita ja joissa on molemminpuolista miellyttämisenhalua. Olen suhteessa ihmisen kanssa jolta en voi pyytää mitään. Mutta se on hivenen vastavuoroista eli säännöt on että minäkin saan ns olla täysin vapaa. En pettää tietenkään mutta vapaa kulkemaan ja tekemään . Muuten elän puolison säännöillä, puolison elinpiirissä ja niitä asioita ei voi kyseenalaistaa. Ei ole keskustelua säännöistä, on vain puolison säännöt. Hänen maailmassa ei ole muita sääntöjä. Jos on, ne ovat häntä vastaan. Aika paljon pystyn nauttimaan omasta elämästä sulkemalla vain pois puolison toiminnan , mutta puolison lapset säälittää välillä.

Kellot soi mutta soikoon kirjoitti:

Soi varoituskellot mutta yleensä ne soi liian myöhään. Ne soi vasta sitten kun on tavallaan jo ”perustettu kaikki”, muutettu elämä, ajateltu ja uskottu että tässä tämä nyt on. Varoituskellot soi ja muistan sen hetken täysin kun tiesin että pitäisi valita että lähden ja sammutin kellot ja päätin että jään. Mielenkiintoinen kokemus jos ei muuta, voi sanoa. Olen päätynyt ihmissuhteeseen ihmisen kanssa jolla ei ole kykyä. asettua toisen ihmisen asemaan. Joka on täysin riippumaton, itsekeskeinen ja itsekäs. Joka jollain tapaa kuitenkin on sillä tavoin ihan ok että olen hyväksynyt nämä ”kylmät arvot ” ja opetellut elämään niiden mukaan, riippumattomana. Kun näen rakastuneita pariskuntia , vaikka menossa avioliittoon, silmät loistaen lämmöstä ja rakkaudesta , ajattelen että voi mitä ihanaa naiiviiutta. Mitä elämää elämän sellaisella valoisalla puolella johon en usko enää pääseväni. Miltä näyttää suhteet joissa puhalletaan yhteen hiileen ja on yhteisiä tavoitteita ja joissa on molemminpuolista miellyttämisenhalua. Olen suhteessa ihmisen kanssa jolta en voi pyytää mitään. Mutta se on hivenen vastavuoroista eli säännöt on että minäkin saan ns olla täysin vapaa. En pettää tietenkään mutta vapaa kulkemaan ja tekemään . Muuten elän puolison säännöillä, puolison elinpiirissä ja niitä asioita ei voi kyseenalaistaa. Ei ole keskustelua säännöistä, on vain puolison säännöt. Hänen maailmassa ei ole muita sääntöjä. Jos on, ne ovat häntä vastaan. Aika paljon pystyn nauttimaan omasta elämästä sulkemalla vain pois puolison toiminnan , mutta puolison lapset säälittää välillä.

Niin ja tosiaan sen lisään vielä, että olen menettänyt uskoni rakkauteen.

En usko enää rakkauteen.

Puolisoni sai aikaan sen. Muistan kun tapasin erään ihmisen vuosia sitten, joka sanoi ettei usko rakkauteen. Olin pöyristynyt ! Koitin keskustella asiasta, muuttaa sitä, ymmärtää vaikka en millään voinut. En voinut ymmärtää ihmistä joka ei usko rakkauteen. Se näyttäytyi minulle täytenä luonnevikaisuutena lähes.

Mutta minä en usko enää rakkauteen. En usko. En usko edes siihen rakkauteen mitä näen muilla. Vaan pidän heitä naiiveina.

Ajatella, että tällainen on mahdollista. Menettää jotain niin perustavanlaatuista.

Kun ei usko rakkauteen ei ole mitään syytä erota .

Vierailija kirjoitti:

Kellot soi mutta soikoon kirjoitti:

Soi varoituskellot mutta yleensä ne soi liian myöhään. Ne soi vasta sitten kun on tavallaan jo ”perustettu kaikki”, muutettu elämä, ajateltu ja uskottu että tässä tämä nyt on. Varoituskellot soi ja muistan sen hetken täysin kun tiesin että pitäisi valita että lähden ja sammutin kellot ja päätin että jään. Mielenkiintoinen kokemus jos ei muuta, voi sanoa. Olen päätynyt ihmissuhteeseen ihmisen kanssa jolla ei ole kykyä. asettua toisen ihmisen asemaan. Joka on täysin riippumaton, itsekeskeinen ja itsekäs. Joka jollain tapaa kuitenkin on sillä tavoin ihan ok että olen hyväksynyt nämä ”kylmät arvot ” ja opetellut elämään niiden mukaan, riippumattomana. Kun näen rakastuneita pariskuntia , vaikka menossa avioliittoon, silmät loistaen lämmöstä ja rakkaudesta , ajattelen että voi mitä ihanaa naiiviiutta. Mitä elämää elämän sellaisella valoisalla puolella johon en usko enää pääseväni. Miltä näyttää suhteet joissa puhalletaan yhteen hiileen ja on yhteisiä tavoitteita ja joissa on molemminpuolista miellyttämisenhalua. Olen suhteessa ihmisen kanssa jolta en voi pyytää mitään. Mutta se on hivenen vastavuoroista eli säännöt on että minäkin saan ns olla täysin vapaa. En pettää tietenkään mutta vapaa kulkemaan ja tekemään . Muuten elän puolison säännöillä, puolison elinpiirissä ja niitä asioita ei voi kyseenalaistaa. Ei ole keskustelua säännöistä, on vain puolison säännöt. Hänen maailmassa ei ole muita sääntöjä. Jos on, ne ovat häntä vastaan. Aika paljon pystyn nauttimaan omasta elämästä sulkemalla vain pois puolison toiminnan , mutta puolison lapset säälittää välillä.

Niin ja tosiaan sen lisään vielä, että olen menettänyt uskoni rakkauteen.

En usko enää rakkauteen.

Puolisoni sai aikaan sen. Muistan kun tapasin erään ihmisen vuosia sitten, joka sanoi ettei usko rakkauteen. Olin pöyristynyt ! Koitin keskustella asiasta, muuttaa sitä, ymmärtää vaikka en millään voinut. En voinut ymmärtää ihmistä joka ei usko rakkauteen. Se näyttäytyi minulle täytenä luonnevikaisuutena lähes.

Mutta minä en usko enää rakkauteen. En usko. En usko edes siihen rakkauteen mitä näen muilla. Vaan pidän heitä naiiveina.

Ajatella, että tällainen on mahdollista. Menettää jotain niin perustavanlaatuista.

Kun ei usko rakkauteen ei ole mitään syytä erota .

Mun ex edusti toista uskontoa. Kaikki hänen uskontoonsa liittyvä oli oikein ja kaikki mitä minä tein oli väärin. Herra ei itsekään elänyt niin kuin hänen uskontonsa edellyttäisi. Poimi siitä vaan ne sopivat palat, joilla voisi rajoittaa mun elämää. Tapailen vain pakanoita tai tapakristittyjä tästä lähin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen myös hyvin analyyttinen enkä osannut nauttia suhteen alustakaan täysillä miettiessäni niitä varoituskelloja, mutta tein siis kuitenkin saman virheen (ja aloitin suhteen) ja lopputuloskin oli sama. Halusin kai niin kovasti uskoa siihen satumaiseen kuvitelmaani, vaikka epäilinkin tyypin olevan paha. Nyt sitten tiedän, millaista on olla väkivaltaisessa ja alistavassa suhteessa ja miltä tuntuu pelätä tulevansa kumppaninsa tappamaksi.

Aika lailla sama kokemus. Miten käsittelit tapahtunutta? Ja toki muutkin vastaavaa kokeneet saavat vastata! Itselläni ero on todella tuore ja kamalinta on se, että minulla on edelleen tunteita tätä ex-miestä kohtaan. Tiedostan, etten itsekään ole "helppo" ihminen ja olen ehkä pettynein siihen, että kuvittelin pystyväni ymmärtämään tätä ex-miestä mm. hänen lapsuudestaan tietämäni kautta.

Nyt 2 viikkoa erosta miehellä on jo uusi nainen kierrossa. Vaikka koko sairaan suhdekuvion tajuankin tuntuu pahalta olla vain yksi uusi hullu ex lisää miehen seurustelukumppaneiden listalla.

ap

Olisin varmaan edelleenkin siinä suhteessa, jollei mies olisi itse lopettanut sitä suututtuaan siitä, etten enää suostunut kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Olin mennyt henkisesti niin huonoon kuntoon, että hain ammattiapua. Sain hoitosuhteen, jonka aikana vahvistuin niin paljon, että aloin rakentaa elämääni uudelleen, ja saatuani hyvän työpaikan kieltäydyin kaikesta, mikä olisi vaikuttanut työhöni. Tuosta mies suuttui ja jätti minut. Ikävöin häntä pitkään ja olisin varmasti palannut takaisin yhteen, jos olisi pyytänyt. Onneksi tuo pyyntö tuli vasta, kun olin jo päässyt pahimman yli ja alkanut nähdä todellisuuden selvemmin. En ole varmasti vieläkään käsitellyt asiaa kunnolla, mutta en ainakaan enää haikaile sen hirviön perään. Miten saatoinkaan antaa kohdella itseäni niin, sitä ihmettelen kai loppuikäni!

Olin varma, että jos eroaisimme, niin miehellä olisi heti uusi nainen kainalossa, ja tämä tuntui aivan hirveältä asialta kestää. Onneksi en enää eron jälkeen nähnyt hänen some-kanaviaan eikä kukaan yhteinen tuttu kertonut minulle mitään.

Minäkään en ole mikään helppo ihminen, joten en kokenut ansaitsevani normaalia ihmistä kumppaniksi. Halusin myös laillasi ymmärtää kumppaniani ja jotenkin uskoinkin meidän sopivan toisillemme. Odotin vain miehenkin tajuavan, että itseään voisi kehittää.

Toivon sinulle paljon voimia! Ajan myötä pääset yli suhteesta ja ikävä helpottaa. Sitten ymmärrät, kuinka paljon parempaa ansaitset!

Jatkoa klo 21.06 julkaistuun viestiin.

Olen oppinut, että aika auttaa kamalimpienkin tunteiden kanssa. En taida osata käsitellä tunteita ja tapahtumia ihan oikeaoppisesti, mutta aiemmasta ammattiavusta on kyllä ollut siinä hyötyä. Annan tuntriden tulla ja muistan, että niiden mukaan ei tarvitse toimia ja että ajan kuluessa helpottaa. Heti eron jälkeen oli hirveää. Itkin ikävääni ja raivosin jokusen viikon kunnes aloin kokea takaumia pahoinpitelyistä. Niiden myötä ikävä helpotti ja koin lähinnä vihaa. Tein myös aiban valtavasti töitä, koska oli helpompaa olla keskittyneenä johonkin muuhun kuin siihen hirveään oloon, joka minulla oikeasti oli. Nyt kun aikaa on kulunut, käsittelen asioita rauhallisempana. Pohdin miksi en saanut suhdetta lopetettua tai miksi yleensäkin aloitin sen varoituskelloista huolimatta. Tiedostan tekeväni päätöksiä impulsiivisesti ja kuvitelmieni pohjalta, vaikka niin paljon analysoinkin kaikkea. En vieläkään tiedä, miten voisin tässä kehittyä, mutta välttelen tutustumasta kehenkään, jotten taas aloittaisi suhdetta jonkun hullun kanssa. Koitan kehittyä, vahvistaa itseluottamustani ja keskittyä rakentamaan omaa elämääni. Haluan uskoa, että jos saan itsekseni elämästäni mahtavaa, niin en anna kenenkään vaikuttaa siihen liikaa enkä kuvittele jonkun toisen tekevän siitä mahtavaa.

Aloitus olisi voinut olla omani, suhteen kestoa myöten. Alusta saakka soi hälärit, mutta jotenkin ylianalysoin homman ja itseni nurin niin etten jotenkin saanut reagoiduksi niihin häläreihin. Mies onnistui kiepsauttamaan omat vikansa minun syykseni ja menin siihen lankaan, että ajattelin että enhän minäkään tosiaan vailla vikoja ole. 

Pitäisi vaan uskoa niitä häläreitä ja lähteä! Lopulta tilanne ajautui aivan järkyttäväksi ja sain todella ihan oikeasti pelätä henkeni puolesta. Jouduin hakemaan lähestymiskiellon ja muuttamaan pois omistamastani asunnosta ja salaamaan kaikki tietoni. Vieläkin nousee kamalia muistoja ja kylmät väreet ja pelko, vaikka tuosta on nyt jo useita vuosia aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Pari kertaa olen kokeillut tunteita ja heittäytyä. Näillä kokemuksilla en sitä enää ikinä tee. Tai siis oikeastaan minulla ei ole tunteita, mutta kuulemma ihmisellä sellaisia on ja pitäisi elää jokin romanttinen rakkaus.Joten olen esittänyt tunteita.  Hulluksihan noissa suhteissa tulee. 

En minäkään, viimekertaisin tapaus sinetöi sen. Alussa olin kylmän analyyttinen, sanoisinko realisti kun toinen oli jo täysillä tunteineen heittäytymässä ja syytteli minua pelkuruudesta, kun en vaan uskaltanut olla onnellinen. Pikkuhiljaa annoin periksi, mutta havaitsin lopuksi ettei se toinen nyt ihan täysillä käynyt ja olisi se pitänyt siitä yliampuvasta tunteilusta ja intoilusta tajuta paljon aikaisemmin. Myöhemmin hänellä alkoi ihan merkillinen mielialojen laidasta laitaan poukkoilu, vaikutti joltain [psykologinen diagnoosi tähän].