Lue keskustelun säännöt.
Onko pakko osallistua toisen sukujuttuihin?
17.07.2021 |
En ole lainkaan kiinnostunut mieheni aikuisista lapsista ja lapsenlapsista. Aina kun nämä ovat tulossa, menen omille teilleni ja annan heille tilaa olla keskenään. Lapset eivät ole koskaan oikein pitäneet minusta, joten omasta mielestäni tämä on kaikin puolin helpointa. Teen ja varmistan kyllä aina tarjoilut ja muun vierailun sujuvuuden. Nyt on alkanut tulla valitusta siitä, etten ole koskaan paikalla. Itse en koe haluavani mihinkään mummun rooliin ja paikalla oleminen vaatisi teeskentelyä omalta puoleltani. Pidänkö vaan puoleni tässä vai onko pakko alkaa leikkiä äiti tai mummupuolta? Miestäni en mitenkään estä lapsia tapaamasta ja he saavat keskenään tavata puolestani ihan kuinka paljon vaan.
Kommentit (96)
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän samassa tilanteessa eli olen paikalla, kun miehen lapset perheineen tulevat käymään, kykenen kohteliaaseen keskusteluun jne., mutta en todellakaan ole mikään varamummo, jolle voi sanoa, että katso meidän lasten perään siellä rannassa. Meillä on vähän erilaiset käsitykset rooleistamme eli mies haluaa olla isoisä, jonka luona käydään ukkilassa - mutta hän ei itse ihmeemmin puutu käytännön järjestelyihin, vaan keskittyy vaikka ongintaan yhden lapsenlapsen kanssa. Minä puolestani haluan olla ensisijaisesti puoliso, en isoäiti (koska en sitä ole enkä ryhdy kilpailemaan biologisen isoäidin kanssa), joten en katso, että minulle kuuluu vaipanvaihto ja maidonlämmitys.
Joten kun lapsenlapsi tulee yökylään, olen minä muualla. Ja sekös harmittaa kaikkia muita paitsi minua, koska jokainen tietää, että ukki keskittyy hyviin hetkiin ja hauskanpitoon, tarvittaisiin joku, joka varmistaa hampaidenpesun ja pissatukset. Se en ole minä! Miehen lasten mielestä estän hyvän isoisäkokemuksen syntymisen, kun en ole paikalla pyörittämässä arkea.
Hassua, että vaipan vaihto ja maidonlämmitys olisi mummon roolin ottamista. Mun ukin vaimo oli mulle kuin mummo. 50-kymppiseksi saakka sinkkuna elänyt omaperäinen nainen, joka avioitui sitten leskeksi jääneen ukkini kanssa. Hän oli meille mielellään kuin mummo ja ukin kuoltuakin yhteys pysyi tiiviinä. Mutta ei ollut mikään maidonlämmittäjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Minä en ole ikinä osallistunut mihinkään miehen suvun juttuihin. En edes appivanhempien hautajaisiin.
Minä olen osallistunut appivanhempieni hautajaisiin mutta heidän kuoltuaan en mihinkään muihin mieheni puolen suvun tapaamisiin kuin ristiäisiin, häihin yms. virallisempiin juhliin.
En juurikaan välitä mieheni sukulaisista, sisaruksia on 5 ja mieheni on kuopus joten nokkimisjärjestyksessä aina viimeisenä ollut. Olen ärsyyntynyt siitä mutta en ole halunnut alkaa riitelemään asiasta joten olen hiljaa ja jätän väliin sukukokoontumiset, kyläilyt yms.
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän samassa tilanteessa eli olen paikalla, kun miehen lapset perheineen tulevat käymään, kykenen kohteliaaseen keskusteluun jne., mutta en todellakaan ole mikään varamummo, jolle voi sanoa, että katso meidän lasten perään siellä rannassa. Meillä on vähän erilaiset käsitykset rooleistamme eli mies haluaa olla isoisä, jonka luona käydään ukkilassa - mutta hän ei itse ihmeemmin puutu käytännön järjestelyihin, vaan keskittyy vaikka ongintaan yhden lapsenlapsen kanssa. Minä puolestani haluan olla ensisijaisesti puoliso, en isoäiti (koska en sitä ole enkä ryhdy kilpailemaan biologisen isoäidin kanssa), joten en katso, että minulle kuuluu vaipanvaihto ja maidonlämmitys.
Joten kun lapsenlapsi tulee yökylään, olen minä muualla. Ja sekös harmittaa kaikkia muita paitsi minua, koska jokainen tietää, että ukki keskittyy hyviin hetkiin ja hauskanpitoon, tarvittaisiin joku, joka varmistaa hampaidenpesun ja pissatukset. Se en ole minä! Miehen lasten mielestä estän hyvän isoisäkokemuksen syntymisen, kun en ole paikalla pyörittämässä arkea.
Olisin varmasti täsmälleen samanlainen. Eli katoaisin paikalta, jos minun roolikseni tulisi vain ne huoltotehtävät ja taustatyöt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän samassa tilanteessa eli olen paikalla, kun miehen lapset perheineen tulevat käymään, kykenen kohteliaaseen keskusteluun jne., mutta en todellakaan ole mikään varamummo, jolle voi sanoa, että katso meidän lasten perään siellä rannassa. Meillä on vähän erilaiset käsitykset rooleistamme eli mies haluaa olla isoisä, jonka luona käydään ukkilassa - mutta hän ei itse ihmeemmin puutu käytännön järjestelyihin, vaan keskittyy vaikka ongintaan yhden lapsenlapsen kanssa. Minä puolestani haluan olla ensisijaisesti puoliso, en isoäiti (koska en sitä ole enkä ryhdy kilpailemaan biologisen isoäidin kanssa), joten en katso, että minulle kuuluu vaipanvaihto ja maidonlämmitys.
Joten kun lapsenlapsi tulee yökylään, olen minä muualla. Ja sekös harmittaa kaikkia muita paitsi minua, koska jokainen tietää, että ukki keskittyy hyviin hetkiin ja hauskanpitoon, tarvittaisiin joku, joka varmistaa hampaidenpesun ja pissatukset. Se en ole minä! Miehen lasten mielestä estän hyvän isoisäkokemuksen syntymisen, kun en ole paikalla pyörittämässä arkea.
Hassua, että vaipan vaihto ja maidonlämmitys olisi mummon roolin ottamista. Mun ukin vaimo oli mulle kuin mummo. 50-kymppiseksi saakka sinkkuna elänyt omaperäinen nainen, joka avioitui sitten leskeksi jääneen ukkini kanssa. Hän oli meille mielellään kuin mummo ja ukin kuoltuakin yhteys pysyi tiiviinä. Mutta ei ollut mikään maidonlämmittäjä.
Et tajunnut kirjoituksen pointtia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Minä en ole ikinä osallistunut mihinkään miehen suvun juttuihin. En edes appivanhempien hautajaisiin.
Minä olen osallistunut appivanhempieni hautajaisiin mutta heidän kuoltuaan en mihinkään muihin mieheni puolen suvun tapaamisiin kuin ristiäisiin, häihin yms. virallisempiin juhliin.
En juurikaan välitä mieheni sukulaisista, sisaruksia on 5 ja mieheni on kuopus joten nokkimisjärjestyksessä aina viimeisenä ollut. Olen ärsyyntynyt siitä mutta en ole halunnut alkaa riitelemään asiasta joten olen hiljaa ja jätän väliin sukukokoontumiset, kyläilyt yms.
Näin se on paras ja asian tulee kelvata kaikille. Jos asia on jollekin vaikea ymmärtää, niin se on hänen ongelmansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän samassa tilanteessa eli olen paikalla, kun miehen lapset perheineen tulevat käymään, kykenen kohteliaaseen keskusteluun jne., mutta en todellakaan ole mikään varamummo, jolle voi sanoa, että katso meidän lasten perään siellä rannassa. Meillä on vähän erilaiset käsitykset rooleistamme eli mies haluaa olla isoisä, jonka luona käydään ukkilassa - mutta hän ei itse ihmeemmin puutu käytännön järjestelyihin, vaan keskittyy vaikka ongintaan yhden lapsenlapsen kanssa. Minä puolestani haluan olla ensisijaisesti puoliso, en isoäiti (koska en sitä ole enkä ryhdy kilpailemaan biologisen isoäidin kanssa), joten en katso, että minulle kuuluu vaipanvaihto ja maidonlämmitys.
Joten kun lapsenlapsi tulee yökylään, olen minä muualla. Ja sekös harmittaa kaikkia muita paitsi minua, koska jokainen tietää, että ukki keskittyy hyviin hetkiin ja hauskanpitoon, tarvittaisiin joku, joka varmistaa hampaidenpesun ja pissatukset. Se en ole minä! Miehen lasten mielestä estän hyvän isoisäkokemuksen syntymisen, kun en ole paikalla pyörittämässä arkea.
Hassua, että vaipan vaihto ja maidonlämmitys olisi mummon roolin ottamista. Mun ukin vaimo oli mulle kuin mummo. 50-kymppiseksi saakka sinkkuna elänyt omaperäinen nainen, joka avioitui sitten leskeksi jääneen ukkini kanssa. Hän oli meille mielellään kuin mummo ja ukin kuoltuakin yhteys pysyi tiiviinä. Mutta ei ollut mikään maidonlämmittäjä.
Et tajunnut kirjoituksen pointtia.
Tajusin, mutta omituinen sivulauseeseen sisältynyt olettama kiinnosti mua enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Minä en ole ikinä osallistunut mihinkään miehen suvun juttuihin. En edes appivanhempien hautajaisiin.
Meillä mies ei välitä osallistua oikeastaan yhtään mihinkään teennäisiin juhliin, olivat ne sitten hänen tai minun puolen juttuja. Hän voi ihan mielellään vaikka lähteä auttamaan isääni polttopuiden tekemisessä tai jossakin työssä, jossa tarvitaan apua, mutta sukujuhlat hän jättää väliin ja lähettää minun ja lasten mukana terveisiä. Aikoinaan selittelin hänen poissaoloaan, mutta enää en selittele. Emme ole tilivelvollisia muille.
Omien vanhempiensa kanssa mies viihtyy, mutta jos paikalle tulee hänen sisarukset perheineen ja ehkä myös läjä muita ihmisiä tai kyseessä on vain jotkut "kissanristiäiset", niin silloin hän jää kotiin ja minä menen edustamaan lasten kanssa meidän perhettä. En kyllä itsekään ole mikää juhlaihminen ja saatan laittaa viestiä jo kutsun tullessa, että perheemme ei pääse paikalle. Tärkeisiin juhliin osallistumme kyllä, tosin olemme paikalla vain hetken.
Meillä sama juttu. Mieheni on rauhallinen introvertti, joka jää kotiin mielummin vaikka leikkaamaan nurmikkoa kuin lähtee sukuloimaan. Tärkeisiin juhliin hän kyllä osallistuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisipa hirveää elää puolison kanssa joka erottautuisi ihan omaksi yksikökseen, irti minun elämästäni. En kauaa sellaista jaksaisi, katselisin uuden kumppanin. Jotain hirveän kylmää sellaisessa ihmisessä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Tuosta muistamisesta, jos mies menee naimisiin ja tämä uusi vaimo ei muista/tiedä miehen puolen sukulaisten syntymäpäiviä, uudelle vaimolle suututaan mutta ei tälle miehelle. Been there, done that.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisipa hirveää elää puolison kanssa joka erottautuisi ihan omaksi yksikökseen, irti minun elämästäni. En kauaa sellaista jaksaisi, katselisin uuden kumppanin. Jotain hirveän kylmää sellaisessa ihmisessä on.
Niin siis sinun kuuluisi muodostaa se yksikkö oman perheesi eli sen puolison kanssa. Ei roikkua sukulaisissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Juurikin niin, jokaiselle jotakin. :) Me tavataan mun sukulaisia parisenkymmentä kertaa vuodessa, miehen sukua hiukan vähemmän mutta paljon kuitenkin. Merkkipäivämuistamiset mietimme yhdessä.
Parisenkymmentä kertaa vuodessa? Myös korona-aikaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se joka ei juurikaan osallistu miehen puolen juhliin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Tuosta muistamisesta, jos mies menee naimisiin ja tämä uusi vaimo ei muista/tiedä miehen puolen sukulaisten syntymäpäiviä, uudelle vaimolle suututaan mutta ei tälle miehelle. Been there, done that.
Ei tarvitse olla edes uusi vaimo vaan ihan se sama vanha.
Minulle on tyrkytetty ihan kalenteria, jossa on kaikki miehen sukulaisten kaikki merkkipäivät. Ja suututtu kun en alkanut lähetellä jotain toisen nimen nimipäiväkortteja.
Itsehän ovat miehestä muistamattoman möllykän kasvattaneet. Minä en ala paikata.
Se joka ei juurikaan osallistu miehen puolen juhliin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Tuosta muistamisesta, jos mies menee naimisiin ja tämä uusi vaimo ei muista/tiedä miehen puolen sukulaisten syntymäpäiviä, uudelle vaimolle suututaan mutta ei tälle miehelle. Been there, done that.
No joo, ymmärrän ettei osa halua viettää puolison suvun kanssa aikaa jos se on noin pimeää porukkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Juurikin niin, jokaiselle jotakin. :) Me tavataan mun sukulaisia parisenkymmentä kertaa vuodessa, miehen sukua hiukan vähemmän mutta paljon kuitenkin. Merkkipäivämuistamiset mietimme yhdessä.
Parisenkymmentä kertaa vuodessa? Myös korona-aikaan?
Juu, suurinpiirtein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän samassa tilanteessa eli olen paikalla, kun miehen lapset perheineen tulevat käymään, kykenen kohteliaaseen keskusteluun jne., mutta en todellakaan ole mikään varamummo, jolle voi sanoa, että katso meidän lasten perään siellä rannassa. Meillä on vähän erilaiset käsitykset rooleistamme eli mies haluaa olla isoisä, jonka luona käydään ukkilassa - mutta hän ei itse ihmeemmin puutu käytännön järjestelyihin, vaan keskittyy vaikka ongintaan yhden lapsenlapsen kanssa. Minä puolestani haluan olla ensisijaisesti puoliso, en isoäiti (koska en sitä ole enkä ryhdy kilpailemaan biologisen isoäidin kanssa), joten en katso, että minulle kuuluu vaipanvaihto ja maidonlämmitys.
Joten kun lapsenlapsi tulee yökylään, olen minä muualla. Ja sekös harmittaa kaikkia muita paitsi minua, koska jokainen tietää, että ukki keskittyy hyviin hetkiin ja hauskanpitoon, tarvittaisiin joku, joka varmistaa hampaidenpesun ja pissatukset. Se en ole minä! Miehen lasten mielestä estän hyvän isoisäkokemuksen syntymisen, kun en ole paikalla pyörittämässä arkea.
Olisin varmasti täsmälleen samanlainen. Eli katoaisin paikalta, jos minun roolikseni tulisi vain ne huoltotehtävät ja taustatyöt.
Mutta eikös tuossa väärin tee se ukki? Typerä mies, joka on ottanut uuden vaimon vain panoon ja siivoojaksi. Vaimolle kelpaa kyllä moukkamainen mies mutta syyttömät eivät. Ilmeisesti vaimo on miehen elätti, myynyt itsensä typerälle ukolle, joka ostanut itselleen piian tekemään kotityöt. Hyi!
Vierailija kirjoitti:
Se joka ei juurikaan osallistu miehen puolen juhliin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Tuosta muistamisesta, jos mies menee naimisiin ja tämä uusi vaimo ei muista/tiedä miehen puolen sukulaisten syntymäpäiviä, uudelle vaimolle suututaan mutta ei tälle miehelle. Been there, done that.
Ei tarvitse olla edes uusi vaimo vaan ihan se sama vanha.
Minulle on tyrkytetty ihan kalenteria, jossa on kaikki miehen sukulaisten kaikki merkkipäivät. Ja suututtu kun en alkanut lähetellä jotain toisen nimen nimipäiväkortteja.
Itsehän ovat miehestä muistamattoman möllykän kasvattaneet. Minä en ala paikata.
Mutta mieheksesi möllykän huolit kun mies sinua paskakasaa elättää. Ootte te hupaisaa sakkia. Minä en tuommoista moukkamiestä edes katsoisi. Joillekin naisillekelpaa mikä vaan, kunhan elättäjä vaan löytyy.
Se joka ei juurikaan osallistu miehen puolen juhliin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ääripäät toit nyt esille. Joko et tapaa ollenkaan tai sitten leikit jotain mummupuolta. Miksi et voisi kohteliaisuudesta tavata silloin tällöin, jos se on miehellesi ja hänen lapsilleen tärkeää?
Ja vastaus otsikon kysymykseen on että minun mielestäni on pakollista. Tai siis omassa suhteessani on. Näen asian niin, että kun hynttyyt on lyöty yhteen niin täytyy välillä myös niin sanotusti edustaa sukutapaamisissa. Mielestäni olisi tolkuttoman epäkohteliasta kieltäytyä aina kumppanin suvun näkemisestä vain siksi ettei kiinnosta.
Ehkä joku katsoo käytöksen epäkohteliaaksi, mutta kukaan ei voi asettaa sinua rooliin, missä et halua olla. Jos et halua olla "mummona" ja hymistellä vieraiden ihmisten kanssa vapaa-aikanasi, niin silloin sitä ei tarvitse tehdä. Miehen lapsille asiaa ei tarvitse selittää kuin kerran ja heidän ei todellakaan kannata asiasta stressiä ottaa, vaan se oikea mummo hoidelkoon mummon roolin.
Ja ei, sukutapaamisissa ei tarvitse kenenkään olla vasten tahtoaan. Ei, vaikka yhdessä olisi oltu 50 vuotta. Mies on aikuinen mies ja hän hoidelkoon oman sukunsa itse, ap hoitelee taas oman puolensa, jos niin haluaa. Muiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, sillä oma pää on se lähin pää.
Väitä vaan vastaan niin paljon kuin haluat, se on ihan sama.
Ei kai mulla ole syytä väittää vastaan. Jokainen toimii suhteessaan ja elämässään kuten tahtoo ja parhaaksi näkee.
Sanoinhan kommentissani että omassa suhteessani sukutapaamiset ovat pakollisia puolin ja toisin. Onneksi meille molemmille on alusta asti ollut selvää, että suhteen vakiintuessa elämään tulee myös muita uusia ihmisiä. Ja onneksi molempien sukulaiset ovat täyspäistä ja mukavaa porukkaa, eli tapaamiset eivät ole kummallekaan pakkopullaa. Jos miehelle olisi ollut ongelma viettää silloin tällöin aikaa sukulaisteni kanssa, olisin valinnut itselleni toisen puolison. Ja luulen että hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa samoin.
Tuota en ymmärrä yhtään että miksi pitäisi olla joku mummo. Eihän aapeesta tule miehen aikuisten lasten mummoa vaikka he viettäisivät miten paljon aikaa keskenään. Miksei hän voi olla isän puoliso, miksi pitäisi olla mummo?
Jokaiselle jotakin, vakka kantensa valitsee ja niin edespäin.
Vakka kantensa,nimenomaan. Me taas ennen avoliittoa keskustelimme selväksi sukulais-/vierailuasiat nimenomaan niin päin, että pakko ei ole osallistua. Minä en lähde esimerkiksi siskontytönlapsen syntymäpäiville tai veljentyttären häihin, kun tuskin olen näitä tavannutkaan. Mutta 1-2 × vuodessa lähden mukaan tapaamaan kaikkein läheisimpiä sukulaisia.
Itsestäänselvää on myös, että kumpikin huolehtii omien sukulaistensa muistamisen merkkipäivinä.
Tuosta muistamisesta, jos mies menee naimisiin ja tämä uusi vaimo ei muista/tiedä miehen puolen sukulaisten syntymäpäiviä, uudelle vaimolle suututaan mutta ei tälle miehelle. Been there, done that.
Minä en tiedä vieläkään miehen puolen sukulaisten syntymäpäiviä, vaikka olen ollut mieheni kanssa 25 vuotta. Minulle ei olla suututtu ja ei kyllä muillekaan. Jos joku alkaisi räkyttämään asiasta, niin hän saisi räkyttää ihan rauhassa, en jäisi kuuntelemaan. Muistan lastamme synttärit luonnollisesti ja vanhempieni, itse asiassa myös appivanhempien, koska päivämäärät ovat helpot, mutta en kenenkään toisen ja en ala edes harjoittelemaan niitä saati laittamaan ylös mihinkään niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän samassa tilanteessa eli olen paikalla, kun miehen lapset perheineen tulevat käymään, kykenen kohteliaaseen keskusteluun jne., mutta en todellakaan ole mikään varamummo, jolle voi sanoa, että katso meidän lasten perään siellä rannassa. Meillä on vähän erilaiset käsitykset rooleistamme eli mies haluaa olla isoisä, jonka luona käydään ukkilassa - mutta hän ei itse ihmeemmin puutu käytännön järjestelyihin, vaan keskittyy vaikka ongintaan yhden lapsenlapsen kanssa. Minä puolestani haluan olla ensisijaisesti puoliso, en isoäiti (koska en sitä ole enkä ryhdy kilpailemaan biologisen isoäidin kanssa), joten en katso, että minulle kuuluu vaipanvaihto ja maidonlämmitys.
Joten kun lapsenlapsi tulee yökylään, olen minä muualla. Ja sekös harmittaa kaikkia muita paitsi minua, koska jokainen tietää, että ukki keskittyy hyviin hetkiin ja hauskanpitoon, tarvittaisiin joku, joka varmistaa hampaidenpesun ja pissatukset. Se en ole minä! Miehen lasten mielestä estän hyvän isoisäkokemuksen syntymisen, kun en ole paikalla pyörittämässä arkea.
Olisin varmasti täsmälleen samanlainen. Eli katoaisin paikalta, jos minun roolikseni tulisi vain ne huoltotehtävät ja taustatyöt.
Mutta eikös tuossa väärin tee se ukki? Typerä mies, joka on ottanut uuden vaimon vain panoon ja siivoojaksi. Vaimolle kelpaa kyllä moukkamainen mies mutta syyttömät eivät. Ilmeisesti vaimo on miehen elätti, myynyt itsensä typerälle ukolle, joka ostanut itselleen piian tekemään kotityöt. Hyi!
Juuri näin. Ukko kelpaa, kunhan joku on. Tyhmä nainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisipa hirveää elää puolison kanssa joka erottautuisi ihan omaksi yksikökseen, irti minun elämästäni. En kauaa sellaista jaksaisi, katselisin uuden kumppanin. Jotain hirveän kylmää sellaisessa ihmisessä on.
Niin siis sinun kuuluisi muodostaa se yksikkö oman perheesi eli sen puolison kanssa. Ei roikkua sukulaisissa.
Eiköhän se ole jokaisen asia, millaisia yksiköitä muodostaa.
Ehkä miehelle ei ole tärkeää ap:n tapaamisiin osallistuminen? Ehkä he ovat kaksi aikuista ihmistä, joiden ei tarvitse esittää itselle epämieluisia rooleja? Ehkä molemmat tuntevat toisensa niin hyvin, että heidän ei asettaa toista tylsään asemaan ja odottaa toisen muuttuvan erilaiseksi?
Se, että ollaan yhdessä, ei tarkoita sitä, että tehdään kaikki yhdessä. Molemmat ovat erillisiä ihmisiä ja arjen sujuvuus on tärkeämpää kuin muut asiat.