Onko teidänkin tutuillanne aika kullannut muistot omien lastensa kohdalla?

Meidän perheessä on vähän toisin päin: äiti muistaa kyllä kuinka kamalia kakaroita osattiin olla, mutta hän vaan oli aina niin ymmärtäväinen ja pitkämielinen. Kaikki asiat aina selitti ystävällisesti ja lapsentajuisesti vaikka kuinka oltaisiin riehuttu. Jep, näinhän se menikin...

Ainakin mun äidillä on. Muistelee miten me (4 kpl) oltiin niin kilttejä ja kultaisia, osattiin käyttäytyä eikä mikään ollut ikinä vaikeaa. Ainakin mä itse muistan olleeni ihan karsea tenava - kiukuttelin, kitisin ja kiusasin sisaruksiani. Tapeltiin aina ihan kauheasti ja äiti itkeä vollotti sanoen: "Mitä mä olen tehnyt väärin kun te aina vaan tappelette". Äiti oli myös näin aikuisen näkökulmasta ajatellen hyvin väsynyt ja masentunut ja jätti sen vuoksi meidät hyvin pitkälti oman onnemme nojaan. Mitään rajoja tai sääntöjä ei ollut.

Omilla vanhemmillani. Elävät aivan kuplassa siitä miten helppoa ja hauskaa meidän lasten hoitaminen muka oli, ja miten siihen nähden miten piece of cake vanhemmuus onkaan, minä pärjään oudon huonosti siinä. Minulla kun lapset eivät ole aina pelkästään enkelimäisen kilttejä, minä kun olen joskus väsynyt ja stressaantunut työn ja perhe-elämän yhdistämisestä ja minä kun jopa menetän joskus hermoni lasteni kanssa ja huudan niille. Mitään sellaista ei heille koskaan käynyt, se oli pelkkää päivänpaistetta se elämänvaihe.

Tämä alkoi tosin jo ennen oudon riehuvaisten lasteni syntymää: myös ihan se itse synnyttäminen oli luonnollisesti pelkkää huvia, isäni vakaan muistikuvan mukaan se ei satu juurikaan ja hän paheksuu sitä että synnyttämisestä tehdään niin iso numero. Hänelle itselleen se oli helppoa kuin heinänteko, johon hänen muistikuvissaan synnyttäjät muuten heti vauvan ulos tultua ryhtyivätkin silloin vanhoina hyvinä aikoina. Mitään sairaaloita semmoiseen tarvita, tai lepoa sen jälkeen. Ihme kinisijöitä nykyajan naiset.