Oletko koskaan elänyt työssä käyvän alkoholistin kanssa?

Elän jatkuvasti. Mitä oikeastaan haluat tietää?

Työ on peitetarina, eli "eihän se voi mitenkään olla alkoholisti kun käy selvin päin töissä" , mutta kun kuitenkaan ei pysty olemaan juomatta jos on vapaata. Lomat, viikonloput ja mahdollinen eläkeaika pelottaa.

Minä elän myös...tiedän mitä paskaa se on!!!!!

Olen elänyt isäni kanssa. Ajoi autolla kännissä töihin, välillä soitti hakemaan pois kun oli liian kännissä. Välillä hoiti työnsä ihan ok. kaikki vapaat veti kaksin käsin viinaa

En elä, mutta läheltä seuraan. Oma äiti on lähihoitaja. Saanut kerran potkutkin kun on töissä ajellut humalassa autoa ja hoitanut vanhuksia... :-(

Aikamoista sinnittelyä välillä, että kestää työvuoron selvinpäin.

Elin monta vuotta, sairauslomalla yleensä, milloin mistäkin syystä. Kunnes sai kenkää. Työttömän alkoholistin kanssa elämä oli yhtä veemäistä.

Isäni kanssa kyllä parikyt vuotta enemmän ja toisinaan vähemmän helvettiä.

En ole kovin hyvä kirjoittamaan, mutta aihe koskettaa minua sen verran paljon ja syvältä, että haluan kertoa omasta elämästäni aiheeseen liittyen. Olen 35-vuotias, nykyään 3 vuotta sinkkuna viihtynyt henkilö, joka asui avoliitossa alkoholistimiehen kanssa n.6 vuotta joka kykeni kuitenkin käymään säännöllisesti töissä, jokaisena arkipäivä.

Tutustuin mieheen internetin kautta, kirjoittelimme alkuun pitkiä ja syvällisiä maileja ja kenties parhain ja syvällisin tutustuminen mieheen tapahtui juuri kirjoittamisen kautta. Asuin tuolloin toisella paikkakunnalla joten se oli jo senkin puolesta jotenkin luontevaa. Kirjoittelua jatkui puoli vuotta, kunnes päätimme lopulta tavata livenä ja se oli silloin menoa; hän oli erittäin komea, karismaattinen ja oli minusta erittäin kiinnostunut. Kirjoitettu teksti vastasi ihmistä, enkä antanut minkään enää estää itseäni rakastumasta. Muutin hänen vuokseen samalle paikkakunnalle, joskin omaan asuntooni ja päätimme jossain vaiheessa, että olemme ns.parisuhteessa, jossa esimerkiksi muita ihmisiä ei tapailtu. 

Hän vaikutti täydelliseltä, kuten kirjoitin, hän oli erittäin karismaattinen seuramies, joka ei koskaan puhunut mitään pahaa muista ihmisistä ja vaikka hänen tuolloinen absolutismi alkoholin suhteen oli minulle uusi jännittävä asia, en osannut ajatella tuolloin, mistä asia oikeasti johtui muusta kuin hänen omista intresseistä alkoholin suhteen. Itse hyvin vähän alkoholia käyttävänä, minua ei tuon ääripään ihminen ollut mitenkään luontaansatyöntävä. Hänellä oli työpaikka, joka tuntui olevan hänelle tärkeä asia, työpaikka jossa hänen tietojaan ja taitojaan selkeästi arvostettiin. Hän oli myös erittäin tarkka taloudestaan sekä kotinsa siisteydestä, lähes perfektionistisen tarkka kaikesta. Hän myös teki asiat aina hyvin rutiininomaisesti, suorastaan robottimaisen tarkasti; kellonajat olivat tärkeitä, myös kaikki ruokailuun liittyvät asiat olivat aina sellaisia että totutusta ei poikettu ikinä; sama leipämerkki, sama kahvimerkki, sama ruoka etc. joka ikinen päivä. En pitänyt tuota kuitenkaan mitenkään erityisen hälyttävänä, ajattelin tuolloin että se on hänen ominaispiirre, sen kummemmin siihen takertuen. Eniten mietin jossain vaiheessa että hän tuntui olevan kaikesta huolimatta sosiaalisesti erakko, hänellä ei tuntunut olevan juurikaan ystäviä tuolloin mutta jälleen kerran, koin asian vain positiiviseksi puoleksi koska halusin viettää hänen kanssaan kaiken vapaa-aikani.

Meni lähes vuosi, kun hän retkahti alkoholiin ensimmäisen kerran tutustumiseni aikana ja tuo retkahdus oli niin raju kaikessa mielessä, että vieläkin muistan päivän kuin eilisen, jolloin hän muuttui totaalisesti erilaiseksi persoonaksi, millaisena olin tottunut hänet tuntemaan. Hänestä tuli erittäin ilkeä, jotenkin katkeroituneen oloinen, selkeästi jostain kokemuksesta draumatisoitunut mielisairas, joka oikeutti itselleen niin henkisen kuin fyysisenkin väkivallan käytön. Ja kun hän joi, hän todella joi; viinaa meni pullo jos toinenkin ja niin kauan ryypättiin kun tili antoi siihen mahdollisuuden ellei sitten virkavalta soitettu paikalle ja hänet vietiin asemalle selviämään. Näitä retkahduksia alkoi tulemaan aina vaan useammin ja useammin kunnes lopulta selvisi, että hän oli tuon meidän lähes vuoden tutustumisen aikana ollut katkolla alkoholista lääkityksellä (ihonalainen antabus) ja että asia oli ollut hänelle teini-iästä asti ongelma. Hän ei tosin koskaan myöntänyt asiaa itse vaan kuulin asian muualta. Hänestä paljastuvia asioita alkoi satelemaan kuin sieniä sateella, aina vaan toistaan kauheampia tarinoita hänen väkivaltaisuudesta ja mielenvikaisuudestaan…

Minä en kuitenkaan tuolloin välittänyt asiasta koska _olin rakastunut_ tai niin ainakin kuvittelin. Olin erittäin kiintynyt häneen, minulle suorastaan kehittyi häntä kohtaan voimakas omistushalu. Nyt myöhemmin asiat läpi käyneenä olin myös itse suorastaan sairaalloisen kiinnostunut hänestä huolimatta hänen ”pikku virheistään”. Näin hänet usein humalassa ja tätä kautta sekoillessa hyvinkin paljon ”alfauroksena”, miehekkäänä miehenä joka kaikesta huolimatta tuntui ”suojelevan minua” kaikelta pahalta nimittäin minuun hän ei kajonnut ensimmäisiin vuosiin fyysisesti. Annoin mun voimakkaan kiintymykseni johdatella minua aina vaan tykkäämään hänestä huolimatta siitä, että hän joi usein ja paljon kerralla ja joka kerralla hän muuttui aivan toisenlaiseksi kuin oli selvinpäin. Minulle alkoholismi oli uutta, enkä oikeasti osannut muuttua itse, enkä vaatia itseltäni mitään. Olin hänen ja päätin että kestän kaiken.

Sitten tuli hetki jossa hän pahoinpiteli minut sen verran pahaan kuntoon, että makasin sairaalassa huuli, silmä ja poski tikattuna. Tunsin tuolloin luonnollisesti suurta vihaa sitä ihmistä kohtaan mutta lopulta ryömin takaisin hänen luokseen, koska hän vakuutti minut tuolloin siitä, että hän muuttuu ja tekee vuokseni ihan mitä vaan. Minä olin typerä ja menin takaisin, ja uskoin kaiken. Uskomattomin temppu oli se, että suostuin hänen pyyntöönsä siitä, että hankkisimme yhteisen kodin (omistus) sekä paljon kaipaamia lemmikkieläimiä yhdessä. Ajattelin tuolloin että tämä muutos muuttaa kaiken ja kaikesta huolimatta, olin edelleen häneen hyvin kiintynyt koska hän osasi olla selvinpäin mitä ihanin ihminen. Ei mennyt kuitenkaan kauaa kun hän aloitti jälleen ryyppäämisensä, pääasiassa keskittyen viikonloppuihin jolloin hän meni joka perjantai töistä suoraan baariin ja tuli ”kotiimme” sunnuntaisin jos silloinkaan rystyset veressä poliisilaitokselta. Hän muuttui myös todella etäiseksi minua kohtaan silloin, kun hän ei juonut. Hän ei puhunut koskaan juuri mistään, koki yhteisesti hankkimamme koirat enemmän rasitteeksi kuin iloksi eikä hän minun oireilujani suhteemme tilan suhteen koskaan halunnut puida. Hän syytti minua aina kaikesta, meiltä loppui kaikenlainen fyysinen kontakti emmekä juuri käyneet koskaan yhdessä missään. Hänestä tuli lopulta todella itsekäs ongelmallinen alkoholisti joka vain odotti viikonloppuja jotta pääsisi lempiharrastustensa pariin. Ei hän välittänyt minusta, jos oli koskaan niin tehnyt.

Eräänä päivänä minä sitten päätin että tämä sai loppua, kerroin hänelle että haluan erota ja että hankin oman asunnon koiriemme kanssa ja yhteinen asuntomme laitetaan myyntiin. Yllättävän kivuttomasti tämä sujuikin niin kauan kun erostamme oli kulunut muutamia kuukausia. Koska meillä oli yhteisiä tuttavia, jouduin kuulemaan heidän kauttaan exästäni jatkuvasti mitä huolestuttavimpia asioita, hän pääsi jopa paikalliseen lehteen heiluen puukon kanssa julkisella paikalla verissäpäin. Hän alkoi tekemään itselleen tuhoa ryyppäämällä kaiken omaisuutensa ja tekemällä itselleen fyysisiä vammoja. Tapauksia on niin lukematon määrä, etten pysty tähän kirjoittamaan niistä edes yhtä prosenttia. Minä olin pari vuotta hänestä erittäin huolissani ja itkin itseni uneen eromme jälkeen useita kertoja. Koin olevani hänestä edelleenkin jotenkin vastuussa vaikka olimmekin eronneet. Säälin häntä vaikka kaiken järjen mukaan niin ei olisi pitänytkään tuntea, koskaan.

Minulla itselläni kesti toipua erostamme lähes tämä kokonainen 3 vuotta mutta paranemisprosessini sysääntyi huimasti eteen päin sillä, että hän tuli eräänä iltana kotini ovesta läpi ja pisti leipäveitsen kurkulleni. Hän vaati minua edelleen takaisin elämäänsä keinolla millä hyvänsä. Mikäli en olisi osannut rauhoittaa tilannetta tuona hetkenä, olisin varmasti kuollut siihen. Hän näki näkyjä ja käyttäytyi hyvin psykoottisesti mitä varmasti olikin. Sain kuitenkin hälytettyä paikalle poliisit ja hänet vietiin sairaalaan raudoissa. Minulle asia oli toki erittäin draumaattinen mutta tajusin tuolloin, etten voinut häntä enää auttaa, käytin siihen suhteestamme 5 vuotta enkä onnistunut… Tuona aikana hän hän joi omakotitalon arvoisen summan kurkustaan alas, hakkasi 3 ihmistä tuttavapiiristämme sekä käytti kaiken minun hyväntahtoisuuden ja uskoni hyvää hyväksensä. Hän imi minusta kaiken kuin vamppyyri ja jatkoi tekemisiään kun minä väsyin.

Ja hänellä on edelleen työpaikka, hänellä on edelleen koti johon mennä ja hän ei edelleenkään ole vastannut yhteenkään syytteenseen häntä kohtaan tänä päivänä jona tätä kirjoitan. Hän ei kuulu enää elämääni mutta kaikesta pahinta on kuitenkin ollut se, ettei hän ole koskaan pyytänyt minulta kertaakaan anteeksi. Ikinä.

Tässä oli minun tarinani.

Kyllä. Omasta mielestään ei ollut alkoholisti kun kerran pystyi käymään töissä. Mutta joka päivä piti kaljaa saada kun töistä tuli. Kaikki juhlapäivät kännissä, oli kyse sitten jostain omasta vuosipäivästä tai joulusta. Rahat aina loppu vaikka mies tienasi, mies vaan myös pisti rahat menemään suurinpiirtein tilipäivänä.

Eipä se hääviä ollut.

Olen, isäni. Kävi töissä, joten ei mielestään ollut alkoholisti. Pelasi jalkapalloa ja sulkapalloa, ei voinut mitenkään olla alkoholisti. Kuitenkin joka työpäivän päätteeksi kolmeksi tunniksi "yhdelle" jokainen peli ja reenit alkoivat paikallisesta ja päättyi paikalliseen. Jokainen hyvä ja huono, pienikin sattumus, kupin paikka. Nykyään työkyvytön, täysin holhottava, elää kaljalla, ei syö juurikaan, äärettömän lihava, ihan vaan siitä lipittämisestä. Ei varmasti elä enää montaa vuotta.

Olen, isäni. Aamulla viideksi meni töihin, kahdelta pääsi kotiin. Lapset auton kyytiin ja suunta kauppaan. Sieltä suklaa muroja, mikrohamppareita yms lasten herkkua ja sitten sitä kaljaa. Sitten kotiin ja TSUP kolmelta alkaa. Kuudelta nukkumaan, siis illalla. Me lapset mentiin sitten kun väsytti. Kesällä oltiin uimassa vielä 10-11 aikaan illalla ja isä ei tiennyt mitään. Olivat äidin kanssa eronneet, mutta yhteishuoltajuus säilyi. Asuivat alle 3km päässä toisistaan, ja kuljettiin miten haluttiin kahden kodin välillä, vanhemmat eivät puheväleissä. Aika heitteillä oltiin eivätkä he sitä tajunneet.

Isä ei kuitenkaan häirinnyt, mesonnut humalassa, vaan istui jossain pimeässä nurkassa yksinään itkemässä.

[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 22:33"]Olen, isäni. Aamulla viideksi meni töihin, kahdelta pääsi kotiin. Lapset auton kyytiin ja suunta kauppaan. Sieltä suklaa muroja, mikrohamppareita yms lasten herkkua ja sitten sitä kaljaa. Sitten kotiin ja TSUP kolmelta alkaa. Kuudelta nukkumaan, siis illalla. Me lapset mentiin sitten kun väsytti. Kesällä oltiin uimassa vielä 10-11 aikaan illalla ja isä ei tiennyt mitään. Olivat äidin kanssa eronneet, mutta yhteishuoltajuus säilyi. Asuivat alle 3km päässä toisistaan, ja kuljettiin miten haluttiin kahden kodin välillä, vanhemmat eivät puheväleissä. Aika heitteillä oltiin eivätkä he sitä tajunneet.

Isä ei kuitenkaan häirinnyt, mesonnut humalassa, vaan istui jossain pimeässä nurkassa yksinään itkemässä.

[/quote]

Ainiin Ja isä siis kävi/käy töissä ja aika korkeassa asemassa vielä. Moni ei tiedä että on alkkis.

Isäni. Oli keslisuuren firman pomo, aina pitkillä lounailla eli joi töissä. Työhuoneessa oli aina viinapulloja pöytälaatikossa. Vasta jälkeenpäin kuulin, ettei enää vuosiin ollut tehnyt töissä mitään, alaiset hoitivat hommat ja jopa neuvottelut. Kotona aina kännissä, tai sitten ajoi isolla mersullaan milloin puuta päin, milloin sammui rattiin. Kaikki peittelivät asiaa. Näin jopa 90-luvulla.