Ahdistaa, kun esikoinen muuttamassa pois kotoa

Keväällä iloittiin siitä että sai toiveidensa opiskelupaikan ja tietenkin tätä tiesi odottaa. Silti on yllättävän paha olla, kun lähtö oikeasti lähestyy.

Kelaa ja kelaa, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin, onko varmasti tehnyt kaiken mitä pystyi jne. Vaikka hyvin TIETÄÄ että on - kaikki on tehty ja omien voimien kustannuksella, mutta silti ahdistaa.

Oikeasti olen iloinen, että on taitava, fiksu ja pääsee toteuttamaan unelmaansa ja autan aivan kaikessa, että se onnistuu, mutta silti. Ihan kamala ahdistus ja itkettää koko ajan.

Kohtalotovereita?