Kirjailijat kertovat aika paljon itsestään kirjojensa hahmojen kautta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjailija kirjoittaa pääsääntöisesti mielikuvituksestaan.  Tottahan taustalla on malleja ja elämän tilanteita oikeasta elämästä ja omista kokemuksista. 

Mutta pelkästään niillä ei kirjoja pykätä niin paljon markkinoille kuin tämä Grishamkin on tehnyt.

Ja se ihmisten ulkonäön kuvaaminen liittyy tarinaan, ei ihmisiin hlökohtaisesti.

Ulkonäön kuvaamista enemmän kannattaisi huomioida niiden ylipainoisten ihmisten elämä ja mitä sanoja kirjailija on noiden ylipainoisten, eri rotuisten, lyhyiden, lihavien, pitkien ja epämiellyttävän näköisten  ihmisten suuhun pannut.

Ne sanat ja henkilöiden tekemiset ovat merkityksellisempiä kirjassa, kuin se pelkkä ulkonäkö.

Ne kuvastavat kirjailijan ajatuksia yms.

Etenkin kirjassa Firma (joka on ensimmäisiä kirjoja Grishamilta) päähenkilön sihteeri on nelikymmenvuotias tukeva nainen, joka on tietenkin sinkku ja näyttää farkuissaan kuin karjanajosta tulevalta mieheltä kirjailijan ja suomentajan mukaan. Häntä voi pyytää viikonloppunakin töihin, kun eihän hänellä ole miestä eikä siten elämääkään. Päähenkilö miettii että pukeutuuhan hän ihan kivasti, mutta miksi ei satsaa laihdutusneuvojaan. Sihteerin suuhun ei ole laitettu muuta kuin työhön liittyviä asioita, kuten tapaamisista muistuttaminen, sanelut, kopiot jne. Mutta onhan hän lihavuudestaan huolimatta hauska ja osaa vitsailla pomonsa kanssa. Mutta harmi kun on niin lihava. Eipähän tule mieleen pettää vaimoa töissä.

Että kyllä tuosta aika hyvin käy ilmi mitä Grisham ajattelee tukevista naisista.

Ap.

Kirjassa Viimeinen valamies päähenkilö on pienen paikallislehden omistaja ja päätoimittaja.

Kirjassa päähenkilölle tulee tavaksi käydä lounaalla valtavan kokoisen mustan naisen luona, ja heille syntyy syvä ystävyys.

Minusta Grishamin kirjat on viihdyttäviä mutta myös hyvin kantaaottavia mustan väestön puolesta. Kaikissa kirjoissa ei käsitellä tätä aihetta, mutta aika monessa.

Kyseinen musta nainen oli ystävä, vanhempi nainen, ei nainen josta päähenkilö haaveilisi. Muistanet myös Gingerin, uhrin sisaren, jonka kanssa päähenkilöllä oli lyhyt suhde? Nainen oli vetävä hoikka punapää, yllättäen. Samoin eräällä oikeusistunnon todistajalla oli niin lyhyt hame että kaikkien päät kääntyivät ja antava kaula-aukko, jota kaikki lakimiehet tapittivat. Että kyllä jokaisessa kirjassa ihannoidaan hoikkuutta ja isoja rintoja.

Okei. Sulla on sitten oma tyylisi lukea kirjoja 😊. Mä en ole kiinnostunut kaula-aukoista, vaan luen tarinaa kokonaisuutena ja näissä kirjoissa se on aina jännä.

Enkä ehdi enempää jankuttaa. Ihmettelen kun olet suivaantunut Grishamin tyylistä, olet kuitenkin koko tuotannon hankkinut 😃.

Heh, luinpa tässä uudestaan läpi erään kirjailijan kymmenet hömppäromantiikkakirjat joita viimeksi luin teininä, pari vähän huolestuttavaa huomiota:

-päähenkilönaiset ovat 99% neitsyitä ja se 1% ei oikeasti välittänyt siitä jonka kanssa oli jo ollut sängyssä

-joskus mies "ottaa väkisin" päähenkilönaisen, mutta nainen halusi sitä salaa itsekin ja päätyy miehen kanssa yhteen

-kaikki homot ovat lapsiinsekaantujia sekä kaikinpuolin rikollisia, yksi oli kunnollinen mutta päähenkilönaisen rakkaus eheytti tämän heteroksi ja he saivat lapsia

Että joo. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjailija kirjoittaa pääsääntöisesti mielikuvituksestaan.  Tottahan taustalla on malleja ja elämän tilanteita oikeasta elämästä ja omista kokemuksista. 

Mutta pelkästään niillä ei kirjoja pykätä niin paljon markkinoille kuin tämä Grishamkin on tehnyt.

Ja se ihmisten ulkonäön kuvaaminen liittyy tarinaan, ei ihmisiin hlökohtaisesti.

Ulkonäön kuvaamista enemmän kannattaisi huomioida niiden ylipainoisten ihmisten elämä ja mitä sanoja kirjailija on noiden ylipainoisten, eri rotuisten, lyhyiden, lihavien, pitkien ja epämiellyttävän näköisten  ihmisten suuhun pannut.

Ne sanat ja henkilöiden tekemiset ovat merkityksellisempiä kirjassa, kuin se pelkkä ulkonäkö.

Ne kuvastavat kirjailijan ajatuksia yms.

Etenkin kirjassa Firma (joka on ensimmäisiä kirjoja Grishamilta) päähenkilön sihteeri on nelikymmenvuotias tukeva nainen, joka on tietenkin sinkku ja näyttää farkuissaan kuin karjanajosta tulevalta mieheltä kirjailijan ja suomentajan mukaan. Häntä voi pyytää viikonloppunakin töihin, kun eihän hänellä ole miestä eikä siten elämääkään. Päähenkilö miettii että pukeutuuhan hän ihan kivasti, mutta miksi ei satsaa laihdutusneuvojaan. Sihteerin suuhun ei ole laitettu muuta kuin työhön liittyviä asioita, kuten tapaamisista muistuttaminen, sanelut, kopiot jne. Mutta onhan hän lihavuudestaan huolimatta hauska ja osaa vitsailla pomonsa kanssa. Mutta harmi kun on niin lihava. Eipähän tule mieleen pettää vaimoa töissä.

Että kyllä tuosta aika hyvin käy ilmi mitä Grisham ajattelee tukevista naisista.

Ap.

Kirjassa Viimeinen valamies päähenkilö on pienen paikallislehden omistaja ja päätoimittaja.

Kirjassa päähenkilölle tulee tavaksi käydä lounaalla valtavan kokoisen mustan naisen luona, ja heille syntyy syvä ystävyys.

Minusta Grishamin kirjat on viihdyttäviä mutta myös hyvin kantaaottavia mustan väestön puolesta. Kaikissa kirjoissa ei käsitellä tätä aihetta, mutta aika monessa.

Kyseinen musta nainen oli ystävä, vanhempi nainen, ei nainen josta päähenkilö haaveilisi. Muistanet myös Gingerin, uhrin sisaren, jonka kanssa päähenkilöllä oli lyhyt suhde? Nainen oli vetävä hoikka punapää, yllättäen. Samoin eräällä oikeusistunnon todistajalla oli niin lyhyt hame että kaikkien päät kääntyivät ja antava kaula-aukko, jota kaikki lakimiehet tapittivat. Että kyllä jokaisessa kirjassa ihannoidaan hoikkuutta ja isoja rintoja.

Tuossa on 386 sivua ( Loisto-kustannuksen pokkari) , ja sulle on iskostunut päähän vain yksi lause koko kirjasta?

Mauri Sariola tuntui ihailevan myös isokokoisia naisia, vaikka sankarittaret olivatkin usein tyttömäisiä. En ikinä unohda esimerkiksi Hurjan pojan koti -dekkarin 'Eldoradoa' joka oli runsas, kypsä ja sensuelli nainen ja sai sankarin pään vähän pyörälle. Hän sitäpaitsi osoittautui todella mukavaksi ja fiksuksi, vaikka olikin ollut murhatun liikemiehen 'taloudenhoitajatar'.

Sariolan romaaneissa esiintyy usein tämän tyyppisiä naisia, ja hän selvästi ihailee heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjailija kirjoittaa pääsääntöisesti mielikuvituksestaan.  Tottahan taustalla on malleja ja elämän tilanteita oikeasta elämästä ja omista kokemuksista. 

Mutta pelkästään niillä ei kirjoja pykätä niin paljon markkinoille kuin tämä Grishamkin on tehnyt.

Ja se ihmisten ulkonäön kuvaaminen liittyy tarinaan, ei ihmisiin hlökohtaisesti.

Ulkonäön kuvaamista enemmän kannattaisi huomioida niiden ylipainoisten ihmisten elämä ja mitä sanoja kirjailija on noiden ylipainoisten, eri rotuisten, lyhyiden, lihavien, pitkien ja epämiellyttävän näköisten  ihmisten suuhun pannut.

Ne sanat ja henkilöiden tekemiset ovat merkityksellisempiä kirjassa, kuin se pelkkä ulkonäkö.

Ne kuvastavat kirjailijan ajatuksia yms.

Etenkin kirjassa Firma (joka on ensimmäisiä kirjoja Grishamilta) päähenkilön sihteeri on nelikymmenvuotias tukeva nainen, joka on tietenkin sinkku ja näyttää farkuissaan kuin karjanajosta tulevalta mieheltä kirjailijan ja suomentajan mukaan. Häntä voi pyytää viikonloppunakin töihin, kun eihän hänellä ole miestä eikä siten elämääkään. Päähenkilö miettii että pukeutuuhan hän ihan kivasti, mutta miksi ei satsaa laihdutusneuvojaan. Sihteerin suuhun ei ole laitettu muuta kuin työhön liittyviä asioita, kuten tapaamisista muistuttaminen, sanelut, kopiot jne. Mutta onhan hän lihavuudestaan huolimatta hauska ja osaa vitsailla pomonsa kanssa. Mutta harmi kun on niin lihava. Eipähän tule mieleen pettää vaimoa töissä.

Että kyllä tuosta aika hyvin käy ilmi mitä Grisham ajattelee tukevista naisista.

Ap.

Kirjassa Viimeinen valamies päähenkilö on pienen paikallislehden omistaja ja päätoimittaja.

Kirjassa päähenkilölle tulee tavaksi käydä lounaalla valtavan kokoisen mustan naisen luona, ja heille syntyy syvä ystävyys.

Minusta Grishamin kirjat on viihdyttäviä mutta myös hyvin kantaaottavia mustan väestön puolesta. Kaikissa kirjoissa ei käsitellä tätä aihetta, mutta aika monessa.

Kyseinen musta nainen oli ystävä, vanhempi nainen, ei nainen josta päähenkilö haaveilisi. Muistanet myös Gingerin, uhrin sisaren, jonka kanssa päähenkilöllä oli lyhyt suhde? Nainen oli vetävä hoikka punapää, yllättäen. Samoin eräällä oikeusistunnon todistajalla oli niin lyhyt hame että kaikkien päät kääntyivät ja antava kaula-aukko, jota kaikki lakimiehet tapittivat. Että kyllä jokaisessa kirjassa ihannoidaan hoikkuutta ja isoja rintoja.

Hän kuvailee yhdessä lauseessa tuon Gingerin ulkonäköä ihan samalla tavalla kuin kuvailee isokokoista naista. Hän kuvailee myös miesten ulkonäköä kirjoissaan, niin tekee kaikki kirjailijat. 

Suosittelen esim. Redditin "men writing women"- ketjua, siinä on näitä tosi paljon. Mieskirjailijoilla tuppaa olla pakkomielle esim. kuvailla, miltä rinnat tuntuvat vaatteiden sisällä :) :). Rinnallisena eipä ole oikeasti tullut tuota usein mietittyä. Muutenkin välillä tuntuu ovatko jotkut mieskirjailijat ikinä edes tavanneet oikaa naista. Ei kaikki suinkaan, tietenkään.

Lihavia ihmisiä kuvataan kirjoissa (ja elokuvissa ja tv;ssä ja internetissä) ihan todella järkyttävästi, niin naisten kuin miesten toimesta. Vasta kun asian hoksaa, sen alkaa sitten nähdä joka puolella. Lihava ei voi olla haluttava eikä usein mitenkään fiksukaan. Lihava saa olla korkeintaan hauska ja vitsit koskevat lähinnä sitä kuinka paljon itse syö. Lihavan pitää myös olla jatkuvasti dieetillä, josta koko ajan sitten (hassusti) lipsuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko Leena lehtolainen sitten s. U v a.k k i

tottakai on.

Lehtolaisen kirjoissa on ollut hyvin päälleliimatun oloista suvaitsevaisuusliturgiaa. Itseäni ärsyttää kirjoissa kaikki tuputtaminen, joka vielä esitetään hyvin kömpelösti esimerkiksi teennäisinä repliikkeinä ja ennalta arvattavina kliseinä. 

Lehtolaisen uusimpia kirjoja en ole enää halunnut lukea.

Vierailija kirjoitti:

Itse luin vähän aikaa sitten ihan viihdyttävän, mutta aika lapsellisen kirjan nimeltä Peilikuva. Kirjoittaja taisi olla Danielle Steel.

Kirja kertoo identtisistä kaksostytöistä 1900-luvun alkupuolella. Steel vaikutti aivan hurmaantuneelta ajatuksesta, että kaksi ihmistä voi olla niin toistensa näköiset, koska korosti joka toisella sivulla miten hätkähdyttävän samannäköisiä he olivat ja miten ihmiset joka paikassa kyseli tyhmiä siitä miltä tuntuu olla identtinen kaksonen. Myös tarpeetonta toistoa asiasta oli jatkuvasti, esim. jos hän kuvaili miltä kaksonen nro 1 näytti, niin kirjoitti perään että kaksonen nro 2 oli ihan samannäköinen ja yhtä kaunis. Daa. Haluaisikohan Danielle itsekin olla kaksonen vai pitääkö hän lukijoitaan ihan daijuina?

Danielle Steelillä on kaksoistytöt, joiden lapsuuden aikoina Mirror Image on kirjoitettu. Steel kirjoittaa 6 kirjaa vuodessa, joiden taso vaihtelee valtavasti. Hän kirjoittaa viihdettä, joka on ennalta-arvattavaa, mutta hänkin, yllätys yllätys, kirjoittaa kohderyhmälleen. 

Steelinkin kirjoissa löytyy samoja tapahtumia kuin kirjailijan itsensä elämästä: kaksoset, auto-onnettomuus, useita avioliittoja, kirjailija asuu Pariisissa ja San Fransiscossa, joihin monet kirjat sijoittuvat. Steel omistaa loisteliaan huvipurren, jolla purjehtii Ranskan Rivieralla, aivan kuten monissa kirjoissaan. Steelin poika menehtyi, tätä käsitellään useissa kirjoissa, joista yksi kertoo hänen poikansa tarinan. Sen jälkeen Steel on tehnyt työtä kodittomien parissa, tästäkin on syntynyt sekä fakta että fiktiota. 

Steelin kirjat olivat pitkään pelkkää höttöä, mutta ero pisimmästä liitosta ja pojan kuolema muuttivat suuntaa, sillä niiden jälkeen kirjojen sankarittaret ovat muuttuneet modernimmiksi naisiksi. Ja kirjailijan ikääntymisen myötä kirjojen sankarittaret ovat ikääntyneet ja/tai kirjoihin on ilmestynyt myös iäkkäämpiä sankarittaria/sivuhahmoja.

Outi Pakkasen kirjoissa on aina joku naishenkilö, jonka lihavuus nostetaan esiin. Yleensä tämä lihava nainen on jotenkin muuten ärsyttävä, esimerkiksi tyhmä, ärsyttävä ääni tms. Esim. johonkin kauppaan tai ompelimoon tulee asiakas, josta mainitaan että on niin lihava ettei vaatteet sovi päälle.

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa aina itsestään, jokaisen kirjan päähahmo tuntuu aina aivan samalta.

Vierailija kirjoitti:

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa aina itsestään, jokaisen kirjan päähahmo tuntuu aina aivan samalta.

Tämä. Päähenkilö on sama joka romaanissa, neuroottinen, kaksinaismoralistinen ja pahasuinen keski-ikäinen nainen. Ainoastaan hiusten väri ja ammatti vaihtelevat, muuten sankarittaret ovat kuin toistensa kopioita. Härkösen hahmot ovat muutenkin olleet jo pitkään jotenkin pahoinvoivan oloisia ja ahdistuneita, se hersyvä dialogikin on lähinnä passiivis-aggressiivista nokkimista. Tämä pätee myös useimpiin mies- ja sivuhenkilöihin. Syntyy vaikutelma, että Härkösellä ei ole yksityiselämässään kaikki kohdallaan ja se heijastuu kirjojen henkilöihin.

Joidenkin kirjailijoiden kirjat poikkeavat toisistaan niin paljon, että ne ovat melkein kuin eri ihmisen kirjoittamia.

Ei pidä paikkaansa. Terveisin paljon fiktiota kirjoittava. Eri asia, jos kirjailija itse varta vasten sanoo, että juu, näin on. Mutta minulla ainakin fiktiivinen kirjoittaminen on leikkiä oman mielikuvitukseni kanssa. Minun kirjoituksistani ei voi päätellä niin yhtään mitään siitä mistä itse pidän, tai en pidä, tai millainen olen, tai en ole. 

Riikka Pulkkisen kirjoissa kaikki henkilöhahmot ovat iästään ja taustoistaan riippumatta filosofisia pohdiskelijoita, jotka pohdiskelevat koko ajan niin perkeleen filosofisesti. Sekä Totta- että Raja-kirjoissa päähenkilöllä oli suhde vanhempaan mieheen, joka oli tietenkin ah niin filosofisen pohdiskeleva.

Uskon ettei kirjailija kerro itsestään hahmojensa kautta automaattisesti. Joskus se on vain käsikirjoitettu hahmo joka on roolissa kirjassa, ominaisuuksineen. Vaikka voi olla poikkeuksia. Eri asia mitä kirjoitustyyli ja kirja voisi muuten kertoa, jos siis tarkastellaan sitä neutraalisti ja positiivisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lopen kyllästynyt kirjoihin, joissa henkilö, ehkä jopa kaikki henkilöt, ovat kirjailijan itsensä huonosti naamoituja omakuvia. Tällä formaatilla saa aikaan ne kaikkien epäkiinnostavimmat ja tylsimmät henkilöt. Arvostan kirjailijaa, joka yrittää tehdä mahdollisimman aidon fiktiivisen henkilön, tehden sen siis loogiseksi siinä kirjan maailmassa ja psykologisesti uskottavaksi. Etenkin arvostan kirjailijoita, jotka miettivät, miten saisi kirjoitettua lukijoita kiinnostavia persoonia. Etenkin suomalaiskirjailijat tekevät niitä värittömiä, tylsiä, aneemisia itsensä näköisiä hissukkahahmoja ja luulevat, että kirjallisuudeksi riittää, kun kyseinen tylsimys laahustaa kirjan sivulta toiselle tarinassa, jossa siinäkään ei tapahdu yhtikäs mitään.

Grismham on huono kirjoittaja. Juonet kirjoissa voivat olla vetäviä mutta kirjoitustyyli on hirveän huono. Paul Auster on täysin yliarvostettu tompelo.

Kokeile lukea Paul Austeria alkukielellä. Usein kömpelö käännös latistaa kirjan. Auster on mielestäni tarkkanäköinen ja analyyttinen kirjailija. Pidän myös hänen puolisonsa ( Siri Hustved) kirjoista.

Vierailija kirjoitti:

Lopetin Tom Clancyn romaanin ekaan lukuun, koska hän kuvaili naissivuhenkilöä "kiinteärintaiseksi". Tämäpä tärkeää informaatiota lukijalle. Nythän tiedänkin millainen hän ihmisenä on, kun on kiinteärintainen. (Nestemäisetkö ne rinnat sitten muilla on..? Miesparka varmaan luuli että rinnat ovat täynnä maitoa naisilla.)

Vähän veikkaisin, että tuo ilmaisu on tullut kääntäjältä. Englanniksi on oletettavasti lukenut "firm", joka tarkoittaa hieman eri asiaa.

Voi olla että kertoo kirjailijan ympäristöstä, jonka mieleisiä kirjoja pyrkii tekemään jotta niitä joku lukisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopetin Tom Clancyn romaanin ekaan lukuun, koska hän kuvaili naissivuhenkilöä "kiinteärintaiseksi". Tämäpä tärkeää informaatiota lukijalle. Nythän tiedänkin millainen hän ihmisenä on, kun on kiinteärintainen. (Nestemäisetkö ne rinnat sitten muilla on..? Miesparka varmaan luuli että rinnat ovat täynnä maitoa naisilla.)

 

Vähän veikkaisin, että tuo ilmaisu on tullut kääntäjältä. Englanniksi on oletettavasti lukenut "firm", joka tarkoittaa hieman eri asiaa.

Firm tarkoittaa nimenomaan kiinteää rintojen kontekstissa. En ymmärrä, miksi pitää erikseen huomioida, että jonkun rinnat olivat firm. Ei se englanniksi tarkoita mitenkään jotain eri asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi olla kenenkään kirjailijan kaveri! Suomalaisista kirjailijoista Esim. Nina Honkanen on kertonut elämästään oksettavan suoraan.

Mä olen muutaman kirjan elämäni aikana julkaissut. Kun vanhempi sukulaismies tämän hoksas, niin on ollut mun vankkumaton fani ja kannustaja. Jatkuvasti kyselemässä, että joko seuraavassa kirjassa seikkailisi edes sivuhahmossa semmoinen hupsu alkoholiin menevä vanhempi konstaapeli? 

Mä koostan hahmoni toisella tavalla, koska en halua lähipiiriäni suoraan hahmoiksi. Ehkä jotain osia, muttei kovin tunnistettavia. Mä olen teinistä saakka kirjoittanut hahmogalleriaa. Heistä, joihin törmää kaduilla ja kujilla. Sairaaloiden päivystyksissä, luokissa, julkisissa kulkuneuvoissa jne. Pikku hiljaa rakentuu ja syvenee käytettäväksi.

En halua loukata, kun kaikissa on se negatiivinenkin puoli, joka ei itselle ole välttämättä se tutuin, mutta muut näkevät helpostikin. Kuten tuolla "alkoholiin menevä vanhempi konstaapeli" on arjessa kaikkea muuta kuin hupsu, todella kärttysä mies.