Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ekaluokkalaisen voimakas koulupelko
21.07.2014 |
Ekaluokalle menossa oleva tyttöni pelkää koulua todella paljon. Hänellä oli jo eskarissa pahat pelot, ja hän jäi sinne syksyllä monta kertaa itkien. Eskarin opejen oli useasti pidettävä tytöstä kaksin käsin kiinni, kun lähdin töihin.
Keväällä kaikki meni hyvin, mutta nyt kouluunmeno on alkanut pelottaa tyttöä tosi paljon ja hän sanoo ettei mene.
Ei myöskään suostunut jäämään seurakunnan kesäkerhoon, vaan tuli itkien äidissä kiinni pois.
Koulussa on samoja lapsia kuin eskarissa eli tuttu ryhmä, mutta ei auta.
Tyttö osaa lukea ja kirjoittaa eli valmiudet koulun alkuun ovat erittäin hyvät. Huolettaa vaan tuo ujous ja arkuus.
Pitäisikö tämän takia olla ennen koulun alkua opettajaan yhteydessä?
Tyttö kauhistui kun sanoin, että kerron opettajalle, että koulun alku pelottaa. Hän alkoi kovasti itkeä ja oli surullinen ja toivoi etten kertoisi.
Kun kysyin, että miksi ei saa kertoa, tyttö sanoi: Ei tarvitse kertoa, koska minä en mene sinne kouluun!
Eli ei siis pelkää niitä oppiaineita, vaan toisia lapsia.
On ollut päivähoidossa pph:lla ennen eskaria ja kotihoidossa eskaripäivän jälkeen. Harrastuksia on ollut, uintia ja taitoluistelua, mutta kun tunnit ovat niin lyhyet, niin sinne on mennyt.
Kommentit (47)
Ei se ope pysty millään huolehtimaan siitä kuka kenenkin kanssa leikkii välkällä ja setvimään niitä sosiaalisia suhteita. Kiusaamiseen voi vaatia puuttumaan mutta ei muuhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin lapsena ihan samanlainen. Osasin kouluun mennessä lukea ja kirjoittaa, mutta se äidistä erossa oleminen oli kamalaa ja äidin ikävä oli niin valtava, että se voitti kaiken muun. Kai sitä jonkun näköiseksi eroahdistukseksi voisi nimittää. Kerrankin menin bussilla kouluun ja lähdin heti koulubussista päästyäni juoksemaan itkun kanssa kotiin. Kavereitakin olisi ollut: ei apua. Siihen aikaan ei ollut eskareita eikä koulupsykologeja ja ennen koulun alkua olin vain ollut kotona äidin hoivissa niinkuin lähes kaikki luokkatoverini omissa kodeissaan. Oman muistikuvani mukaan se ensimmäinen vuosi, etenkin syksy oli vaikeaa, mutta sitten se helpotti. Vanhoja todistuksiani kun olen silmäillyt, oli ensimmäisellä luokalla poissaoloja valtava määrä, kun en vaan mennyt kouluun tai tulin kesken päivän kotiin. Toisen lukuvuoden todistus on niiden osalta kuta kuinkin normaali ja kun pääsin tuosta äidin ikävästä eroon, ei koulunkäynnissä ollut isompia ongelmia. Olin lapsena sitten sen verran koti-ikäväistä sorttia, että yökyläilyt kaverin luona onnistuivat vasta toisella kymmenellä. Ap on saanut hyviä neuvoja, mutta myös paljon syyllistämistä. En usko, että kasvatuksella tai harrastusten määrällä on tässä merkitystä, vaan sillä että lapset ovat erilaisia. Itse muistan, että ne koulupäivät tuntuivat aina valtavan pitkiltä ja epämääräisiltä. Voiko niiden mittaa jotenkin konkretisoida lapselle? Kovin pitkiähän ne eivät ekaluokkalaisella ole.
Meillä ujo ja arka tyttö ja aloittaa siksi pienluokalla.Ei ole mitään järkeä laittaa tuollaista lasta isoon luokkaan.Siinä kärsii lapsi ja hänen oppimisensa.
44 no kyllä sitä saa kysyä, että miksi sinuakaan ei autettu yhtään sosiaalistumaan tai että miksi ap on dumpannut oman lapsensa vauvana.
Luonne on luonne, mutta vanhemman tehtävä on tukea oman lapsensa kasvua ja juurikin katsoa, miten tietyn luonteen kanssa se parhaiten onnistuu.
Älä hätäile, lapsesi on temperamentiltaan ujo ja arka, minkä takia vaatii huomattavan pitkän ajan tottuakseen uusiin ryhmiin ja tilanteisiin.
Puhu koulusta myönteisen innostuneesti. Älä näytä omaa huolestumistasi. Muista sanoa tytölle, että jokainen ekaluokkalainen jännittää kouluun menoa. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Sano, että asiat järjestyy, koulu tulee tutuksi, opettaja vaikutti tutustumispäivänä tosi mukavalta jne.
Juttele etukäteen, että koulu kuuluu kaikille lapsille. Kaikki käyvät koulua, ekaluokkalaisilla on lyhyet koulupäivät. Kerro että ope päättää koulupäivän pituuden ja jokainen on sen ajan aina koulussa. Kerro, että itkeminen ei auta siihen, että ei tarvitsisi olla/jäädä kouluun. Saa itkeä jos itkettää, opettaja varmasti lohduttaa. Juttele, että ehkä tytöstä saattaisi kuitenkin itsestä tuntua mukavammalta jos koettaisikin jo asennoitua niin että menen kouluun, enkä jää itkemään äidin perään. Se ei auta mitään ja tulee entistä kurjempi olo. Äidillä on oma työ, missä äidin pitää käydä.
Saattaisi olla hyvä idea olla ensimmäisenä koulupäivänä mukana koulussa. Eli nyt saisi rauhoitettua lapsen myös toteamalla, että mennään ensimmäisenä päivänä yhdessä kouluun :) Ensimmäisen päivän aikana sovi opettajan kanssa kuinka tytön tukeminen hoidetaan seuraavasta päivästä alkaen. Tiukka päätös joka tapauksessa, että äiti ei tule enää kouluun. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen korosta ja muistele mukavia asioita koulusta ja totea " olipa mukava se teidän ope" ja " mukava luokka, paljon kivoja lapsia". Huolehdi, että käyt tutustumassa ensimmäisen päivän aikana koulun vessat yms. Tytön kanssa.
Kouluun sopeutumiselle voi rauhassa antaa aikaa useamman kuukauden. Pitää olla lempeän positiivinen, mutta ehdottoman määrätietoinen kannustaessaan tyttöä itsenäistymään ja rohkaistumaan koululaiseksi. Sovi tytön kanssa joitakin mukavia ulkoisiapalkkioita vielä kannustimeksi. Mennään ensimmäisen koulupäivän jälkeen jätskille ja lempi puistoon. Tai huomenna koulun jälkeen mennään kahdestaan uimaan tms.
Tsemppiä koulun aloitukseen. Sinun tyttösi tarvitsee koulutaipaleen alussa paljon tukea ja rohkaisua, mutta usko pois hän tulee pärjäämään hyvin!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 10:19"]
Jos yhtään auttaa, niin meillä on pari vuotta vanhempi tyttö, jonka kanssa on ihan samanlaista ollut ja on edelleen.
Tyttö on perfektionisti, joka jännittää etukäteen kaikkea. Ennen kaikkea juuri muita lapsia. Ei osaa käsitellä jännitystä. Vaikka etukäteen puhutaan tilanteista. Siis siitä, mitä on tulossa ja miten noissa tilanteissa voisi toimia, siis ennakoidaan, silti jännitys purkautuu itkuksi ja roikkumiseksi tositilanteessa. Enää ei tuota roikkumista ole paljoa, mutta itkua ja varsinkin puhelimella soittaa hyvin herkästi perään.
Mitäköhän tässä voisi sanoa lohdutukseksi. Monet vanhemmat ei ymmärrä tätä. Se on sen luonne tai ominaisuus tai temperamentti. Tyttö on hyvin älykäs ja fiksu, mutta ei vain osaa käsitellä noita tunteita. Vaikka tilanne tai asia olisi sellainen, jonka haluaisi hyvin kovasti ja intoa täynnä tehdä, sitten siinä tilanteessa, kun pitää erota vanhemmista, tulee täysi lukko.
Olisittepa nähneet meidät "harrastamassa", kun tyttö oli 4-6-vuotias. Moni ulkopuolinen varmaan luuli, että kidutan ja pakotan vastahakoista lasta harrastukseen, kun tosiasia oli, että lapsi halusi palavasti harrastaa juuri tuota asiaa, mutta se yksin jääminen - erotilanne - vanhemmasta oli ihan mahdoton.
Kaipa nyt sanon, että kyllä se helpottaa, muttei kovin nopeasti. Kokonaan uudet tilanteet - kouluvuoden alku, uusi harrastus jne. - on aina tuskaisia, mutta alun jälkeen jo helpottaa.
[/quote]
Meillä on aivan samanlainen tyttö kuin tämän lainauksen kirjoittajalla ja hän pelkäsi koulun aloitusta aivan kuin ap:n lapsi. Nyt menee viidennelle, eikä kukaan usko, jos kerron, miten tuskaista tytön alkutaival koulussa oli. Toki samat luonteenpiirteet ovat olemassa, mutta tyttö on oppinut tunteitaan todella hyvin käsittelemään ja kuka tahansa sanoisi häntä todella reippaaksi nyt. Toivoa paremmasta siis on olemassa aran ja jännittävänkin lapsen kanssa, täytyy vaan jaksaa tukea lasta. Meillä oli onni saada aivan ihana ekaluokan opettaja, jonka ansiosta siistä ajasta selvittiin. Toivottavasti teillä käy yhtä hyvä onni.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 10:07"][quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 09:47"]
Ei ole enää mitää ujouttaa tai arkuutta.
[/quote]
Idari ja imbesilli olet!
Säälittää, kun joku kysyy asiallisesti vakavasta aiheesta ja sitten on näitä 80äo :lla vastaajia palstalla.