Hei, kaikki te täydelliset äidit! Kerronpa kokemuksiani täydellisen äidin lapsena.

Mutta vaikka minä en huuda lapsilleni, niin en myöskään puhu halveksivaan sävyyn. En tosin pidä itseäni täydellisenäkään. Tunteita meillä saa näyttää ja näytetäänkin. Minä itken, jos itkettää, ja nauran, jos naurattaa, mutta huutaa en vain osaa.

jonka kotona käyttäydyttiin myös aina liioitellun hienosti, eikä tunteita näytetty, en osaa oikein vieläkään (30 vee) noiden tunteiden kanssa olla ihan normaalisti. Ärsyttävintä, että itsellä menee pienikin kiukku aina överiksi.

Minusta ei ole kamalaa lasten kiukkuaminen. Sehän kuuluu asiaan. Lapset saavat kiukutella ja kestän kuunnella huutoa ja meteliä ja raivoamista. En naura sille enkä halveksi enkä ala itkeä, mutta itse en ala huutaa, vaan yritän rauhallisesti lepytellä lapsia. Ja korostan edelleen, ettei se tee minusta täydellistä, etten huuda. Kukin tyylillään. 3

Tuo en huuda vaan halveksin -käytäntö, samoin kun sinun nukkelapsi-kuvauksesi tuo minulle ihan mieleen sen.



Ymmärrän täysin mitä tarkoitat mutta ihan niin kun joku sanoi niin toki voi olla huutamatta JA halveksimatta. Itse kyllä olen sellanen että en osaa salata tai pidättää tunteitani, meillä suututaan ja sitten taas nauretaan.



Toivottavasti lapsuutesi ei ole kuitenkaan jättänyt sinuun pahoja traumoja ja osaat kasvattaa lapsesi niin kun oikeasti haluat.

pidäteltyä agressiivisuutta: suurta vihaa, joka tuntuisi tulevan jostain muualta kuin minusta itsestäni; niinkuin se olisi äitini minun sisälläni. Tuntuu, että pystyn tuntemaan äitini tunteita: että hän pidätteli minuun kohdistuvia aggressioitaan. Siksi itse yritän näyttää tunteeni. Tämä ei tarkoita mielipuolista karjumista, vaan sitä, että silloin tällöin karjahdan ja sanon lapsilleni, että olen nyt tosi vihainen. Minusta se on reilumpaa kuin tunteidensa piilottaminen ja kasvatusrobottina toimiminen.

Ja hän oli ja on IHANA äiti! Lempeä, viisas, hauska. Ei ihmisenä täydellinen tietenkään (kuka on?), taipuvainen juoruiluun ja hieman neuroottinen talouden hoitaja, mutta sellainen äiti, josta kaikki haaveilevat. On aina myös tykännyt lapsista ylipäätään, ei puhunut naapurin kakaroista kitkerään sävyyn ja on kummikin melkein kymmenelle lapselle.



Mutta en mä itse yritäkään olla äitini. Olen kasvattajana tiukempi, ja äitinä ja ihmisenä aika paljon kiukkuisempi ja lyhytpinnaisempi. Toisaalta taas annan hellyyttä lapsilleni myös yltäkylläisesti. Myöhemmin tulen olemaan lapsilleni parempi tuki älyllisissä asioissa, sillä vaikka äitini on ihan perusfiksu ihminen, ei hän pystynyt tukemaan älyllisesti kunnianhimoisempia lapsiaan. Opiskeluasioissa, uravalinnoissa yms. en ole voinut ikinä tukeutua äitiini. Olen siis erilainen äiti kuin omani, mutta toivon mukaan en huonompi. :)

talossaan: näyte hänen kasvatustaidoistaan.