Kirjailijat kertovat aika paljon itsestään kirjojensa hahmojen kautta

Itse luin vähän aikaa sitten ihan viihdyttävän, mutta aika lapsellisen kirjan nimeltä Peilikuva. Kirjoittaja taisi olla Danielle Steel.

Kirja kertoo identtisistä kaksostytöistä 1900-luvun alkupuolella. Steel vaikutti aivan hurmaantuneelta ajatuksesta, että kaksi ihmistä voi olla niin toistensa näköiset, koska korosti joka toisella sivulla miten hätkähdyttävän samannäköisiä he olivat ja miten ihmiset joka paikassa kyseli tyhmiä siitä miltä tuntuu olla identtinen kaksonen. Myös tarpeetonta toistoa asiasta oli jatkuvasti, esim. jos hän kuvaili miltä kaksonen nro 1 näytti, niin kirjoitti perään että kaksonen nro 2 oli ihan samannäköinen ja yhtä kaunis. Daa. Haluaisikohan Danielle itsekin olla kaksonen vai pitääkö hän lukijoitaan ihan daijuina?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Stephen Kingin kirjoissa on usein päähenkilönä keski-ikäinen tai keski-ikää lähestyvä, vähän introvertti ja vaatimaton mutta oikeamielinen mies, ammatiltaan kirjoittaja tai äidinkielen (englannin) opettaja, jolle alkaa tapahtua kummia. Monet hahmot ovat lapsena olleet kiusattuja surkimuksia mutta aikuistuessaan päässeet menestyksen makuun.

Hemingwayn mieshahmot ovat kaikki epävarmoja machoja. Jake Barnes uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. 

Tai sitten Kingin kirjoissa on joku poikkeuksellisen fiksu työväenluokan mies, jolta on koulut jääneet trauman takia kesken. Toisaalta nykyään Kingin tyyli on muuttunut, varmaankin koska on ikääntynyt eikä käytä enää päihteitä. Joka kirjassa on nimittäin onnellinen loppu, mitä ei aina ollut.

Kingin naishahmot ovat usein taas olleet jollain tapaa alistettuja mutta pohjimmiltaan voimakkaita ja ovatkin pistäneet tuulemaan kunnolla, kun ovat saaneet jatkuvasta kyykyttämisestä tarpeekseen. Esimerkiksi Carrie ja Naisen raivon Rose McClendon. En sitten tiedä, onko King kohdannut omassa elämässään paljon tällaisia naisia.

Leena Lehtolaisen alter egona pidetty Maria Kallio taas muuttui henkilöhahmona melko luotaantyöntäväksi perheellistymisensä myötä. Kallio "naurahtaa huvittuneesti", "taputtaa äidillisesti olkapäälle" ja suhtautuu kanssaihmisiinsä yleisesti ottaen aika holhoavasti ja alentuvasti. Paitsi siihen vankilassa istuneeseen purjehtija Micke Sjöbergiin, joka on Kallion heikko kohta. Näistä voisi vetää sangen mielenkiintoisia keittiöpsykologisia tulkintoja.

Vierailija kirjoitti:

Näinhän se on. Teos on usein taiteilijansa kuva, vaikka taiteilija kuinka yrittäisi pyristellä tätä vastaan. Aika monistakin kirjoista voi lukea sen, millainen olisi kirjailijan "unelmaminä". Usein joko päähenkilö tai sitten sivuhenkilö, jota päähenkilö ihailee matkan päästä.

Mutta itsekin hieman kirjoittaneena en yhtään ihmettele. Helpointa on kirjoittaa siitä mistä tietää, joten usein ainakin omissa kirjoituksissani henkilöt perustuvat todellisiin ihmisiin omasta elämästäni, vaikka olisivatkin "fiktiivisiä".

Kirjoitit just sen mitä itse tarkoitin sanoa Patricia Cornwellista ja Kay Scarpettasta! Nimenomaan Scarpetta on kirjailijan unelmaminä, se joka hän olisi halunnut olla. Varakas, älykäs, pidättyvä, miesten maailmassa pärjäävä ylilääkäri, patologian johtava lääkäri ja professori ja dosentti ja mitä kaikkea. Terävällä sanailullaan Scarpetta hiljentää miehet vaikka he olisivat kuinka korkeassa asemassa. Edellämainitun lisäksi Scarpetta on myös loistava kokki ja viinien asiantuntija. Ja kumma kyllä ulkonäön kuvailun perusteella hän on kirjailija itse...

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Stephen Kingin kirjoissa on usein päähenkilönä keski-ikäinen tai keski-ikää lähestyvä, vähän introvertti ja vaatimaton mutta oikeamielinen mies, ammatiltaan kirjoittaja tai äidinkielen (englannin) opettaja, jolle alkaa tapahtua kummia. Monet hahmot ovat lapsena olleet kiusattuja surkimuksia mutta aikuistuessaan päässeet menestyksen makuun.

Hemingwayn mieshahmot ovat kaikki epävarmoja machoja. Jake Barnes uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. 

Tai sitten Kingin kirjoissa on joku poikkeuksellisen fiksu työväenluokan mies, jolta on koulut jääneet trauman takia kesken. Toisaalta nykyään Kingin tyyli on muuttunut, varmaankin koska on ikääntynyt eikä käytä enää päihteitä. Joka kirjassa on nimittäin onnellinen loppu, mitä ei aina ollut.

Kingin naishahmot ovat usein taas olleet jollain tapaa alistettuja mutta pohjimmiltaan voimakkaita ja ovatkin pistäneet tuulemaan kunnolla, kun ovat saaneet jatkuvasta kyykyttämisestä tarpeekseen. Esimerkiksi Carrie ja Naisen raivon Rose McClendon. En sitten tiedä, onko King kohdannut omassa elämässään paljon tällaisia naisia.

Leena Lehtolaisen alter egona pidetty Maria Kallio taas muuttui henkilöhahmona melko luotaantyöntäväksi perheellistymisensä myötä. Kallio "naurahtaa huvittuneesti", "taputtaa äidillisesti olkapäälle" ja suhtautuu kanssaihmisiinsä yleisesti ottaen aika holhoavasti ja alentuvasti. Paitsi siihen vankilassa istuneeseen purjehtija Micke Sjöbergiin, joka on Kallion heikko kohta. Näistä voisi vetää sangen mielenkiintoisia keittiöpsykologisia tulkintoja.

Kingin hahmot ovat yleensä kyllä ihan hyviä. Pidän myös siitä, että King ei ole sortunut pitkän uransa aikana seksismiin tai rasismiin. Nämä on kuvattu kirjoissa vastenmielisinä asioina.

Onko Leena lehtolainen sitten s. U v a.k k i

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lopen kyllästynyt kirjoihin, joissa henkilö, ehkä jopa kaikki henkilöt, ovat kirjailijan itsensä huonosti naamoituja omakuvia. Tällä formaatilla saa aikaan ne kaikkien epäkiinnostavimmat ja tylsimmät henkilöt. Arvostan kirjailijaa, joka yrittää tehdä mahdollisimman aidon fiktiivisen henkilön, tehden sen siis loogiseksi siinä kirjan maailmassa ja psykologisesti uskottavaksi. Etenkin arvostan kirjailijoita, jotka miettivät, miten saisi kirjoitettua lukijoita kiinnostavia persoonia. Etenkin suomalaiskirjailijat tekevät niitä värittömiä, tylsiä, aneemisia itsensä näköisiä hissukkahahmoja ja luulevat, että kirjallisuudeksi riittää, kun kyseinen tylsimys laahustaa kirjan sivulta toiselle tarinassa, jossa siinäkään ei tapahdu yhtikäs mitään.

Grismham on huono kirjoittaja. Juonet kirjoissa voivat olla vetäviä mutta kirjoitustyyli on hirveän huono. Paul Auster on täysin yliarvostettu tompelo.

Taitaa liittyä siihen että kirjoittamaan on päädytty koska ollaan eletty "kiinnostavaa elämää" ja ollaan sitten niin kiinnostava persoona.

Vierailija kirjoitti:

Eikös se kirjoittaminen olekin omien ajatustensa jäsenteleyä. Harva pystyy kirjoittamaan mitään sellaista, mitä ei oikeastaan ajattele. Enkä tiedä tulisiko siitä edes kovin mielenkiintoista kirjaa. Eli kyllä se kirjailijan ajatusmaailma sieltä läpi paistaa, vaikka tarina olisikin fiktiivinen.

Eikö ammattikirjoittamisen oleellisin neuvo olekaan "kill your darlings"?

Vierailija kirjoitti:

Mikä se oli se yksi kirjailija, jolla kaikissa kirjoissa päähenkilö oli joku yksityisetsivä? Olisko ollut Paul Auster? Jotenkin huvittavaa. En tiedä mistä tuo kertoo, varmaan siitä että haluaisi olla jotenkin todella älykäs ja juonikas kun haluaa ratkaista kaikkia mysteerejä salassa.

Tove Janssonin elämän traumat ja suhteet tulevat myös kirjoissa paljon esiin. Hän on itse sanonut, että Muumimamma on kuin oma äitinsä, ja Muumipeikko hän. Tuutikki puolestaan edustaa Tuulikki-elämänkumppania ja Nuuskamuikkunen saavuttamatonta nuoruuden rakkautta, jonka kanssa suhde ei kestänyt. Olen monesti pohtinut sitä, kun Muumipeikon ja Tuutikin välillä ei ole tulkittavissa paljonkaan rakkautta tai romantiikkaa, vain jonkinlaista rauhallista yhdessäoloa. Muikkusesta peikko on sen sijaan ihan innoissaan, ikävöi ja ihailee jatkuvasti. Että näinkö se elämä menee? Jäänköhän itsekin haaveilemaan rakastamastani ihmisestä ja kuvittelemaan tarinoita joita voisi olla, ja menen yhteen jonkun kanssa vanhana pelkän kumppanuuden halussa?

Ei ole Paul Austerin joka kirjassa yksityisetsivää, eikä Auster itse ole yksityisetsivä.

Anni Kytömäessä on ilmeisen paljon samaa kuin Margaritan päähenkilössä Sennissä: molemmat ovat laihoja introverttejä, luonnonsuojelijoita ja hierojia.

Mä olen kyllä lukenut ihan eri Grishamin kirjoja kuin ap. En tunnista yhtään ja olen koko tuotannon lukenut ja monet kirjat useasti.

Melkein loukkaannun Grishamin puolesta.

Kirjailijat saattavat kirjoittaa omasta elämästään tai mielipiteistään, mutta ei kannata kuvitella, että kaikki kirjoissa esitetyt mielipiteet ja asenteet olisivat kirjailijan omia.

Kirjailijoilla on mielikuvitusta ja lisäksi moni heistä osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja pystyy täten kirjoittamaan myös muista kuin vain omista mielipiteistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Stephen Kingin kirjoissa on usein päähenkilönä keski-ikäinen tai keski-ikää lähestyvä, vähän introvertti ja vaatimaton mutta oikeamielinen mies, ammatiltaan kirjoittaja tai äidinkielen (englannin) opettaja, jolle alkaa tapahtua kummia. Monet hahmot ovat lapsena olleet kiusattuja surkimuksia mutta aikuistuessaan päässeet menestyksen makuun.

Hemingwayn mieshahmot ovat kaikki epävarmoja machoja. Jake Barnes uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. 

Tai sitten Kingin kirjoissa on joku poikkeuksellisen fiksu työväenluokan mies, jolta on koulut jääneet trauman takia kesken. Toisaalta nykyään Kingin tyyli on muuttunut, varmaankin koska on ikääntynyt eikä käytä enää päihteitä. Joka kirjassa on nimittäin onnellinen loppu, mitä ei aina ollut.

Kingin naishahmot ovat usein taas olleet jollain tapaa alistettuja mutta pohjimmiltaan voimakkaita ja ovatkin pistäneet tuulemaan kunnolla, kun ovat saaneet jatkuvasta kyykyttämisestä tarpeekseen. Esimerkiksi Carrie ja Naisen raivon Rose McClendon. En sitten tiedä, onko King kohdannut omassa elämässään paljon tällaisia naisia.

Leena Lehtolaisen alter egona pidetty Maria Kallio taas muuttui henkilöhahmona melko luotaantyöntäväksi perheellistymisensä myötä. Kallio "naurahtaa huvittuneesti", "taputtaa äidillisesti olkapäälle" ja suhtautuu kanssaihmisiinsä yleisesti ottaen aika holhoavasti ja alentuvasti. Paitsi siihen vankilassa istuneeseen purjehtija Micke Sjöbergiin, joka on Kallion heikko kohta. Näistä voisi vetää sangen mielenkiintoisia keittiöpsykologisia tulkintoja.

Kingin hahmot ovat yleensä kyllä ihan hyviä. Pidän myös siitä, että King ei ole sortunut pitkän uransa aikana seksismiin tai rasismiin. Nämä on kuvattu kirjoissa vastenmielisinä asioina.

Kingin kaikki hahmot ovat King itse. Carrie on King itse. King on itsekeskeinen, itseään säälivä ja samalla ihaileva alkkis, jonka narsistinen luonne ei ole koskaan riittänyt miettimään hetkeäkään, mitä joku muu tuntisi. Sen sijaan hänellä riittää loputtomasti energiaa, kuten itsekeskeisellä juopolla riittää, oman itsensä kelailuun. Nämä kelailut hän on onnistuneesti sijoittanut erinäisiin kirjoittamiinsa hahmoihin ja tehnyt niistä kirjallisuutta. Sen sijaan kirjoitusoppaiden kirjoittajana lähtökohdan naamiointi ei ole onnistunut yhtä hyvin. Niissä jaarittelee se itsesäälinen, kroonisesti itseään tehostava juoppo, joka vähän väliä unohtaa sen, että hänen piti antaa oikeita neuvoja kirjoittajille. Sen sijaan hän jaarittelee itsestään ja guruilee ja itsetehostaa jättää lukijalle vaivaantuneen ja kärsimättömän olon: antaako tuo ukko ensimmäistäkään konkreettista, toista ihimistä kirjoittajana eteenpäin vievää neuvoa. Ei antanut. Luettuani noita hänen kirjoitusoppaitaan (ainakin yhden) alkoin nähdä sen itseään säälivän ja samalla ihailevan juopon myös kaikissa hänen fiktiivisissä hahmoissaan ja tajusin sen, mikä tuon kirjoittajan moottori on, se jokin, joka sen sai kirjoittamaan. Kaikki hänen symboliikkansa ja tarinoidensa psykologia aukesi sen kautta, menetti taikuutensa ja lakkasi kiinnosamasta.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio on ärsyttävyyteen asti omahyväinen omakuva. Kalliolla on suuria ongelmia naiseutensa kanssa; hänestä nainen on kiinnostava vain ollessaan jätkä.

Monella suosikkikirjailijoillani on kyllä todella monipuolisia hahmoja, mutta teema on aina samanlainen tai päähenkilön kehitys usein liikkuu samaan suuntaan. Eli tarina voi alkaa vaikka vastakohdista, naiviista pelkurista tai rohkeasta kapinallisesta, mutta usein päätyy siihen, että hahmot menettävät uskonsa ihmisiin ja kokevat jonkinlaisen kuoleman tai fyysisen tragedian. Usein silloin myös kirjoitustyyli ja hahmojen ääni muuttuu, eli kirjoissa on ”se hetki” jolloin kirjoittaja tulee esiin hahmon kautta.

Keyes on julkaissut kirjan Peiton alla, jossa hän lyhyiden kertomusten kautta kertoo mistä minkäkin kirjan joku kohta on peräisin. Siinä käydään läpi kirjailijan omaa alkoholismia ja raitistumista (Rachelin loma), synnytyspelkoa (Naura Claire Naura) ja kymmeniä muita juttuja ja sattumuksia, joita on tapahtunut hänelle itselleen tai lähipiirille.

Onneksi en itse tunne ketään kirjailijaa, joka mun elämän tapahtumia kirjoittaisi jonkun fiktiivisen hahmon elämään 🙄

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kyllä lukenut ihan eri Grishamin kirjoja kuin ap. En tunnista yhtään ja olen koko tuotannon lukenut ja monet kirjat useasti.

Melkein loukkaannun Grishamin puolesta.

Minulla on hyllyssä hänen kaikki kirjansa, myös englanniksi, joten tiedän mistä puhun. Kenenköhän kirjoja sinä olet lukenut? Otapa vaikka Firma käteesi ja lue miten siinä kuvaillaan toimiston sihteereitä ja Mitchin omaa sihteeriä Ninaa.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjailija kirjoittaa pääsääntöisesti mielikuvituksestaan.  Tottahan taustalla on malleja ja elämän tilanteita oikeasta elämästä ja omista kokemuksista. 

Mutta pelkästään niillä ei kirjoja pykätä niin paljon markkinoille kuin tämä Grishamkin on tehnyt.

Ja se ihmisten ulkonäön kuvaaminen liittyy tarinaan, ei ihmisiin hlökohtaisesti.

Ulkonäön kuvaamista enemmän kannattaisi huomioida niiden ylipainoisten ihmisten elämä ja mitä sanoja kirjailija on noiden ylipainoisten, eri rotuisten, lyhyiden, lihavien, pitkien ja epämiellyttävän näköisten  ihmisten suuhun pannut.

Ne sanat ja henkilöiden tekemiset ovat merkityksellisempiä kirjassa, kuin se pelkkä ulkonäkö.

Ne kuvastavat kirjailijan ajatuksia yms.

Etenkin kirjassa Firma (joka on ensimmäisiä kirjoja Grishamilta) päähenkilön sihteeri on nelikymmenvuotias tukeva nainen, joka on tietenkin sinkku ja näyttää farkuissaan kuin karjanajosta tulevalta mieheltä kirjailijan ja suomentajan mukaan. Häntä voi pyytää viikonloppunakin töihin, kun eihän hänellä ole miestä eikä siten elämääkään. Päähenkilö miettii että pukeutuuhan hän ihan kivasti, mutta miksi ei satsaa laihdutusneuvojaan. Sihteerin suuhun ei ole laitettu muuta kuin työhön liittyviä asioita, kuten tapaamisista muistuttaminen, sanelut, kopiot jne. Mutta onhan hän lihavuudestaan huolimatta hauska ja osaa vitsailla pomonsa kanssa. Mutta harmi kun on niin lihava. Eipähän tule mieleen pettää vaimoa töissä.

Että kyllä tuosta aika hyvin käy ilmi mitä Grisham ajattelee tukevista naisista.

Ap.

Kirjassa Viimeinen valamies päähenkilö on pienen paikallislehden omistaja ja päätoimittaja.

Kirjassa päähenkilölle tulee tavaksi käydä lounaalla valtavan kokoisen mustan naisen luona, ja heille syntyy syvä ystävyys.

Minusta Grishamin kirjat on viihdyttäviä mutta myös hyvin kantaaottavia mustan väestön puolesta. Kaikissa kirjoissa ei käsitellä tätä aihetta, mutta aika monessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Stephen Kingin kirjoissa on usein päähenkilönä keski-ikäinen tai keski-ikää lähestyvä, vähän introvertti ja vaatimaton mutta oikeamielinen mies, ammatiltaan kirjoittaja tai äidinkielen (englannin) opettaja, jolle alkaa tapahtua kummia. Monet hahmot ovat lapsena olleet kiusattuja surkimuksia mutta aikuistuessaan päässeet menestyksen makuun.

Hemingwayn mieshahmot ovat kaikki epävarmoja machoja. Jake Barnes uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. 

Tai sitten Kingin kirjoissa on joku poikkeuksellisen fiksu työväenluokan mies, jolta on koulut jääneet trauman takia kesken. Toisaalta nykyään Kingin tyyli on muuttunut, varmaankin koska on ikääntynyt eikä käytä enää päihteitä. Joka kirjassa on nimittäin onnellinen loppu, mitä ei aina ollut.

Totta. Moni näistä kirjoittajamiehistä on duunariperheestä ja päässyt stipendillä yliopistoon. Toki sitä tapahtuikin enemmän 1900-luvun puolella, jolloin hän kirjoitti leijonaosan kirjoistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjailija kirjoittaa pääsääntöisesti mielikuvituksestaan.  Tottahan taustalla on malleja ja elämän tilanteita oikeasta elämästä ja omista kokemuksista. 

Mutta pelkästään niillä ei kirjoja pykätä niin paljon markkinoille kuin tämä Grishamkin on tehnyt.

Ja se ihmisten ulkonäön kuvaaminen liittyy tarinaan, ei ihmisiin hlökohtaisesti.

Ulkonäön kuvaamista enemmän kannattaisi huomioida niiden ylipainoisten ihmisten elämä ja mitä sanoja kirjailija on noiden ylipainoisten, eri rotuisten, lyhyiden, lihavien, pitkien ja epämiellyttävän näköisten  ihmisten suuhun pannut.

Ne sanat ja henkilöiden tekemiset ovat merkityksellisempiä kirjassa, kuin se pelkkä ulkonäkö.

Ne kuvastavat kirjailijan ajatuksia yms.

Etenkin kirjassa Firma (joka on ensimmäisiä kirjoja Grishamilta) päähenkilön sihteeri on nelikymmenvuotias tukeva nainen, joka on tietenkin sinkku ja näyttää farkuissaan kuin karjanajosta tulevalta mieheltä kirjailijan ja suomentajan mukaan. Häntä voi pyytää viikonloppunakin töihin, kun eihän hänellä ole miestä eikä siten elämääkään. Päähenkilö miettii että pukeutuuhan hän ihan kivasti, mutta miksi ei satsaa laihdutusneuvojaan. Sihteerin suuhun ei ole laitettu muuta kuin työhön liittyviä asioita, kuten tapaamisista muistuttaminen, sanelut, kopiot jne. Mutta onhan hän lihavuudestaan huolimatta hauska ja osaa vitsailla pomonsa kanssa. Mutta harmi kun on niin lihava. Eipähän tule mieleen pettää vaimoa töissä.

Että kyllä tuosta aika hyvin käy ilmi mitä Grisham ajattelee tukevista naisista.

Ap.

Kirjassa Viimeinen valamies päähenkilö on pienen paikallislehden omistaja ja päätoimittaja.

Kirjassa päähenkilölle tulee tavaksi käydä lounaalla valtavan kokoisen mustan naisen luona, ja heille syntyy syvä ystävyys.

Minusta Grishamin kirjat on viihdyttäviä mutta myös hyvin kantaaottavia mustan väestön puolesta. Kaikissa kirjoissa ei käsitellä tätä aihetta, mutta aika monessa.

Kyseinen musta nainen oli ystävä, vanhempi nainen, ei nainen josta päähenkilö haaveilisi. Muistanet myös Gingerin, uhrin sisaren, jonka kanssa päähenkilöllä oli lyhyt suhde? Nainen oli vetävä hoikka punapää, yllättäen. Samoin eräällä oikeusistunnon todistajalla oli niin lyhyt hame että kaikkien päät kääntyivät ja antava kaula-aukko, jota kaikki lakimiehet tapittivat. Että kyllä jokaisessa kirjassa ihannoidaan hoikkuutta ja isoja rintoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kyllä lukenut ihan eri Grishamin kirjoja kuin ap. En tunnista yhtään ja olen koko tuotannon lukenut ja monet kirjat useasti.

Melkein loukkaannun Grishamin puolesta.

Minulla on hyllyssä hänen kaikki kirjansa, myös englanniksi, joten tiedän mistä puhun. Kenenköhän kirjoja sinä olet lukenut? Otapa vaikka Firma käteesi ja lue miten siinä kuvaillaan toimiston sihteereitä ja Mitchin omaa sihteeriä Ninaa.

Ap.

Tottakai joissain kirjoissa voi olla, ja onkin, hyvännäköisiä ja isorintaisia naisia, mutta se ei tarkoita seksismiä! Kun niissä kirjoissa on niin paljon muutakin. Ja pääosassa on tapahtumat.

Vaikka kuinka luet englanniksi, ei se asioita muuksi muuta.

Sä mainitset jo toisen kerran Firman, alan epäillä että et ole muuta lukenut.

Firma on ok, mutta ei läheskään paras tai mitään mikä kuvailisi Grishamia yhtään tarkemmin.

Firmassa hoetaan ehkä eniten sitä naisten pyylevyyttä, siksi otin sen esiin uudelleen.

Ap.