Ahdistaa pelkkä "pinnallinen" keskustelu

Ja se kai siitä painostavaa on tehnytkin elämäni aikana kun kotonakin asuin.. Itselleni ei merkkaa liikunnat sun muut tekemiset hyvinvointiini niinkään, kuin henkinen tasapaino. Meillä oli kotonani rankkaa, isälläni pahoja henkisiä ongelmia, ja äitini meni niissä hullutuksissa hyvin paljon mukana kannustaen lapsetkin siihen. Nykyään olen käsitellyt noita asioita, mutta vieläkin saan kuulla painostusta, kuinka minun täytyisi lähteä lenkille ja tehdä sitä tätä ja tuota, että saisin oman hyvinvointini paremmalle tasolle. Se on tosi raskasta saada kuulla samaa jauhantaa jatkuvasti.
Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että en itse tietäisi liikunnan tms hyviä puolia, eikä siitä, ettäkö en liikkuisi, vaan koitan tuoda ilmi, miten tärkeää minulle itseni ilmaisu olisi. Ja nimenomaan noiden "henkisten" asioiden ilmaisu.. Hyvin paljon vaan saa kuulla, miten "liian" herkkä on ja miten ihmeessä sitä voi tällaisena täällä selviytyä. Minulla kun kyse ei ole vaan "selviytymisesta" vaan elämästä nauttimisesta.. 

Tyhmä olohan siinä sitten tulee, kun he "nauttivat" elämistään touhotuksineen, tekemisineen ja liikuntoineen, ja itse ei vaan saavuta onnea tuolla elämäntyylillä. Kun puhe siirtyy aiheeseen rakkaus, heiltä tulee kauheaa torjuntaa asiaa kohtaan, eikä sitä asiaa voi oikein ottaa esillekään. Tuntuu kummalle, että rakkaus ei ole elämän ykkösasia, se kuitenkin on lähtökohta kaikelle elämälle ja sen muodoille. Rakkaudesta se onni löytyy, ei tekemisistä..eikä siitä, että pakenee pahaa oloaan selittämällä itselleen, että on onnellinen. Turhauttaa niin paljon, että vieläkin saan osakseni painostusta, että täytyisi "unohtaa" tunteeni ja vaan toimia.. 

Itsekkin lähdin mukaan tuohon "mitäänsanomattomien -puhumiseen". Jossain vaiheessa vaan meni usko kaikkea syvällisempää kohtaan. Lähdin mukaan ihmisten hullutuksiin, materialistiseen ego-maailmaan, ja panostin ulkonäkööni ja olin hyökkäävä muita kohtaan. Halusin osakseni kateutta ja hyväksyntää.

Sitä kun liian paljon saa vaikutteita "selvitymis"-elämäntavasta, sitä lopulta uskoo, että vai niin täällä kuuluu elää.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 10:37"]

Niin, no tottakai, ei kaikille tarvitsekkaan sen syvällisemmin tuoda itseään ilmi, mutta edes omien vanhempiensa kesken, niin tuntuu että sitä "syvällisyyttä" ei vaan ole. Mieheni kanssa on, mutta sitä kaipaisi välillä toista "femiiniä", jonka kanssa jutella. Äitini tuntuu olevan sellainen, jolta sitä ei vaan löydy? Välillä puhumme "syvemmin" mutta se on sitten lähinnä vaan ihmettelyä siitä, millainen minä olen. Hän kokee, että kun saa vaan touhuta ja tehdä asioita, mistä tykkää, se riittää hänen onnellisuuteensa. Tunteista puhuminen johtaa yleensä aiheeseen, miksi hän on isäni kanssa, ja se on asia, mistä ei pääse yli ja kaikki tunteet jäävät sille tasolle.

[/quote]

eli äitisi puhuu sinulle tärkeimmistä tunteistaan ja pohtii kanssasi teidän tunteidenne eroa, jopa tukee sinua kohti suurempaa onnea, mutta se ei kelpaa sulle. Kumpikohan teistä ei osaa keskustella tunteista?

Kivasti täällä joku taas keskustelee itsensä kanssa ikuisuusaiheesta "miksi kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä?"

Kirjoita tunteesi blogiin. Tai vaikka päiväkirjaan niin pääset samojen aiheiden pyörittelystä. Elämä on täynnä onnenhetkiä, ei tunteista keskustelu siihen välttämättä vaikuta suuntaan tai toiseen. Jokainen varmasti jossain vaiheessa pettyy omien vanhempiensa joihinkin piirteisiin, ja niistä kannattaa keskustella ystävien kanssa, mutta elämänpiiriä kannattaa yrittää laajentaa niin oma ymmärrys voi lisääntyä.

Hmm - en ole tiennytkään, että tunteista puhuminen on "syvällisen" keskustelun tunnusmerkki?

Minä tykkään keskustella ystävieni kanssa kaikenlaisesta faktatiedosta, moraalikysymyksistä, jne. jne.

Harvemmin tulee tunteista juteltua, ellei sitten jollain ole erityisen paha tai hyvä mieli. Tunteista ei oikeasti saa kovin mielenkiintoista keskustelua aikaiseksi. Tunteiden ja motiivien analysointi on mielenkiintoista, mutta kuka omista tunteistaan puhuva oikeasti haluaa niistä analyysia?

Jokainen tuntee jotain joka hetki. Hyviä ajatuksia tulee harvemmin; minusta niistä on paljon mielenkiintoisempi keskustella.

Mä en jaksa mitään tunteiden puintia. Mutta mua kiinostaisi keskustella syvällisemmin mielipiteistä uutisista tieteestä tekniikasta sielusta ja hengellisyydestä taiteesta jne.. Ei kiinosta muita. Olen oppinut olemaan hiljaa antaa muiden jauhaa paskaa juoruta ja analysoida tunteitansa.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 11:58"]

Mä en jaksa mitään tunteiden puintia. Mutta mua kiinostaisi keskustella syvällisemmin mielipiteistä uutisista tieteestä tekniikasta sielusta ja hengellisyydestä taiteesta jne.. Ei kiinosta muita. Olen oppinut olemaan hiljaa antaa muiden jauhaa paskaa juoruta ja analysoida tunteitansa.

[/quote]

Totta turiset. Minunkin mielestäni keskustelut tieteestä, kulttuurista, ajankohtaisista asioista, historiasta, vaikkapa mainitsemastasi sielusta, jne. ovat niitä oikeasti syvällisiä keskusteluja. Tunteista keskusteleminen on ainakin minun kokemukseni mukaan yleensä hyvin pinnallista. Kenties olen käynyt näitä tunnekeskusteluja ihan väärien ihmisten kanssa, mutta yleensä ne pyörivät jonkin tietyn "syvästi tuntevan" ihmisen navan ympärillä. Yhtä ihmistä kuunnellaan, eikä kukaan oivalla yhtään mitään uutta.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 00:12"]

Minua ahdistaa, kun niin moni puhuu vain pinnallisesti, mitä on tehnyt, mitä opiskelee, mitä aikoo tehdä jne. Kukaan ei, tai todella harva puhuu tunteistaan ja tunne-elämästään. Eikö heillä ole "syvällisiä" tunteita vai mikä on? Ei jaksa puhua "tyhjänpäiväisiä"..

[/quote]

Kaipa puheenaiheet ovat noita, jos harvoin tavataan, mutta jos näkisit saman pinnallisen seuraavana päivänä uudestaan ja matkat, opiskelut ja työt olisi jo juteltu, niin ehkä silloin voisi löytyä muutakin puhuttavaa.

Mulla on yks ystävä (tai ent.), jonka kaikki jutut on syvällä vellovaa vuodatusta. Olen ihan poikki näiden ns. keskustelun jälkeen. Tulee meinaan smooltookkia ikävä, kun on saanut kuulla juttua vanhoista ja uusista traumoista ja siskojen traumoista ja mitä sitten tapahtuu, kun nämä kohtaavat.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 00:27"]

Mitä ihmettä nyt taas. Miksi puhua tunteista, miksi ei voi puhua niistä ajatuksista jotka johtavat niihin tunteisiin tai peräti pohdiskella motiiveja, käyttäytymismalleja tai opittuja tilanteita, jotka johtavat ajatuksiin ja motiiveihin esimerkiksi suuttua. Mitään tunnetta ei synny ilman ajatusta ja on mielekkäämpää pohtia niitä ajatuksia ilman että ne johtavat suureen draamaan, esimerkiksi. Ja kyllä, minä olen onnellinen.

[/quote]

No, ap:n tuttavat eivät vaikuta siltä, että pohtisivat mitään, kunhan luettelevat tekemisiään. Pohdinta on mielestäni ns. syvällistä keskustelua, mutta sitä ap ei kai tässä moittinutkaan.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 00:30"]

Inhoan kans pinnallisuutta. "Ihanat verhot"! "Kiva kun aurinko paistaa. ." Blääh.

[/quote]

Ei se ole pinnallista, se on smooltookkia, josta monelle - paitsi mielensäpahoittajalle - tulee hyvä mieli. Kevyt juttelu vastaa silittelyä ja öttiäisten nyppimistä turkista. Smooltookki tuntuu olevan iso ongelma niille, jotka eivät ymmärrä sentyylisen puheen merkistystä, vaan haluaisivat aina ja vain puhua syvällisiä - eli itsestään ja siitä kuinka vituttaa.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 10:45"]

Mulla on ja on ollut vuosien varrella hyviä ystäviä, joiden kanssa asioista voi puhua. Siksi minusta tuo pinnallinen taso onkin keskusteluissa ok. "Ihanat verhot" ei kerro mitään kyvystä keskustella syvällisempiäkin, kaikkien kanssa ei vain mennä niin syvälle asioissa.

Olen taas itse kärsinyt yksipuolisesta ystävyyssuhteesta, jossa paremmin tutustuminen on johtanut siihen, että toinen haluaa vyöryttää kaikenlaisia ongelmia mun kuultavaksi. Joten tuollaisen kokemuksen jälkeen - on ihanaa keskustella niistä ikkunaverhoista eikä mennä sen syvemmälle asioissa.

Toisen ihmisen syvällisyyden puuttumisen saa kyllä sitten selville, kun joku ystävyys syvenee. Minulla on nyt uusi ystävä, joka ei ole tottunut puhumaan syvällisemmistä aiheista, vaan on vaivaantunut, kun keskustelu viedään yksityisempiin asioihin. On tietysti tavallaan surullista, että joiltakin ihmisiltä puuttuvat sellaiset ihmissuhteet, että ei ole tottunut puhumaan syvemmistä asioista. Me esimerkiksi aloimme puhua uskosta ja uskonasioista (olen ateisti) ja näitä asioita ystävä ei ollut tarkemmin pohtinut aiemmin.

Mutta ei kannata aina tehdä sitä johtopäätöstä, etteikö syvälliseen keskusteluun kykene, jos henkilö ei juuri sinun kanssasi puhu syvällisiä.

[/quote]

Täsmälleen samaa mieltä ja sama kokemus sun kanssa!

Kehitysvammaisia on ymmärrettävä; tunteiden pidätyskyvyttömyys on osa oireyhtymää.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 11:05"]

Ja se kai siitä painostavaa on tehnytkin elämäni aikana kun kotonakin asuin.. Itselleni ei merkkaa liikunnat sun muut tekemiset hyvinvointiini niinkään, kuin henkinen tasapaino. Meillä oli kotonani rankkaa, isälläni pahoja henkisiä ongelmia, ja äitini meni niissä hullutuksissa hyvin paljon mukana kannustaen lapsetkin siihen. Nykyään olen käsitellyt noita asioita, mutta vieläkin saan kuulla painostusta, kuinka minun täytyisi lähteä lenkille ja tehdä sitä tätä ja tuota, että saisin oman hyvinvointini paremmalle tasolle. Se on tosi raskasta saada kuulla samaa jauhantaa jatkuvasti.
Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että en itse tietäisi liikunnan tms hyviä puolia, eikä siitä, ettäkö en liikkuisi, vaan koitan tuoda ilmi, miten tärkeää minulle itseni ilmaisu olisi. Ja nimenomaan noiden "henkisten" asioiden ilmaisu.. Hyvin paljon vaan saa kuulla, miten "liian" herkkä on ja miten ihmeessä sitä voi tällaisena täällä selviytyä. Minulla kun kyse ei ole vaan "selviytymisesta" vaan elämästä nauttimisesta.. 

Tyhmä olohan siinä sitten tulee, kun he "nauttivat" elämistään touhotuksineen, tekemisineen ja liikuntoineen, ja itse ei vaan saavuta onnea tuolla elämäntyylillä. Kun puhe siirtyy aiheeseen rakkaus, heiltä tulee kauheaa torjuntaa asiaa kohtaan, eikä sitä asiaa voi oikein ottaa esillekään. Tuntuu kummalle, että rakkaus ei ole elämän ykkösasia, se kuitenkin on lähtökohta kaikelle elämälle ja sen muodoille. Rakkaudesta se onni löytyy, ei tekemisistä..eikä siitä, että pakenee pahaa oloaan selittämällä itselleen, että on onnellinen. Turhauttaa niin paljon, että vieläkin saan osakseni painostusta, että täytyisi "unohtaa" tunteeni ja vaan toimia.. 

[/quote]

Kuulostaa siltä, että kumpikaan teistä, et sinä eivätkä vanhempasi, ymmärrä sitä että eri ihmiset saavat mielihyvää eri asioista. Sinä pidät vanhempiesi touhuamista pakenemisena, vaikka heille aktiivisuus on luonteva elämäntapa. Moni toimelias ihminen on paikoillaan vain levätäkseen, mutta ei ns. syvällinen suhde itseen ja maailmaan edellytä flegmaattisuutta. Kaikkea voi tehdä väärällä asenteella eli suorittamalla tai pakenemalla, temperamentti määrittää sitten sen, miltä oleminen ulospäin näyttää.

Minua patistettiin myös nuorena koko ajan ulos ja ulkoilemaan, kun mieluummin olisin ollut kotona omien juttujeni parissa. Olen siinä asiassa samoilla linjoilla kanssasi, että hyvinvointiani olisi parantanut enemmän hyvät ihmissuhteet, mutta kun niitä ei ollut tarjolla, oli hyvä, että fyysinen kuntoni oli edes parempi. Ehkä vanhempasikin ajattelevat niin, että noilla asioilla pitää olla tasapaino ja kun eivät voi sinulle muuta tarjota, kehottavat liikkumaan. Hyvä kunto auttaa joka tapauksessa sietämään elämän vastoinkäymisiäkin paremmin, joten ihan asiallista siitäkin on huolehtia.

Ketjun aloittaja tässä.
Siis minut nyt ymmärrettiin ehkä vähän väärin. En halua "moittia" ketään enkä loukata ketään, siitä ei nyt ole ollenkaan kysymys, enkä tosiaan sen takia tätä viestiketjua aloittanut! :D Halusin tuoda ilmi, että ahdistaa.

Ja ei ole väärin puhua pinnallisia, ei tietenkään. Jokainen puhuu, mistä haluaa. Jos joku siitä nauttii, niin hyvä hänelle.
Minua itseäni vain vaivaa usein, kun tuntuu, että suurimmalta osalta ihmisistä tunteet jäävät hm...hyvin "pienelle" tasolle, tai ne ovat "olemattomia". Eikä niitä sillä tavalla ymmärretä.. Ei ymmärretä itseään ja hyvinvointiaan, omaa onneaan.. Enkä tarkoita loukkaavasti, itse vain koen heidät hyvin pieninä, eikä siinä ole mitään pahaa tai ylimielistä :(. Se vain, että koetaan hyökkäävänä minun "ajatusmaailmani" (toisin sanoen se, miten näen ja koen asiat) ja näkemykseni. Äh, en osaa tätä sen paremmin selittää. Monesti sitä vain joutuu olemaan hiljaa, kun ei halua "pelästyttää" muita. Välillä sitä katselee ihmisten touhuja, niinkuin he olisivat jotenkin pieniä lapsia.. Kaikella rakkaudella! Siinä kai vain se ristiriita sitten tulee, jos he minua yrittävät neuvoa, tajuamatta, että eivät itse tajua itseään, saati sitten minua.

Olen vain sitä mieltä, että jos ei ymmärrä itseään, ei voi ymmärtää muita, eikä auttaa muita. Kovasti minulle sitä apua koitetaan tuputtaa, ja sitä aikalailla se kanssakäyminen muiden kanssa on. Varsinkin siis omien vanhempieni kanssa. Heillä on omia ongelmiaan, mutta silti koittavat kertoa minulle, millä tavoin saavuttaa onnen. Ironista minusta, ja ahdistavaa.. Näin on hyvin monien kanssa. ÄÄH... 

[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 12:52"]

Ketjun aloittaja tässä.
Siis minut nyt ymmärrettiin ehkä vähän väärin. En halua "moittia" ketään enkä loukata ketään, siitä ei nyt ole ollenkaan kysymys, enkä tosiaan sen takia tätä viestiketjua aloittanut! :D Halusin tuoda ilmi, että ahdistaa.

Ja ei ole väärin puhua pinnallisia, ei tietenkään. Jokainen puhuu, mistä haluaa. Jos joku siitä nauttii, niin hyvä hänelle.
Minua itseäni vain vaivaa usein, kun tuntuu, että suurimmalta osalta ihmisistä tunteet jäävät hm...hyvin "pienelle" tasolle, tai ne ovat "olemattomia". Eikä niitä sillä tavalla ymmärretä.. Ei ymmärretä itseään ja hyvinvointiaan, omaa onneaan.. Enkä tarkoita loukkaavasti, itse vain koen heidät hyvin pieninä, eikä siinä ole mitään pahaa tai ylimielistä :(. Se vain, että koetaan hyökkäävänä minun "ajatusmaailmani" (toisin sanoen se, miten näen ja koen asiat) ja näkemykseni. Äh, en osaa tätä sen paremmin selittää. Monesti sitä vain joutuu olemaan hiljaa, kun ei halua "pelästyttää" muita. Välillä sitä katselee ihmisten touhuja, niinkuin he olisivat jotenkin pieniä lapsia.. Kaikella rakkaudella! Siinä kai vain se ristiriita sitten tulee, jos he minua yrittävät neuvoa, tajuamatta, että eivät itse tajua itseään, saati sitten minua.

Olen vain sitä mieltä, että jos ei ymmärrä itseään, ei voi ymmärtää muita, eikä auttaa muita. Kovasti minulle sitä apua koitetaan tuputtaa, ja sitä aikalailla se kanssakäyminen muiden kanssa on. Varsinkin siis omien vanhempieni kanssa. Heillä on omia ongelmiaan, mutta silti koittavat kertoa minulle, millä tavoin saavuttaa onnen. Ironista minusta, ja ahdistavaa.. Näin on hyvin monien kanssa. ÄÄH... 

[/quote]

Ehkä ihmiset eivät halua puhua SINUN kanssasi syvällisiä, koska vaadit ja ahdistelet heitä puhumaan muusta kuin päivän säästä. Ei minuakaan kiinnosta kertoa sieluni asioita ihmisille, jotka ovat kovin herkkiä arvostelemaan ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin he itse, ja jopa pitävät noita erilaisia "pieninä ihmisinä" tai "lapsina". Mistä sitä tietää, jos vaikka avautuisikin sinulle, puhuisi mielestään syvällisiä ja tunteista ja sielusta ja maailmankaikkeudesta jne, ja silti sinä sanoisit, että ne toisen syvälliset on pienen ihmisen höpötyksiä. Niin pitkään kun arvotelet muita, katsot nenänvarttasi pitkin, pidät itseäsi parempana tai kehittyneempänä, isompana ihmisenä kuin muut, niin pitkään olet myös se pelottava ja ahdistava ihminen, jonka kanssa ei voi olla oma itsensä.

Ja mitä vanhempiisi tulee, kyllä "ongelmallinen" ihminenkin voi olla onnellinen ja nähdä toisen ihmisen elämän tarkasti. Lisäksi, he ovat vanhempiasi, he tulevat aina pitämään sinua heidän pikkuisenaan, vieläkin sitten, kun sinä olet 60 ja he 90.

Tulee mieleen, että tyttöjen saunaillassa yksi kertoi surun murtamana, että oli juuri saanut keskenmenon.

Minä pidin itsestään selvänä, ettei halunnut puhua siitä vielä sen enempää, kun oli niin kipeä asia vielä. Toinen paikalla olleista jälkikäteen päivitteli kahden kesken mulle, että koskakohan se alkaa sitä keskenmenoaan surra kun ei ole vieläkään puhunut siitä mitään.

Pidin tätä kaveria sen jälkeen suunnilleen yhtä älykkäänä kuin ap:ta nyt.

Sen myönnän, että olen kummaksunut ihmisten kummallisia ajatusrakenteista, mielipiteitä ym, enkä ole aina niitä hyväksynyt. Olen koittanut tarjota heille ratkaisuja valmiina, mutta se on johtunut ihan omasta ymmärtämättömyydestäni kyseisinä hetkinä. Jokaisella on vapaa valinta ja jokainen itse valitsee pitävänsä kiinni kärsimyksestään (tietenkin oman ymmärryksensä varassa tietoisesti tai tiedostamattaan).
Kokemuksieni perusteella olen kuitenkin huomannut: monikaan ei ymmärrä henkisestä hyvinvoinnista juuri mitään. Ja peloista kiinni pitäminen ja oman itsensä kohtaamisen pelko vain tekee väkisinkin ihmisestä pienen - hän tarvitsisi henkistä kasvua.

Ja kyllähän sitä väkisinkin haluaa, että läheisillä olisi hyvä olla ja he olisivat onnellisia. Ne on ahdistavia tilanteita, kun jäädään sinne "pinnalliselle" tasolle, jossa ei kohdata kärsimystä ja päästä sen yli, vaikka potentiaalia olisi selvittää asiat ja tulla onnellisemmaksi.

JA minulla itselläni on myöskin se, etten nimenomaan halua ikinä tuoda esille muiden heikkouksia tai sitä, miten "tietämättömiä" he ovat. Sen takia olen lähtenyt mukaan kaikkiin "hullutuksiin", ihan vain, koska pienempänä ajattelin heitä näin auttavani. Nyt kuitenkin olen kasvanut ja huomaan, että esim vanhempani eivät ole. Heillä on pelkoja, mihin he ovat jääneet (toinen aika pahastikkin) jumiin ja tällainen "pinnallinen" keskustelu on minulle todella ahdistavaa ja voimia vievää. Olen kuitenkin sellainen, että haluan kaikille hyvää ja heidän kanssaan viettää aikaa, mutta esittää en enää halua. Heille taas tämä "pinnallinen" eläminen, touhuaminen ja tekeminen on se elämä, mitä he haluavat (ainakin luulevat haluavansa?). Vaikeaa vain on aina jäädä heidän kanssaan "sinne tasolle".