Kannattaako saada dissosiaatiodiagnoosi vai voiko tämän kanssa pärjäillä?

Vierailija kirjoitti:

Jatkan... lievinä muotoina kaikilla ihmisillä on joitain mt ongelmien oireita. Dissosiaatiohäiriö (jos siitä tosiaan puhut) on todella raju ja armoton tila. Olen itse ollut kuntoutuksessa siitä 10 vuotta, ja vaikka tuska ja kaikki muu on vähentynyt, olen edelleen työkyvytön. Että näitä kannattaa aina suhteuttaa.

Toisaalta meillä kaikilla dissosiaatiohäiriöisillä se ei ole todella raju ja armoton tila.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

asia kannattaa lempeästi hyväksyä ja opetella keinot joilla elämä pysyy raiteilla ja oireita helpotettua. Älä hullu ota diagnoosia, saat pakkolääkkeet jotka sotkee aivokemian. Siskoni otti ssri lääkkeet synnytysmasennukseen ja syö niitä yhä 15v jälkeenkin…

Ei ketään pakoteta syömään lääkkeitä. Monet terapeutit ovat myös aika lääkevastaisia.

Kyllä pakotetaan. Se on ehtona sairausloman saamiselle, että on resepti käyty apteekista ostamassa.kuulemma

"Et tajua selvästikään. En jaksa selittää. Ssri lääkkeet tuhoaa reseptoreita ja mielihyvää ei voi enää kokea luonnollisesti. Siksi niitä on PAKKO syödä koko elämä koska ilman ei pärjää. Kerran kun aloitat ssrit, nalkissa olet."

Höpö höpö. Älä levitä salaliittoteorioihin verrattavissa olevia perättömiä tietoja lääkkeistä, kiitos. Ne saattavat estää jotakuta oikeasti lääkkeitä tarvitsevaa ottamasta vastaan tarvitsemaansa apua. Itse olen tarpeen mukaan välillä käyttänyt em. lääkkeitä, välillä en. Nyt se on estolääkityksenä päällä, ja esim. tänä kesänä olen kokenut paljonkin ns. luonnollista mielihyvää esim. kauniista kesästä ja mukavista tekemisistä. Enemmän nalkissa on masennuksen kanssa kuin lääkkeiden.

https://www.vauva.fi/keskustelu/4234356/palstalla-ketaan-jolla-dissosia…

Liitän oman aloitukseni tähän ketjuun.

Terapeutti ei diagnosoi ketään. Psykiatri asettaa diagnoosin ja tekee tarvittaessa lähetteen terapiaan, sekä arvioi sopivan terapiasuuntauksen. Toiveita voit toetysti esittää ja kertoa oman näkökantasi, mutta kyllä tuo diagnosointi on lääkärin heiniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä kohtalotoveri. Mulla väkivaltainen narsistivanhempi, lapsuus kamala. En saa terapiaa koska kaikki yritykseni tyssäsi aina siihen että ei ole masennusta. Saan niistä masennustesteistä 0p. Sitten en pääse ”jatkoon”.

Mutta! Olen löytänyt valtavasti kaikkea mikä auttaa ja niinpä en enää yritä saada diagnoosia, vaikka disso-häiriöitä välillä on.

Mua on auttanut kundaliinijooga, meditointi, rosenterapia, ja kaksi tärkeää kirjaa:

Joe Dispenza:placebo

Susanna Purra: kadotettu yhteys

Sä voit parantaa itse itseäsi hyvin pitkälle, ehkä jopa kokonaan.

Ei ole minullakaan ikinä diagnosoitu masennusta, eikä se ole ollut este terapiaan pääsylle. Tosin ahdistuneisuus-, paniikkihäiriö ja dissosiaatiohäiriö on. Sen kuin etsit itsellesi sopivan terapeutin ja aloitat terapian. Minä olen käynyt 12 vuotta trauma/psykodynaamisessa terapiassa, joista 3 vuotta kelan tukemassa terapiassa. Traumojen purku ja työstäminen ei mielestäni voi onnistua itsenäisesti ilman ammattiapua.

Mulla se masennuksen puute on este, en saa mitään lähetettä jatkoon, en terveyskeskuksesta, en työterveydestä.

Tuosta olen eri mieltä etteikö itse voi parantaa itseään. Voi, ja paljon voikin. Vaatii vaan paljon tietoa neuroplastisuudesta. Pitää opetella uudet ajatukset. Joe Dispenza paras tutkija ja kirjailija.

Olen saanut niin paljon itseäni korjattua että pärjään nyt loistavasti ja se osa mikä ei korjaannu, ei niin vaivaa koska en raivopäisesti enää yritä korjata sitä.

Siis kyllähän kuka tahansa voi mennä terapiaan. Ainoa vain, että siihen ei saa kelan tukea, mutta monet ihmiset käy siellä ilman sitäkin. Kelan tukemaa saa vain 3 vuotta ja toisen pätkän sitten 5 vuoden päästä edellisestä jos ehdot täyttyvät.

Itse olen käynyt kelan tukemana ja sen jälkeen lukuisia erilaisia terapioita omalla rahalla. Kalliiksi on tullut enkä ole siltikään "parantunut". Suluissa siksi, että tästä ominaisuudesta ei parane koskaan, voi vain oppia keinoja elää itselle riittävän hyvää elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

asia kannattaa lempeästi hyväksyä ja opetella keinot joilla elämä pysyy raiteilla ja oireita helpotettua. Älä hullu ota diagnoosia, saat pakkolääkkeet jotka sotkee aivokemian. Siskoni otti ssri lääkkeet synnytysmasennukseen ja syö niitä yhä 15v jälkeenkin…

Ei ketään pakoteta syömään lääkkeitä. Monet terapeutit ovat myös aika lääkevastaisia.

Et tajua selvästikään. En jaksa selittää. Ssri lääkkeet tuhoaa reseptoreita ja mielihyvää ei voi enää kokea luonnollisesti. Siksi niitä on PAKKO syödä koko elämä koska ilman ei pärjää. Kerran kun aloitat ssrit, nalkissa olet.

Tämä. Lääkeyhtiöt ovat keksineet lypsylehmän. Sanovat, että sun aivot tarvii kemiallista korjausta, mutta käykin niin, että se korjaus rikkoo lisää, eikä lääkkeitä voi enää kovin helposti lopettaa ja näin jatkuva rahantulo yhtiöille on taattu.

Itsekkin söin ssri-lääkettä ja oli kyllä tuskan tie päästä niistä eroon. Sähköiskuja päässä, huimausta, mielialan heittelyä ja melkein tuntui, että sekoan lopullisesti. Mutta mieluummin olen ilman, koska haluan kokea tunteet puhtaana ja myös nauttia seksistä. Mieluummin masennus kuin ei mitään tunteita.

Itselleni on diagnoosin jälkeen tuputettu niin paljon lääkkeitä ja niin suurella voimalla, että tuntuu kuin se olisi pakko. Ei välttämättä saa lääkärin lausuntoa sairaslomaan tai terapiaan jos et ole suostuvainen hoitoon (lääkkeisiin).