Lue keskustelun säännöt.
elämä synnytyksen jälkeen (odottava älä lue)
26.07.2014 |
Tiedättekö miltä tuntuu?
Itkusta ei tule loppua. Synnytyksestä nyt vähän yli kaksi kuukautta. Alapää tuntuu löysältä, jumppaan kyllä. Vatsa roikkuu. Jalat täynnä laardia ja selluliittia. Raskausarpia. Mieltä masentaa, itkettää, ahdistaa. Vauvani on ihana ja rakkain, tärkein. En pysty harrastuksiin. Väsyttää koko ajan.
Tämä on varmasti asiaan kuuluvaa tunteilua. Eniten minuun sattuu etten ole enää se sama nainen. Mieheni vetää käteen mieluummin kuin koskee minuun (anteeksi kielenkäyttö) ja inhoan peilikuvaani. 160cm ja 70kg. Pakit sattuu syvälle.
Onko muillakin tälläistä?
Kommentit (50)
Naiset ja tytöt ottakaa ihan rauhassa, kyllä me miehet teitä rakastetaan kaikkine ryppyineen ja makkaroineen. Turhaa otta stressiä moisesta, hoitakaa niitä vauvoja vaan ja sitten kun jaksatte, niin sitten itseänne.
M41
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kuule ap.
Me naiset emme aina osaa olla kovin sydämellisiä kanssasisariamme kohtaan mutta haluan silti tsempata sinua. Vauvasi on hyvin pieni vielä ja kaikki muutokset mitä raskaus ja synnytys tullessaan mukananaan tuovat ovat osa tätä ah niin ihanaa ja raadollista naisen elämää. Kuten joku tuolla jo mainitsi, kehoa voi muokata mielinmäärin (ehkä kuitenkaan sen aika ei ole aivan vielä).
Muistan samankaltaisia tuntemuksia kun sain ensimmäisen lapseni ja olin kirjava kuin seepra. Ajattelin että tissit menivät loppuelämäksi pilalle ja muutenkin surin muuttunutta ulkonäköäni. Nyt kolmen lapsen jälkeen näen, että se kaikki ei olekaan enää niin kamalaa ja vaikka en ole enää synnyttämättömän naisen kaltainen niin minulla on edelleen kaunis vartalo. Painoa voit pudottaa aina ja urheilemalla saat virkistystä myös mielelle. Miehet eivät useinkaan ymmärrä miltä naisesta tuntuu ja kuinka pahoin satuttaa se ettei toinen enää huomioi entisenlaisesti. Miehet monet vain eivät ymmärrä kuinka tärkeää se naiselle on. Ehkä oma miehesi ei silti tarkoita pahaa? Kannattaisi yrittää puhua siitä miltä sinusta tuntuu ja selittää miehelle että kaipaat häneltä lohtua tässä tilanteessa.
Ja tosiaan. Miehesi varmasti tulee huomaamaan sinut kun hiljalleen palaudut raskaudesta ja synnytyksestä. Ole itsellesi armollinen ja anna kehollesi aikaa. Aloita jumppaamaan ja muista maltti - tulokset alkavat hiljalleen näkyä. Ei kaikkien tarvitse olla samasta muotista väännettyjä joten älä vertaile itseäsi muihin. Aloita tämä päivä uuden elämäsi ensimmäisenä, keskity ihanaan pieneen ihmiseen elämässäsi ja tee asioita joista sinulle tulee hyvä olo. Kun vuosi vierähtää (usko pois, menee todella nopeasti), niin tilanne voi olla jo aivan toinen!
Paljon tsemppiä ja kaikkea hyvää vauva-arkeesi. Opettele rakastamaan itseäsi vaikka se vaikeaa juuri nyt olisikin. Kun jokin päivä huomaat että alat taas näyttää omasta mielestäsikin kauniille, niin se tunne on todella voimaannuttava =) Leuka pystyyn. Ja jos mies ei osaa arvostaa sitä minkä työn olet tehnyt vartalollasi tuodessasi teidän yhteisen lapsenne maailmaan, niin arvosta sitä itse. Se tuo voimaa jaksaa ja meillä äiti-ihmisillä on uskomaton kyky mennä vaikka läpi harmaan kiven.
Vielä puoli vuotta synnytyksen jälkeen pidin äitiysfarkkuja mutta niin vain lapsen täyttäessä 2 mahtuivat vanhat vaatteet taas. Jälkeenpäin katsoen tuo aika meni nopeesti
Ei ole ollut tuollaista. Itkenyt toki olen, mutta onnesta lastani katsellessa. Kroppa ei ole entisensä, mutta kiloja kyllä vähemmän kuin ennen raskautta, kiitos 24/7 9kk kestäneen pahoinvoinnin.
Elämä ei voisi olla ihanampaa. Mieheni ymmärtää, että naisen vartalo muuttuu raskauden, synnytyksen ja imetyksen myötä. Hänelle raskausarvet ovat rakkauden arpia.
Näillä mennään edelleen 18v aviovuoden ja 4 lapsen jälkeen. :)
Kiitos vastauksista. Käyn kävelyllä ja teen lihaskuntoliikkeitä. Puolet raskaudestani meni pedissä, riskiraskaus. Vartalo tuntuu vieraalta ja tunnistan masennusta myös.
Tarvitsisin mieheltä tukea että olen yhä se sama hänelle mutta nyt on kuin iso huutomerkki, en halua sinua olet pilalla.
Odotusaikana en tiennyt varautua että muutokset voivat tuntua tältä. Enkä myöskään ole nuori äiti. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koitahan jaksaa. Kroppa kyllä palautuu kun syö normaalisti ja käyt vaunulenkeillä. Ja koska pääärättömänä käveleminen on usein tylsää, niin lähde kävellen kaupungille kahville ja jätä vauva hetkeksi joskus isälle ja mene kampaajalle. Uusi väri kuontaloon parantaa fiilistä ja kohta pääset jo kuntosalille.
Täällä myös 2kk ikäinen vauva.
Kroppa on lörähtänyt, vaikka kiloja ei olekaan jäljellä kuin 4. Vaan kun jätin urheilun pahoinvoinnin vuoksi, niin lihakset hävisi ja tilalle tuli läskiä. Tuloksia alkaa näkyä kolmessa kuukaudessa jo pelkällä liikunnalla. Kohta pääset jo salille tms, eli ota vielä levon kannalta.
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:48"][quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:39"]
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:36"][quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:34"]
No voi itku. Turhasta kitiset. Sulla on se lapsi, vartalo voi muokata äärimmäisyyksiin jos motivaatiota on!
Sitä lasta ei kuitenkaan kaikki saa vaikka haluaisivatkin. Joten sen sijaan että uliset vauvapalstalla, pistä kuulat pimppiin, vauva vaunuihin ja lähde lenkille!
[/quote]
Luuletko, että tuollainen paasaus auttaa? Sinä kirjoitit tuon viestin omista lähtökohdistasi (kiva päästä näpäyttämään), et siitä, että haluaisit oikeasti tsempata tai auttaa.
2
[/quote]
Omista lähtökohdista? Olen minäkin synnyttänyt, ja aikani ulistuani vartaloani tajusin että se ei ole vienyt minua mihinkään.
Toki saa sitä ulinaa jatkaa josko se teillä auttaisi.
3
[/quote]
No ihan sama, oletko synnyttänyt vai et, mutta luuletko oikeasti, että kun ihminen tulee avautumaan tunteistaan, häntä auttaa se, että toiset tulevat vähättelemään? Voin kertoa, ettei auta, ja uskon, että sinäkin ymmärrät sen.
Ei se, että valittaa, tietenkään muuta vartaloa miksikään, mutta on kiva, että asiat voi sanoa julki edes jossain. Ei mun mielestä ole oikein reilua vaikkapa omaa miestään kohtaan valittaa, että kato nyt, mä oon tämmönen. Mutta ainakin musta on hyvä, että voi edes johonkin avautua siitä tunteesta, kun oma keho tuntuu aivan vieraalta.
2
[/quote]
Joskus sen voivottelun ja päänsilittelyn sijaan voi tehdä hyvää saada se totuus vasten kasvoja. Tietysti ap tuntee kehonsa vieraaksi ja se on ymmärrettävää, mutta minä en ymmärrä voivottelua ja surkuttelua jolla ei ole mitään päämäärää. Ap keksii hyvää tahtia tekosyitä miksi ei voi ja kun ei kuitenkaan auta ja...!
Niinpä.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:53"]
Ja tässä tulos kun lapset hankkivat lapsia. Nyt oma asenne tarkastukseen; tuskin haluatte lapsestanne samanlaista surkuttelijaa.
"Miks saan kokeesta aina vaan kutosia"
"Voi kulta kun niihin kokeisiin pitää opiskella myös kotona!"
"En mä haluu, mä haluun kympin niiku kaikki muutki"
"Ne muut opiskelevat kotona"
"Eikä opiskele, ne vaan saa, mäki haluun"
:)
[/quote]
Nyt aivot käteen ja ajattelemaan! Se, että ei viihdy synnytyksen jälkeisessä kehossa ja uskaltaa kirjoittaa siitä AV:lle (mitä ei ilmeisesti missään nimessä saisi tehdä, koska... no, en ole oikeastaan ymmärtänyt, miksi ei saisi), ei tarkoita sitä, etteikö olisi halukas tekemään jotain asialle. Se tekeminen on hirveän hidasta, mutta ahdistus on päällä nyt, juuri tällä hetkellä.
Raskausajan jälkeinen liikuntakin on aloitettava varovasti, ja toisilla vielä varovaisemmin. Esim. minä en voi edes tehdä pitkiä kävelylenkkejä, koska raskausaikana löystyneet nivelet kipeytyvät helposti. Pitää siis kuunnella sitä muuttunutta kehoaan, ettei vain riko mitään pysyvästi.
Voit kyllä yrittää selittää minulle, miksi siitä ei saisi puhua, että keho on rempallaan pitemmän aikaa. Voit myös selittää, miten se, että asiasta haluaa puhua ääneen, estää kehon kuntouttamisen.
2
24, kiitos, viestisi sai minut itkemään. Oivalsin että näinhän se on, helpottaa jo. Ihanaa että ymmärretään näinkin noloa murhetta vaikka vauva on niin maailman ihanin. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle pitkä synnytys ja komplikaatiot oli niin raju kokemus, että kesti tosi kauan tuntea oma keho tutuksi ja omaksi.
2kk on tosi lyhyt aika!!! Suo itsellesi aikaa palautua.
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:56"]Kiitos vastauksista. Käyn kävelyllä ja teen lihaskuntoliikkeitä. Puolet raskaudestani meni pedissä, riskiraskaus. Vartalo tuntuu vieraalta ja tunnistan masennusta myös.
Tarvitsisin mieheltä tukea että olen yhä se sama hänelle mutta nyt on kuin iso huutomerkki, en halua sinua olet pilalla.
Odotusaikana en tiennyt varautua että muutokset voivat tuntua tältä. Enkä myöskään ole nuori äiti. Ap
[/quote]
Ei se ikä ole kuin numeroita, toiset kypsyvät hitaammin. Onhan isyys miehellekkin kova paika, hänkin kasvaa isän rooliin. Ehkä hänelle vanhempien seksuaalisuus on tabu eikä hän osaa suhtautua siihen? Miten sinulla on noin heikko itsetunto että kaiken on liityttävä sinuun? Herää ap..!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väsymys, itku, hämmennys jne kuuluu asiaan. Miehesi suhtautuminen takuulla satuttaa. Oliko hän mukana synnytyksessä. Eräs mieheni kaveri totesi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, että ei ainakaan seitsemään vuoteen edes harkitse mitään. Voisin kuvitella, että synnytys näyttää aika rajulta vierestä katsottuna. Se ehkä selittää miehesi suhtautumista.
Toisaalta tekis mieli kysyä, minkälainen parisuhde teillä oli ennen vauvaa, jos miehesi ei kestä sitä, että raskaus muuttaa ulkonäköä ja vaikuttaa myös emättimeen jne..
Ootko puhunu miehen kans miehen tuntemuksista? Vauva on iso henkinen mullistus myös miehelle.. Ootko kertonu, että sua loukkaa miehen käytös?
Aloita liikunta omien tuntemustesi mukaan, lepää, nauti vauvasta, pikkuvauva-aika on ohi liian pian. Anna miehellesi tilaa käsitellä tunteitaan. Oma suhtautumisesi muuttuneeseen vartaloon vaikuttaa käytökseesi ja myös miehen käytökseen. Yritä löytää itsestäsi niitä kohtia, joihin voit olla tyytyväinen.. Jos alkaa tuntua, ettet pääse yli itkuisuudesta, puhu neuvolassa.
Jaksamisia ja kärsivällisyyttä..
Äiti x7
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:59"]
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:48"][quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:39"]
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:36"][quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:34"]
No voi itku. Turhasta kitiset. Sulla on se lapsi, vartalo voi muokata äärimmäisyyksiin jos motivaatiota on!
Sitä lasta ei kuitenkaan kaikki saa vaikka haluaisivatkin. Joten sen sijaan että uliset vauvapalstalla, pistä kuulat pimppiin, vauva vaunuihin ja lähde lenkille!
[/quote]
Luuletko, että tuollainen paasaus auttaa? Sinä kirjoitit tuon viestin omista lähtökohdistasi (kiva päästä näpäyttämään), et siitä, että haluaisit oikeasti tsempata tai auttaa.
2
[/quote]
Omista lähtökohdista? Olen minäkin synnyttänyt, ja aikani ulistuani vartaloani tajusin että se ei ole vienyt minua mihinkään.
Toki saa sitä ulinaa jatkaa josko se teillä auttaisi.
3
[/quote]
No ihan sama, oletko synnyttänyt vai et, mutta luuletko oikeasti, että kun ihminen tulee avautumaan tunteistaan, häntä auttaa se, että toiset tulevat vähättelemään? Voin kertoa, ettei auta, ja uskon, että sinäkin ymmärrät sen.
Ei se, että valittaa, tietenkään muuta vartaloa miksikään, mutta on kiva, että asiat voi sanoa julki edes jossain. Ei mun mielestä ole oikein reilua vaikkapa omaa miestään kohtaan valittaa, että kato nyt, mä oon tämmönen. Mutta ainakin musta on hyvä, että voi edes johonkin avautua siitä tunteesta, kun oma keho tuntuu aivan vieraalta.
2
[/quote]
Joskus sen voivottelun ja päänsilittelyn sijaan voi tehdä hyvää saada se totuus vasten kasvoja. Tietysti ap tuntee kehonsa vieraaksi ja se on ymmärrettävää, mutta minä en ymmärrä voivottelua ja surkuttelua jolla ei ole mitään päämäärää. Ap keksii hyvää tahtia tekosyitä miksi ei voi ja kun ei kuitenkaan auta ja...!
Niinpä.
3
[/quote]
No, ainakaan minä en koe vittuilua mitenkään voimaannuttavaksi, vaan mieluummin kuulisin muiden kokemuksia asiasta - ne kun ovat erilaisia. Kun pääsee puhumaan asiasta, huomaa myös, ettei ole yksin näiden tuntemustensa kanssa.
Kyllä mä tiedän, miten päästään kuntoon, ei tämä ole mulle ensimmäinen kerta. Se ei kuitenkaan poista sitä, että nyt tuntuu pahalta, varsinkin kun tiedän, että tässä projektissa menee pitemmän aikaa.
Jos haluat antaa vinkkejä siihen, miten päästään kuntoon, sen voi luullakseni tehdä ihan ystävällisestikin. Vittuilevasta viestistä jää päällimmäiseksi mieleen vittuilu, ei se, että siinä annettiin jotain neuvojakin.
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en voinut lapsen ekan 4kk:n aikana liikkua yhtään, koska huusi vaan vaunuissa ja viihtyi vaan sylissä, eikä juuri nukkunut päiväunia. Lihoin uudelleen (pari viikkoa synnytyksen jälkeen painoin vähemmän kuin silloin) ja olomuotoni ällötti. Sitten vauva 4kk:n kohdalla alkoi viihtyä ja nukkua vaunuissa, pääsin lenkille. Alkoi myös nukkua säännölliset päiväunet, ja aloitin vesijuoksun 3x viikossa, isä vauvan kanssa sen aikaa. Nyt vaatteet ei enää kiristä ja hengitys on helpompaa. Seksiä tosin ei oo ollut puoleen vuoteen, mutta sen oman kunnon saa kyllä kohotettua heti kun on mahdollista lähteä liikkumaan.
Totta, itsetuntoni on nollassa. Miten voin vaatia mieheltä ymmärrystä kun en itsekään pyri ymmärtämään häntä tässä.
Av auttaa taas :) ja tarkennan edelleen siis että teen asialle ja kropalle kyllä jotain kun saan, siihen asti kävelylenkit. En keksi tekosyitä vaan ahdistaa olla nahoissaan nyt.
Kiva kuulla muiden kokemuksia. Taidan vaatia itseltä liikaa. Ap
Täällä ODOTTAVA äiti, kolmatta odotan. Oletko yhtään edes lukenut neuvolamateriaalia tai jutellut neuvolassa. Kaikki tuo on normaalia. Ikävää, jos miehesi on noin idiootti. Seksihän auttaa alapään palautumisessa. Marssi dildo-ostoksille :)
Kaksi kuukautta on lyhyt aika. Kannat lastasi 9kk ja synnytät, ei kroppa palaudu 2kk:ssa.
Vaunuttele, nauti lapsesta, älä ota kaikkea tekemistä itsellesi, isän/miehen tulisi osallistua arkeen myös.
Vauva-aika on rankkaa mutta elämä helpottaa vähitellen. Olet tullut äidiksi ja sinulla on nyt äidin vartalo. Ole ylpeä vartalostasi, sillä se on pystynyt kehittämään sisällään uuden ihmisen ja vielä saattamaan hänet maailmaan. Tiesit varmasti että muutoksia tapahtuu, jos olet raskaana ja synnytät vauvan.
Painoa ja ulkonäköä voit muokata, jos vain haluat tarpeeksi. Pienen vauvan äitinä painon ei silti pitäisi olla elämän keskipiste. Ehdit myöhemminkin. Myös alapäätä voi muokata, vaikka niillä kuulilla. Vartalo ei välttämättä ole enää sama kuin aiemmin mutta siihen on hyvä syy.
Mies voi myös olla ihmeissään raskauden tuomista muutoksista. Keskustelkaa avoimesti ja rehellisesti molempien tunteista. Oman kokemuksen mukaan itsevarmuus ja itsensä arvostaminen on seksikästä. Jos häpeät ja vihaat itseäsi, on puolison vaikea lähestyä ja haluta seksiä. Jos puoliso ei ymmärrä raskauden ja synnytyksen tuomia muutoksia, on hänellä jäänyt joku kehitysvaihe kesken omassa kehityksessään. Opettele rakastamaan itseäsi juuri sellaisena kuin nyt olet. Jos et pysty rakastamaan itseäsi, on rakkautta vaikea ottaa vastaan muiltakaan.
En jaksanut lukea ketjua, joten en tiedä ovatko nämä asiat jo sanottu miljoona kertaa. Muistan tuon oman alakulon, kun lapsi oli kolme viikkoa. Kaikki oli turhaa ja masennus yritti kuristaa hengiltä. Pyöri vain päässä, että miksi minä edes lisäännyin, ei tämä ole minua varten. Mekaanisesti kuljin päivästä toiseen, parisuhde kaatui. Lapsen isä leipiintyi ja muutti ulos, kun lapsi oli 3 kk. Elämä oli raakaa ja kaikki päin helvettiä. Olin vain lihava tursas ja mikään ei kiinnostanut. Pelkäsin vain, että koska oma voimattomuus heijastuu lapsen hoitoon ja ylläpitoon. Hain neuvolasta kotipalvelun ja rupesin nukkumaan tai lenkkeilemään ne välit, kun lapsi oli hoitajan kanssa ulkona.
Nyt sitten pikaleikkaus, kun lapsi on liki vuoden. Se puhuu pikku sanoja. Ilmaisee tarpeita eleillä, eikä karju tai jätä arvailmaan. Saimme lapsen isän kanssa välit kuntoon, kun stressi vihdoin laukesi. Isällä oli ollut sama riittämättömyys ja pelko elämää kohtaan, että tätäkö se on; pimeässä makkarissa loputonta hissuttelua odotellen siunattua kuuroutta, joka aiheutuu lapsen jatkuvasta huudosta korvan juuressa.
Vauvavuosi on raaka. Ihan jo pelkkien hormoonien takia ja siihen uusi elämäntilanne ja totaalivastuu jostakin 24/7. Ja en ainakaan itse jaksanut lenkkeillä pätkän vertaa sektiohaavani kanssa. Hyvä, kun jaksoi käydä suihkussa tai kaupassa sen 2 kk vauvan kanssa.
Voimia <3 Kyllä se siitä iloksi muuttuu, vaikkei siltä tunnukkaan :)
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 11:46"]
Olen raskaana ja luin silti. Odotin pahempaa. Etkö ollut varautunut muutoksiin kehossasi, tai eikö miehesi ollut? Suurin osa on kuitenkin sellaisia, joihin voi itse vaikuttaa. Voi laihduttaa ja kiinteytyä, alapäänkin saa jumpalla kuntoon. Siinä menee oma aikansa. :) Varmasti, kun juhlitte lapsenne 1-vuotissynttäreitä, tilanne on jo toinen. Se, ettet saa mieheltäsi tukea, on tosi kurjaa. Hänen pitää antaa sulle aikaa toipua, ja sun pitää olla itsellesi vähän armollisempi.
Ja kyllä, ensimmäistä lasta odotan ja en tiedä mistä puhun :D Näistä asioista ollaan kuitenkin keskusteltu miehen kanssa, ja alan jo henkisesti valmistautumaan siihen, että muutoksa tapahtuu. Yritä jaksaa, kyllä kaikki vielä järjestyy. :)
[/quote]
Oivoi. Pistäpä tämä viestisi talteen ja lue uudestaan oman synnytyksesi jälkeen. :D On VÄHÄN eri asia kirjoittaa nämä tähän teoriassa ja sitten oikeasti elää ne.
Ja tässä tulos kun lapset hankkivat lapsia. Nyt oma asenne tarkastukseen; tuskin haluatte lapsestanne samanlaista surkuttelijaa.
"Miks saan kokeesta aina vaan kutosia"
"Voi kulta kun niihin kokeisiin pitää opiskella myös kotona!"
"En mä haluu, mä haluun kympin niiku kaikki muutki"
"Ne muut opiskelevat kotona"
"Eikä opiskele, ne vaan saa, mäki haluun"
:)