Lue keskustelun säännöt.
Onko pakko osallistua toisen sukujuttuihin?
17.07.2021 |
En ole lainkaan kiinnostunut mieheni aikuisista lapsista ja lapsenlapsista. Aina kun nämä ovat tulossa, menen omille teilleni ja annan heille tilaa olla keskenään. Lapset eivät ole koskaan oikein pitäneet minusta, joten omasta mielestäni tämä on kaikin puolin helpointa. Teen ja varmistan kyllä aina tarjoilut ja muun vierailun sujuvuuden. Nyt on alkanut tulla valitusta siitä, etten ole koskaan paikalla. Itse en koe haluavani mihinkään mummun rooliin ja paikalla oleminen vaatisi teeskentelyä omalta puoleltani. Pidänkö vaan puoleni tässä vai onko pakko alkaa leikkiä äiti tai mummupuolta? Miestäni en mitenkään estä lapsia tapaamasta ja he saavat keskenään tavata puolestani ihan kuinka paljon vaan.
Kommentit (96)
Vierailija kirjoitti:
Se joka ei juurikaan osallistu miehen puolen juhliin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se joka ei juurikaan osallistu miehen puolen juhliin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Tuosta muistamisesta, jos mies menee naimisiin ja tämä uusi vaimo ei muista/tiedä miehen puolen sukulaisten syntymäpäiviä, uudelle vaimolle suututaan mutta ei tälle miehelle. Been there, done that.
Minä en tiedä vieläkään miehen puolen sukulaisten syntymäpäiviä, vaikka olen ollut mieheni kanssa 25 vuotta. Minulle ei olla suututtu ja ei kyllä muillekaan. Jos joku alkaisi räkyttämään asiasta, niin hän saisi räkyttää ihan rauhassa, en jäisi kuuntelemaan. Muistan lastamme synttärit luonnollisesti ja vanhempieni, itse asiassa myös appivanhempien, koska päivämäärät ovat helpot, mutta en kenenkään toisen ja en ala edes harjoittelemaan niitä saati laittamaan ylös mihinkään niitä.
No näin sen pitäisi minustakin olla mutta tosielämässä ei vaan kaikki ajattelekkaan näin. Ei ollut omalla kohdallani edes yksi ihminen joka ko. asiasta suuttui.
En jaksaisi välittää jonkun ihmisen suuttumisista ollenkaan ja en varsinkaan miettiä asiaa varttia kauempaa. Jos minä en kelpaisi jollekin minuna, niin en enää miettisi tätä toista ihmistä ollenkaan. Muiden ihmisten sanomiset olisivat siis ihan yhdentekeviä ja pyörittelisin vain silmiä heidän oletuksilleen.
Olisi hienoa jos voisi oikeasti elää näin, täysin välittämättä muiden sanomisista ja mielipiteistä.
Pohjimmiltaan ihminen on kuitenkin laumaeläin joka hakee hyväksyntää tavalla tai toisella. Vapaaehtoisesti erakoituneita on harvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suvussa erään puoliso oli juuri tuollainen, että lähti omiin oloihinsa kun tuli puolison suvun vieraita ja ei osallistunut mihinkään puolison suvun juhliin. Sitten kävikin niin, että puoliso menehtyi ennen tätä jurottajaa ja sitten olikin yksinäistä kun oli pienentänyt piirinsä keiden kanssa on tekemisissä.
Just. Ja sillä oli oman puolen suku kokonaan sammunut? Yleensä ihmiset ovat aina enemmän omien sukulaistensa kanssa tekemisissä kuin puolison.
Ne ”hylätyt” puolison sukulaiset mielellään vetävät kuitenkin sinun kirjoittamiasi johtopäätöksiä vaikka tämä ”hylkääjä” viettäisikin ihan onnelllista elämää oman kaveripiirinsä ja sukulaistensa kera.
Peruskäytöstapoihin kuuluu tulla toimeen ja tavata joskus puolituttujakin tai epämieluisia ihmisiä.
Esim. sisarusten ja serkkujen kanssa kerran vuodessa häät, hautajaiset, jouluinen vierailu, kesämökkivierailu, serkkujen kesätapaaminen, rippijuhlat jne. Puolison lasten kanssa kuukausittain tekemisissä oleminen on normaalia ja siihen pitää osallistua ihan jo kohteliaisuudesta, muutama tunti kuussa.
Mutta koko päivän kestävät tapaamiset tai yli vuorokauden mittaiset ovat aivan eri asia, ne eivät enää sisälly peruskäytöstapoihin ja kohteliaisuuteen! En viettäisi aikaa yön yli kuten kesälomaani, lomamatkaani, jouluaattoani ihmisten kanssa, kenen kanssa en voi olla rento ja nauttia vapaa-ajasta. Esim. jos puolison lapset tulevat kesälomaviikoksi meille, niin järjestän, että olen itse töissä sen viikon: saavat olla keskenään ja minun ei tarvitse olla kuin iltaisin eikä tarvitse passailla aamusta iltaan.
Vierailija kirjoitti:
Peruskäytöstapoihin kuuluu tulla toimeen ja tavata joskus puolituttujakin tai epämieluisia ihmisiä.
Esim. sisarusten ja serkkujen kanssa kerran vuodessa häät, hautajaiset, jouluinen vierailu, kesämökkivierailu, serkkujen kesätapaaminen, rippijuhlat jne. Puolison lasten kanssa kuukausittain tekemisissä oleminen on normaalia ja siihen pitää osallistua ihan jo kohteliaisuudesta, muutama tunti kuussa.
Mutta koko päivän kestävät tapaamiset tai yli vuorokauden mittaiset ovat aivan eri asia, ne eivät enää sisälly peruskäytöstapoihin ja kohteliaisuuteen! En viettäisi aikaa yön yli kuten kesälomaani, lomamatkaani, jouluaattoani ihmisten kanssa, kenen kanssa en voi olla rento ja nauttia vapaa-ajasta. Esim. jos puolison lapset tulevat kesälomaviikoksi meille, niin järjestän, että olen itse töissä sen viikon: saavat olla keskenään ja minun ei tarvitse olla kuin iltaisin eikä tarvitse passailla aamusta iltaan.
Ei palstamamman tarvitse. Hän ei tapaa ketään ellei juuri itseä huvita, ja katkaisee välit läheisiin heti konfliktin sattuessa. Anteeksi, siis siivoaa elämästään pois toksiset ihmiset. Ja jättää sian.
Vierailija kirjoitti:
Peruskäytöstapoihin kuuluu tulla toimeen ja tavata joskus puolituttujakin tai epämieluisia ihmisiä.
Esim. sisarusten ja serkkujen kanssa kerran vuodessa häät, hautajaiset, jouluinen vierailu, kesämökkivierailu, serkkujen kesätapaaminen, rippijuhlat jne. Puolison lasten kanssa kuukausittain tekemisissä oleminen on normaalia ja siihen pitää osallistua ihan jo kohteliaisuudesta, muutama tunti kuussa.
Mutta koko päivän kestävät tapaamiset tai yli vuorokauden mittaiset ovat aivan eri asia, ne eivät enää sisälly peruskäytöstapoihin ja kohteliaisuuteen! En viettäisi aikaa yön yli kuten kesälomaani, lomamatkaani, jouluaattoani ihmisten kanssa, kenen kanssa en voi olla rento ja nauttia vapaa-ajasta. Esim. jos puolison lapset tulevat kesälomaviikoksi meille, niin järjestän, että olen itse töissä sen viikon: saavat olla keskenään ja minun ei tarvitse olla kuin iltaisin eikä tarvitse passailla aamusta iltaan.
Ap on tavannut ja ollut paljonkin miehen suvun kanssa, mutta hänelle on aina näytetty paikkansa ja oletettu, että hän on se, joka tekee ne ei niin mukavat jutut muiden ottaessa rennosti. Miehen lapsukaisten on pitänyt nyt ottaa siis vanhemmuus omiin käsiinsä myös ollessaan isänsä luona lasten kanssa ja he eivät voi enää olettaa, että siellä on kokoaikainen lapsenvahti, siivooja ja muonittaja läsnä. Ap:n ei tarvitse järjestää vielä työnsä jälkeenkin Panem et circenses, eli leipää ja sirkushuveja. Se politiikka huomattiin toimimattomaksi jo Rooman valtakunnan aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peruskäytöstapoihin kuuluu tulla toimeen ja tavata joskus puolituttujakin tai epämieluisia ihmisiä.
Esim. sisarusten ja serkkujen kanssa kerran vuodessa häät, hautajaiset, jouluinen vierailu, kesämökkivierailu, serkkujen kesätapaaminen, rippijuhlat jne. Puolison lasten kanssa kuukausittain tekemisissä oleminen on normaalia ja siihen pitää osallistua ihan jo kohteliaisuudesta, muutama tunti kuussa.
Mutta koko päivän kestävät tapaamiset tai yli vuorokauden mittaiset ovat aivan eri asia, ne eivät enää sisälly peruskäytöstapoihin ja kohteliaisuuteen! En viettäisi aikaa yön yli kuten kesälomaani, lomamatkaani, jouluaattoani ihmisten kanssa, kenen kanssa en voi olla rento ja nauttia vapaa-ajasta. Esim. jos puolison lapset tulevat kesälomaviikoksi meille, niin järjestän, että olen itse töissä sen viikon: saavat olla keskenään ja minun ei tarvitse olla kuin iltaisin eikä tarvitse passailla aamusta iltaan.
Ei palstamamman tarvitse. Hän ei tapaa ketään ellei juuri itseä huvita, ja katkaisee välit läheisiin heti konfliktin sattuessa. Anteeksi, siis siivoaa elämästään pois toksiset ihmiset. Ja jättää sian.
Normaali itsestään pitävä ihminen tekeekin niin, heikot vain jatkavat valittamista ja mikään ei muutu.
Kumpi on terveellisempää: alituinen valittajaminen, jankuttaminen, vanhojen asioiden vatkaaminen vuodesta toiseen vai ikävien asioiden paremmaksi muuttaminen, oman olonsa miellyttävämmäksi tekeminen ja turhien asioiden miettimisen lopettaminen?
Kannattaa kasvattaa se selkäranka, se auttaa hyvin hyvin monessa asiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Juurikin niin, jokaiselle jotakin. :) Me tavataan mun sukulaisia parisenkymmentä kertaa vuodessa, miehen sukua hiukan vähemmän mutta paljon kuitenkin. Merkkipäivämuistamiset mietimme yhdessä.
Siis kamalin painajainen olisi tämä minulle! 20 x vuodessa on jo melkein joka toinen viikonloppu + sitten miehen puolen sukulaiset, niin varmaan tuleekin jo täyteen. Ettekö viihdy oman perheen kanssa tai kaksistaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peruskäytöstapoihin kuuluu tulla toimeen ja tavata joskus puolituttujakin tai epämieluisia ihmisiä.
Esim. sisarusten ja serkkujen kanssa kerran vuodessa häät, hautajaiset, jouluinen vierailu, kesämökkivierailu, serkkujen kesätapaaminen, rippijuhlat jne. Puolison lasten kanssa kuukausittain tekemisissä oleminen on normaalia ja siihen pitää osallistua ihan jo kohteliaisuudesta, muutama tunti kuussa.
Mutta koko päivän kestävät tapaamiset tai yli vuorokauden mittaiset ovat aivan eri asia, ne eivät enää sisälly peruskäytöstapoihin ja kohteliaisuuteen! En viettäisi aikaa yön yli kuten kesälomaani, lomamatkaani, jouluaattoani ihmisten kanssa, kenen kanssa en voi olla rento ja nauttia vapaa-ajasta. Esim. jos puolison lapset tulevat kesälomaviikoksi meille, niin järjestän, että olen itse töissä sen viikon: saavat olla keskenään ja minun ei tarvitse olla kuin iltaisin eikä tarvitse passailla aamusta iltaan.
Ei palstamamman tarvitse. Hän ei tapaa ketään ellei juuri itseä huvita, ja katkaisee välit läheisiin heti konfliktin sattuessa. Anteeksi, siis siivoaa elämästään pois toksiset ihmiset. Ja jättää sian.
Normaali itsestään pitävä ihminen tekeekin niin, heikot vain jatkavat valittamista ja mikään ei muutu.
Kumpi on terveellisempää: alituinen valittajaminen, jankuttaminen, vanhojen asioiden vatkaaminen vuodesta toiseen vai ikävien asioiden paremmaksi muuttaminen, oman olonsa miellyttävämmäksi tekeminen ja turhien asioiden miettimisen lopettaminen?
Kannattaa kasvattaa se selkäranka, se auttaa hyvin hyvin monessa asiassa.
Miksi täytyy alituisesti valittaa, jankata ja vatkata vanhoja asioita vuodesta toiseen? Miksei voi käyttäytyä kuten aikuinen ihminen ja poistua silloin tällöin sieltä omasta mukavuuskuplastaan ihan valittamatta ja jankkaamatta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Juurikin niin, jokaiselle jotakin. :) Me tavataan mun sukulaisia parisenkymmentä kertaa vuodessa, miehen sukua hiukan vähemmän mutta paljon kuitenkin. Merkkipäivämuistamiset mietimme yhdessä.
Siis kamalin painajainen olisi tämä minulle! 20 x vuodessa on jo melkein joka toinen viikonloppu + sitten miehen puolen sukulaiset, niin varmaan tuleekin jo täyteen. Ettekö viihdy oman perheen kanssa tai kaksistaan?
Heh, aika paljon jää tuohon kyllä aikaa olla kaksistaankin. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Juurikin niin, jokaiselle jotakin. :) Me tavataan mun sukulaisia parisenkymmentä kertaa vuodessa, miehen sukua hiukan vähemmän mutta paljon kuitenkin. Merkkipäivämuistamiset mietimme yhdessä.
Siis kamalin painajainen olisi tämä minulle! 20 x vuodessa on jo melkein joka toinen viikonloppu + sitten miehen puolen sukulaiset, niin varmaan tuleekin jo täyteen. Ettekö viihdy oman perheen kanssa tai kaksistaan?
Samaa mietin. Minulla on muutakin elämää kuin sukulaiset ja varsinkin nyt koronavuosina tuollainen on vastuutonta. N47
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Juurikin niin, jokaiselle jotakin. :) Me tavataan mun sukulaisia parisenkymmentä kertaa vuodessa, miehen sukua hiukan vähemmän mutta paljon kuitenkin. Merkkipäivämuistamiset mietimme yhdessä.
Siis kamalin painajainen olisi tämä minulle! 20 x vuodessa on jo melkein joka toinen viikonloppu + sitten miehen puolen sukulaiset, niin varmaan tuleekin jo täyteen. Ettekö viihdy oman perheen kanssa tai kaksistaan?
Tyyppi on napanuorastaan kiinni vielä, yritetään ymmärtää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Juurikin niin, jokaiselle jotakin. :) Me tavataan mun sukulaisia parisenkymmentä kertaa vuodessa, miehen sukua hiukan vähemmän mutta paljon kuitenkin. Merkkipäivämuistamiset mietimme yhdessä.
Siis kamalin painajainen olisi tämä minulle! 20 x vuodessa on jo melkein joka toinen viikonloppu + sitten miehen puolen sukulaiset, niin varmaan tuleekin jo täyteen. Ettekö viihdy oman perheen kanssa tai kaksistaan?
Tyyppi on napanuorastaan kiinni vielä, yritetään ymmärtää...
Luojan kiitos olen. Tätä keskustelua lukiessani tunnen syvää kiitollisuutta ihanasta suvustani ja sosiaalisesta elämästäni. Ja myös miehen suvusta.
Mulle olisi painajaista jos elämääni ei kuuluisi muuta kuin mies.
Ovat ehkä tottuneet ajatukseen sinusta. Eri asia, olisiko tapaaminen mukavaa vai olisitko sittenkin muunlainen. Samaa voit ajatella heistä. Osallistu aina välillä "yleisön pyynnöstä". Jos teit jo tarjoiluja, mikset jäisi joskus syömään niitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kestää pitkään, ennen kuin puolison aikuiset lapset "ottavat omakseen" uuden puolison, koska yhteinen historia puuttuu.
Muistan, kuinka nihkeää ja muodollista oli kanssakäyminen äidin uuden miehen kanssa, pitkän aikaa. Jos uusi mies olisi vain vetäytynyt omiin oloihinsa, suhteemme häneen ei olisi kehittynyt avoimeksi ja mutkattomaksi, mitä se nykyään on. Ihmissuhteet vaativat aikaa ja vaivannäköä.
Vierailija kirjoitti:
Ovat ehkä tottuneet ajatukseen sinusta. Eri asia, olisiko tapaaminen mukavaa vai olisitko sittenkin muunlainen. Samaa voit ajatella heistä. Osallistu aina välillä "yleisön pyynnöstä". Jos teit jo tarjoiluja, mikset jäisi joskus syömään niitä?
Tai sitten tapaamiset voisi järjestää muualla kuin kotona, eli vaikka jossakin yleisessä paikassa, joka olisi "ei kenenkään maata". Tarjoilut voisivat olla joko paikan päältä ostettuja tai nyyttäriperiaatteella, jolloin kaikki osallistuisivat myös omien tuomisien järjestelyihin ja kaikki ei jäisi yhden vastuulle. Näin ollen jokaisella olisi vastuualueensa ja ap ei olisi se joka hoitaa niin tarjoilut, lasten vaipat, lohduttelut ja muut järjestelyt. Kun ympärillä olisi muutakin elämää, niin jutustelukaan ei olisi niin virallista, vaan sitä voisi olla myös omissa oloissaan.
Ja sille miehelle voi sanoa, että hän on isäntä, joka huolehtii kaikkien mukavasta olosta eikä jätä ketään yksin. Mies tuntee omansa ja tietää varmasti mikä on pelin henki tapaamisissa. Hän pystynee siis ennakoimaan mahdolliset karikot ja luovimaan niistä hyvänä kapteenina ohi.
Vierailija kirjoitti:
Voi kestää pitkään, ennen kuin puolison aikuiset lapset "ottavat omakseen" uuden puolison, koska yhteinen historia puuttuu.
Muistan, kuinka nihkeää ja muodollista oli kanssakäyminen äidin uuden miehen kanssa, pitkän aikaa. Jos uusi mies olisi vain vetäytynyt omiin oloihinsa, suhteemme häneen ei olisi kehittynyt avoimeksi ja mutkattomaksi, mitä se nykyään on. Ihmissuhteet vaativat aikaa ja vaivannäköä.
Eli uusi mies joutui tekemään töitä, että te hyväksyitte hänet? Kirjoitit, että hänen kanssaan oli pitkän aikaa nihkeää ja muodollista, joten mielestäni se tarkoittaa sitä, että te ette edes yrittäneet, vaikka mies oli läsnä ja paikalla. Te olitte sisäänpäin lämpiäviä nirppanokkia ja yrititte ilmeisesti vuosia saada miehen häipymään ennen kuin luovutitte.
Luultavasti juuri näin. Jos minä olisin ollut miehen paikalla, niin olisin antanut olla ja huolehtinut vain omistani. Olisin ollut neutraali ja kohtelias, mutta en yhtään mitään enempää. Olisin myös puhunut puolisolle asiasta ja jos hän ei olisi saanut lapsiaan asiallisista, niin olisin haihtunut paikalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kestää pitkään, ennen kuin puolison aikuiset lapset "ottavat omakseen" uuden puolison, koska yhteinen historia puuttuu.
Muistan, kuinka nihkeää ja muodollista oli kanssakäyminen äidin uuden miehen kanssa, pitkän aikaa. Jos uusi mies olisi vain vetäytynyt omiin oloihinsa, suhteemme häneen ei olisi kehittynyt avoimeksi ja mutkattomaksi, mitä se nykyään on. Ihmissuhteet vaativat aikaa ja vaivannäköä.
Eli uusi mies joutui tekemään töitä, että te hyväksyitte hänet? Kirjoitit, että hänen kanssaan oli pitkän aikaa nihkeää ja muodollista, joten mielestäni se tarkoittaa sitä, että te ette edes yrittäneet, vaikka mies oli läsnä ja paikalla. Te olitte sisäänpäin lämpiäviä nirppanokkia ja yrititte ilmeisesti vuosia saada miehen häipymään ennen kuin luovutitte.
Luultavasti juuri näin. Jos minä olisin ollut miehen paikalla, niin olisin antanut olla ja huolehtinut vain omistani. Olisin ollut neutraali ja kohtelias, mutta en yhtään mitään enempää. Olisin myös puhunut puolisolle asiasta ja jos hän ei olisi saanut lapsiaan asiallisista, niin olisin haihtunut paikalta.
Millainen sisäinen maailma pitää olla että saa väännettyä tällaista proosaa yhden kommentin perusteella? :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peruskäytöstapoihin kuuluu tulla toimeen ja tavata joskus puolituttujakin tai epämieluisia ihmisiä.
Esim. sisarusten ja serkkujen kanssa kerran vuodessa häät, hautajaiset, jouluinen vierailu, kesämökkivierailu, serkkujen kesätapaaminen, rippijuhlat jne. Puolison lasten kanssa kuukausittain tekemisissä oleminen on normaalia ja siihen pitää osallistua ihan jo kohteliaisuudesta, muutama tunti kuussa.
Mutta koko päivän kestävät tapaamiset tai yli vuorokauden mittaiset ovat aivan eri asia, ne eivät enää sisälly peruskäytöstapoihin ja kohteliaisuuteen! En viettäisi aikaa yön yli kuten kesälomaani, lomamatkaani, jouluaattoani ihmisten kanssa, kenen kanssa en voi olla rento ja nauttia vapaa-ajasta. Esim. jos puolison lapset tulevat kesälomaviikoksi meille, niin järjestän, että olen itse töissä sen viikon: saavat olla keskenään ja minun ei tarvitse olla kuin iltaisin eikä tarvitse passailla aamusta iltaan.
Ei palstamamman tarvitse. Hän ei tapaa ketään ellei juuri itseä huvita, ja katkaisee välit läheisiin heti konfliktin sattuessa. Anteeksi, siis siivoaa elämästään pois toksiset ihmiset. Ja jättää sian.
Normaali itsestään pitävä ihminen tekeekin niin, heikot vain jatkavat valittamista ja mikään ei muutu.
Kumpi on terveellisempää: alituinen valittajaminen, jankuttaminen, vanhojen asioiden vatkaaminen vuodesta toiseen vai ikävien asioiden paremmaksi muuttaminen, oman olonsa miellyttävämmäksi tekeminen ja turhien asioiden miettimisen lopettaminen?
Kannattaa kasvattaa se selkäranka, se auttaa hyvin hyvin monessa asiassa.
Aika ääripään jutut sulla. Kyllä minä ainakin kykenen osallistumaan muutaman kerran kuussa sosiaalisiin tapahtumiin, jotka mulle on lähinnä velvollisuuksia, ilman että koko elämä menisi pilalle ja pitäisi vain valittaa ja jankuttaa. Se pitää mun parisuhteen parempana, koska se tekee kumppanini iloiseksi ja hyvin toimiva parisuhde lisää mun omaa kokonaishyvinvointiani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peruskäytöstapoihin kuuluu tulla toimeen ja tavata joskus puolituttujakin tai epämieluisia ihmisiä.
Esim. sisarusten ja serkkujen kanssa kerran vuodessa häät, hautajaiset, jouluinen vierailu, kesämökkivierailu, serkkujen kesätapaaminen, rippijuhlat jne. Puolison lasten kanssa kuukausittain tekemisissä oleminen on normaalia ja siihen pitää osallistua ihan jo kohteliaisuudesta, muutama tunti kuussa.
Mutta koko päivän kestävät tapaamiset tai yli vuorokauden mittaiset ovat aivan eri asia, ne eivät enää sisälly peruskäytöstapoihin ja kohteliaisuuteen! En viettäisi aikaa yön yli kuten kesälomaani, lomamatkaani, jouluaattoani ihmisten kanssa, kenen kanssa en voi olla rento ja nauttia vapaa-ajasta. Esim. jos puolison lapset tulevat kesälomaviikoksi meille, niin järjestän, että olen itse töissä sen viikon: saavat olla keskenään ja minun ei tarvitse olla kuin iltaisin eikä tarvitse passailla aamusta iltaan.
Ei palstamamman tarvitse. Hän ei tapaa ketään ellei juuri itseä huvita, ja katkaisee välit läheisiin heti konfliktin sattuessa. Anteeksi, siis siivoaa elämästään pois toksiset ihmiset. Ja jättää sian.
Normaali itsestään pitävä ihminen tekeekin niin, heikot vain jatkavat valittamista ja mikään ei muutu.
Kumpi on terveellisempää: alituinen valittajaminen, jankuttaminen, vanhojen asioiden vatkaaminen vuodesta toiseen vai ikävien asioiden paremmaksi muuttaminen, oman olonsa miellyttävämmäksi tekeminen ja turhien asioiden miettimisen lopettaminen?
Kannattaa kasvattaa se selkäranka, se auttaa hyvin hyvin monessa asiassa.
Aika ääripään jutut sulla. Kyllä minä ainakin kykenen osallistumaan muutaman kerran kuussa sosiaalisiin tapahtumiin, jotka mulle on lähinnä velvollisuuksia, ilman että koko elämä menisi pilalle ja pitäisi vain valittaa ja jankuttaa. Se pitää mun parisuhteen parempana, koska se tekee kumppanini iloiseksi ja hyvin toimiva parisuhde lisää mun omaa kokonaishyvinvointiani.
Sanotko siis, että on ihan ok valittaa, jankuttaa ja vatkata vai ei? En saanut oikein selvää mitä ajat takaa.
Kirjoitin, että mielestäni olisi terveellisempää muuttaa asioita paremmaksi, oman olonsa miellyttäväksi, lopettaa turhien asioiden miettiminen ja kasvattaa selkäranka.
Ap:lla on syynsä toimia niin kuin toimii ja toimintatapa on tullut sen jälkeen, kun hän on huomannut olevansa pelkkä piika silloin kun miehen lapset ovat perheineen kylässä. Jos juttelu miehen ja ehkäpä myös aikuisten lasten kanssa ei ole tuottanut tulosta, vaan ap on kaikesta huolimatta joutunut jatkamaan takapuolten pyyhkijänä ja sotketun maton siivoojana, niin luonnollinen ja helppo ratkaisu on tietenkin keksiä muuta tekemistä vierailujen aikana.
Miehen toimintaa kyseenalaistaisin tässä nyt enemmän kuin ap:n. Mies on varmasti huomannut ja saanut kuulla asiasta, mutta hän ei ole viitsinyt muuttaa mitään. Ei ap:n läsnäolo kyläilyjen aikana tee miestä mitenkään iloiseksi, mutta silloin hänellä ja jälkikasvulla on piika paikalla ja heillä kaikilla on helpompaa.
Niinpä ap päätti, että siivotkoot muut sotkunsa ja katsokoon itse lapsukaistensa perään. Hän tekee ystävällisesti kyllä sapuskat valmiiksi, joten kyläilyn aikana ei tarvitse niitä asioita miettiä ja käyttää kallista aikaa ruuan valmistamiseen. Luultavasti hän joutuu kuitenkin kyläilyjen jälkeen siivouspuuhiin ja varsinkin jos joku lapsukainen on ollut yötä, niin mies on varmasti ihan kamalan väsynyt. Ap ei siis viitsi enää hankaloittaa elämäänsä muiden vaatimusten täyttämisellä, vaan viettää omaa laatuaikaa aivan niin kuin aikuinen ihminen voi tehdä. Näin myös parisuhde pysyy hyvänä, kun on hieman välimatkaa ja omaa aikaa.
Järjestelyä voi muuttaa nopeastikin ja joskus kokeilla ovatko aikuiset lapsetja mies tajunneet asiaa, mutta jos ei, niin ei sitten, ap voi lähteä vaikka ystävänsä kanssa viettämään naisten viikonloppua mökille tai varata itselleen hemmotteluviikonlopun työviikon jälkeen.
Suvussa erään puoliso oli juuri tuollainen, että lähti omiin oloihinsa kun tuli puolison suvun vieraita ja ei osallistunut mihinkään puolison suvun juhliin. Sitten kävikin niin, että puoliso menehtyi ennen tätä jurottajaa ja sitten olikin yksinäistä kun oli pienentänyt piirinsä keiden kanssa on tekemisissä.