Olemmeko toivoton yhdistelmä parisuhteessa

Ensinnäkin mua ottaa päähän sellainen, että mitään mun tekemistäni ei huomata... olisi kiva jos kuulisi " ai, sä olet siivonnut koko talon" mutta ei... tietysti jos mies olisi tehnyt saman tai edes vähän siivonnut niin sitähän pitää sitten ylistää maasta taivaaseen ja viedä melkein aamupala sänkyyn... Niinpä lopetin minäkin kyseisen huomioimisen kokonaan...

Mies on vähän tunnevammainen mielestäni.

Yksi tuttavani on eroamassa ja sanoo, että kumpa sitä tajuaisi heti suhteen alussa haluta/pyytää tavata miehen vanhemmat, jotta tietäisi paremmin minkälainen arvomaailma heillä on. Sinun miehesi tulee kodista, jossa töksäytellään, varmasti ihan tarkoittamatta niin pahasti kuin miltä se kuulostaa sellaiselle, jonka kodissa puhuttiin toisille nätisti.



On aivan totta, että toista ei voi muuttaa. Joten jäljelle jää, että itse muutat itseäsi - eikä sekään ole helppoa... Olen kuten sinä, en kestä jos puhutaan toisille rumasti, loukaten, huutaen, arvostellen tms. Miehesi ei todennäköisesti ymmärrä kuinka paljon hänen puhetyylinsä loukkaa. Ja vaikka hän oppisi ymmärtämäänkin, ja hän haluaisikin muuttaa itseään, niin väsyneenä ja " ollessaan täysin oma itsensä" tämä voi siltikin jatkua.



Toivoisin, että voisin antaa toivoa, mutta en oikein keksi miten. Ehkä voisit vielä näyttää miehelle tuon kirjoituksesi; ehkä hän siitä ymmärtäisi että olet todellakin tosissasi ja kärsit nykytilanteesta paljon?

siis jos ei parisuhteen takia niin ihan tulevaisuuden takia. mä uskon että olit suhteessa kenen kanssa tahansa niin helpompaa toiselle osapuolelle olisi jos et olisi niin herkkänahkainen.



ehkäpä miehesikin opettelee puhumaan pikkuhiljaa enemmän.

Olen aiemmin itse seurustellut useammankin suomalaismiehen kanssa, joka on ihan t o s i s s a a n ilmoittanut, että " sanoin kerran, että rakastan ja jos se muuttuu, sanon."



Tuo kulunut lause ei ole koskaan minua naurattanut, mutta nyt tiedän, ettn en IKINÄ suostuisi seurustelemaan tuollaisen miehen kanssa enää!



Jos ei mies halua sanoa rakastavansa minua, koen että hän ei oikeasti rakasta niin paljon kuin pitäisi, voidakseen elää minun kanssani. Jos mies rakastaa, hän sen myös sanoo. As simple as that.



(Tämä saattaa olla kulttuurikysymyskin? Asun ulkomailla, enkä voi kuvitella seurustelevani mm. tämän takia suomalaismiehen kanssa enää.)

Erota en haluaisi, sillä rakastan miestä ja hän on tätä töksäyttelyä ja tunteista vaikenemista lukuunottamatta aivan ihana mies. Esimerkiksi todella hellä. Mutta kun otan sitten loukkaantuneena jonkin asian puheeksi, kysyn vaikka, miksi hän niin sanoi tms. niin hän syyttää minua turhasta riitelystä ja jankuttamisesta. Juu, turhia riitoja ne minunkin mielestäni ovat ja jankutankin joskus, kun haluaisin niin saada vastauksia. Näistä asioista ei voida puhua ilman, että minusta leimataan jankuttaja. Hän on kertonut, että aiemmissa suhteissa on ollut ongelmana, kun naiset eivät pystyneet puhumaan mistään asioista (vaikeista). Mutta olen kyllä alkanut epäillä, että onkohan se puhumisongelma ollut sittenkin hänellä... Monista parisuhteen asioista puhumme paljon: seksistä, hellyydestä, tulevaisuudensuunnitelmista, arvomaailmasta. Mutta tämä töksäyttely ja siitä seuraava loukkaantumiseni vievät aina pattitilanteeseen.

Voist kertoa miehellesi, mikä sinua suhteessa harmittaa/ärsyttää, ja mihin asioihin toivoisit hänen kiinnittävän enemmän huomioita.

Tuo on kuin minun suustani ap.



T. anteeksipyyntöketjun ap :)

Hän pitää minua herkkänahkaisena (mitä ehkä olenkin) ja toteaa vain, ettei hän osaa sanoa rakastavansa. On sen kerran sanonut (humalassa) ja sen jälkeen on aina todennut, että teot puhuu... Tottahan sekin on. Mutta jos ilta päättyy siihen, että minulle tiuskitaan, niin mitähän minun pitäisi sellaisista teoista päätellä?

Ihan kuin itse olisin tuon kirjoittanut:(



T. Kohtalotoveri