Onko täällä muita, joilla ei ole yhtäkään ystävää eikä kaveria?

ihmiset työpaikoilla liittoutuvat porukoihin. Mitä ilmeisemmin heikkouttaan tai epävarmuuttaan.

Silloin ei ole hyvä ilmapiiri kaikille.

Täällä kans yksi jolla ei ole vuosiin ollut kavereita. Harrastan kotona ja töitä ei ole.

Itselläni on kaksi ystävää. Vielä viisi vuotta sitten oli viisi ystävää. Ystävät n kaikonneet. Ei selitystä minkäänlaista. Yhteyttä eivät ota.

Minulla on yksi, 5v sitten minullakin oli 5 ystävää. Mutta välit kuihtuivat. En jaksanut olla enää aina se joka ottaa yhteyttä ja pitää yllä suhteita. Pidin yhteyksiä vaikka kaverit muuttivat tai itse muutin, tai vaikka joku perheellistyi ja itse en, en siis välitä elämäntilanteesta. Mutta moni kai haluaa lähellä olevia samassa elämäntilanteessa olevia kavereita. Tuo yksi joka on niin on kiva huomata että oikeastaan hänen kanssa se on aina ollut ihan vastavuoroista. Hänellä on paljon muitakin kavereita ja tuttavia mutta aina jaksaa minullekin tehdä aikaa. Nuo muut ei oikein sellaisia olleet, vaikka pidin heistä kyllä paljon. Joskus vaan etääntyy muuttojen takia vaikka muuten olisi samalla aaltopituudella, mikä on sääli, mutta minkä sille voi. 

Kyllä. Koulussa on ollut aina kavereita, mutta ne on ollut vaan koulukavereita. Kun koulu loppui jokainen lähti omille teilleen, eikä kukaan ole pitänyt ainakaa minuun yhteyttä.

Joskus 20-vuotiaana yritin vielä saada ystäviä netin kautta ja baareista ym. paikoista. Mutta ei. Kukaan ei vaan halua olla minun kanssa. Kaikilla tuntuu jo olevan se kaveriporukka, johon ei haluta yhtään ylimääräistä ihmistä.  30-vuotiaana luovutin ja tajusin, että ihminen voi olla myös ilman ystäviä. En myöskään seurustele enkä harrasta mitään seksisuhteita, eikä ole lemmikkieläimiä. 

Matkustelen yksin, harrastan liikuntaa, teen ruokaa, katon telsuu ja surfaan netissä. Teen kaiken yksin. En voisi enää kuvitellakaan, että mukana pitäisi olla koko ajan joku 10-hengen kaveriporukka. 

Kaikkeen tottuu. Jopa yksinäisyyteen.    M36

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Lapseni kuoleman jälkeen kaikkosivat ympäriltä ne, joita olin luullut ystäviksi tai kavereiksi, enkä minä jaksa elvyttää välejä.

Oletko huomannut sitä, että tuollaisen tapahtuman jälkeen ihmisistä olisi tullut ilkeämpiä kuin ennen. Jotenkin vahingoniloisia tai osoittavat että olet epäonnistunut elämässäsi.

Mulla kävi mieheni kuoleman jälkeen niin, että osasta ihmisiä tuli mua kohtaan jotenkin äärettömän ylimielisiä eli en saanut juuri minkäänlaista tukea tai ymmärrystä tilanteessani. Olin tästä tosi hämmentynyt, koska menetin samalla myös työt ja oma terveys heikkeni ym ja läheiset ihmiset ympärillä tyyliin kritisoi empatian sijaan. Että saa tässä tehdä tosissaan töitä ettei sydän kovenisi lopullisesti ja ehkä joskus vielä uskallan luottaa johonkin :)

Täällä myös, mutta en koe sitä mitenkään taakkana. Itse lapsettomana ja vanhat kaverit elävät niitä ruuhkavuosia lasten kanssa, joten eivät enää paljon soittele. Enkä itsekään jaksa aina olla se joka ottaa yhteyttä.

Mutta joillekin naisille tämä tuntuu olevan ongelma, koska pari tapailua päättynyt sen vuoksi, etten ole aktiivinen kavereiden kanssa. Mutta samapa se heille..🙃

yksinäinen sontakasa kirjoitti:

Täällä yks. Jouduin nuorena lastenkotiin, myöhemmin koulukotiin eikä siellä ystävyyssuhteita solmittu. Täysi-ikäisenä muutin opiskelemaan paikkaan mistä en tuntenut ketään. Elämä meni päin vi..ua ja linnassakin vierähti tovi.

Nyt oon nelikymppinen paskakasa ilman kavereita. Mies ja koira on

Sama täällä. Mies on ja pari koiraa. Siinä se. Ennen äitini oli paras ystäväni mieheni lisäksi mutta hän on nyt jo niin vanha että jotenkin juttu ei vaan luista enää samaan malliin kun hänellä ikää niin paljon, mikä surettaa tosi paljon. :/

Minä. Mutta se on oma valinta. En vain jaksa ihmisiä. Tai siis toki tuttuja on ja mukavia työkavereita. Mutta en jaksa sen lähemmäs ihmisiä päästää.

Hankalaa on se, että olen kuulemma mukava ja ihmiset haluaa ystävystyä minun kanssani, mutta itse en halua. Haluan pitää oman reviirin ja viihdyn yksin.

Joten anteeksi kaikille, jotka olen hienovaraisesti torjunut. Ei johdu teistä, vaan minusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Lapseni kuoleman jälkeen kaikkosivat ympäriltä ne, joita olin luullut ystäviksi tai kavereiksi, enkä minä jaksa elvyttää välejä.

Oletko huomannut sitä, että tuollaisen tapahtuman jälkeen ihmisistä olisi tullut ilkeämpiä kuin ennen. Jotenkin vahingoniloisia tai osoittavat että olet epäonnistunut elämässäsi.

Mulla kävi mieheni kuoleman jälkeen niin, että osasta ihmisiä tuli mua kohtaan jotenkin äärettömän ylimielisiä eli en saanut juuri minkäänlaista tukea tai ymmärrystä tilanteessani. Olin tästä tosi hämmentynyt, koska menetin samalla myös työt ja oma terveys heikkeni ym ja läheiset ihmiset ympärillä tyyliin kritisoi empatian sijaan. Että saa tässä tehdä tosissaan töitä ettei sydän kovenisi lopullisesti ja ehkä joskus vielä uskallan luottaa johonkin :)

Vetää tosi hiljaiseksi tämmöiset. Että kun elämänsä suurimmassa hädässä olet niin... Kai tuommoisilla ihmisillä on oltava joku vaikea-asteinen sielullinen vamma/puutos empatiakyvyssä. Kenties omiakaan tunteita ei kyetä käsittelemään millään tasolla ja yritetään jotenkin kieltää toinen tuntemasta tuskaa, kun ei pystytä sitä vastaanottamaan? En tiedä prkl.

Voimia kaikkeen, löydät kyllä arvoisiasi ihmisiä ympärillesi vielä. Niitä helmiä löytyy tuolta, niitä jotka elävät "kaveria ei jätetä"-mentaliteetilla ja haluavat vilpittömästi olla avuksi. Vertaistuen piiristä näitä itse löytänyt, mulla oli pähkinänkuoressa aika vaikea lapsuus ja viimeisen 2 vuoden aikana lähtenyt toipumaan kaikesta HITAASTI mutta varmasti. Vieläkin pitää välillä kieriskellä itkien lattialla kun pelkään hylkäämistä ja satuttamista niin paljon, ei todellakaan rakennu luottamus helposti meikäläisellä, mutta uskaltaminen on ollut tuskan arvoista. Voimia ja rohkeutta kaikille satutetuille toivon. 🙏

Mulla ei ole. Twitterissä tosin paljon frendejä, joiden kanssa voi kaikesta puhua