Neuvoja tilanteessa, jossa en pääse parisuhteessa yli vanhoista kaunoista

Moi! Tilanteeni on sellainen, että olen parisuhteessa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa.
Vuosia oli todella vaikeaa, kun sairaus oireili pahasti. Moni piti mua ihan pimeänä, kun en lähtenyt suhteesta, mutta mä olin ihan varma jostain syystä, että tilanne helpottuu vielä, ja rakastan kuitenkin kumppaniani ja hänessä on paljon hyvää, kiinnipitämisen arvoista.
Tilanne tosiaan on helpottunut, nyt jo lähes vuoden verran on menty ilman pahoja raivokohtauksia ja haukkumista.
Mutta tilanne on yhä sellainen, ettemme voi käsitellä niitä vanhoja asioita. Kumppani yksinkertaisesti katoaa paikalta ja suuttuu jos yritän ottaa nätisti puheeksi.
Mä en esimerkiksi uskalla näyttäytyä alasti kumppanini edessä, kun on niin pahasti haukkunut mun kropan monta kertaa, ja mua on jäänyt mietityttämään, tarkoittiko hän sanojaan kuitenkin, vai puhuiko vain sairaus.
Niin monta kertaa sanoi samat asiat, että tuli tunne, että ehkä tarkoitti kuitenkin ainakin osittain.
Mä haluaisin saada tähän selvyyttä tai edes ymmärrystä siitä, etten ole päässyt täysin yli kaikesta tapahtuneesta.
Kumppanini mielestä se on vanhojen turhaa kaivelua ja suuttuu. Musta taas tuntuu, kuin mun tunteet sivuutettaisiin täysin.
Mietin myös sitä, kuinka paljon sillä on tekemistä tilanteen tasaantumisen kanssa, etten mä oikein uskalla ottaa mitään enää puheeksi suuttumisen pelossa.
Sisimmässäni toivon, että voitaisiin mennä vaikka pariterapiaan käsittelemään nämä asiat, tai että mullakin olisi oikeus joskus suuttua, itkeä tms, olla ihminen.
Olen niin kauan joutunut olemaan viilipytty, että alan tuntea itseni robotiksi.

Saako täältä vertaistukea, neuvoja?