Lue keskustelun säännöt.
Löysitkö sen oikean vai tyydyitkö pastellinsävyiseen mieheen?
05.07.2014 |
Minä tapasin elämäni rakkauden viisi vuotta sitten. Kihlat vaihdettiin ja elo oli auvoisaa. Suhde päättyi, mutta edelleen rakastan tuota miestä niin paljon, etten usko enää tuntevani samalla lailla toista kohtaan. Yhteenpalaaminen ei ole vaihtoehto.
Niinpä jatkoin elämääni, ja tapailtuani muutamia epäkelvoiksi toteamiani miehiä, tapaisin nykyiseni. Paperilla hän täyttää kaikki "vaatimukseni", mutta en vain saa itseäni syttymään. Hänen kanssaan saisin sen lapsen, turvallisen ja tasaisen elämän, jota kaipaan. En vain ole rakastunut häneen enkä usko, että koskaan rakastunkaan. Alan olla jo melko vanhakin. Jos elämäni olisi kirja, se olisi Humiseva Harju.
Mites teillä?
Kommentit (78)
Ei ole olemassa mitään yhtä ja oikeaa! Kaikki on sattumasta kiinni, ei kannattaisi jäädä odottamaan mitään prinssiä, sillä se ei tule, paitsi korkeintaan vahingossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on pian 15-vuotishääpäivä, ja hämmästelen jatkuvasti, miten sainkin noin käsittämättömän hyvän miehen. Vielä enemmän hämmästelen sitä, että hän on yhä minuun rakastuneen oloinen ja minulle niin omistautunut. Missään 24/7 -ekstaasissa emme tietenkään elä, eikä ole tarvetta sellaista esittää, kuten joillakin tuntuu olevan. Että minkä värisiä tässä nyt sitten ollaan? (En tiedä mistä tuo pastellijuttu juontaa juurensa.)
Mä olen suhteessa hyvin värikkääseen mieheen ja rakastunut häneen, mutta viimeaikoina on tuntunut, ettei hän ole niin kiinnostunut minusta.Haluaa enemmän viettääaikaa miespuolisten kavereiden kanssa kuin minun. Ehkäpä hän onkin sateenkaarimies..?
Minä oon kans sitä mieltä, että sen lisäksi että tekee väärin itseään kohtaan, kun jää suhteeseen josta puuttuu se jokin, niin tekee väärin myöas puolisoaan kohtaan. Koska jokainen ihminen ansaitsee kumppanin joka ei halua olla kenenkään muun kanssa kuin juuri hänen.
Itse en oo sen takia asettunut parisuhteeseen. Lapsetkin olen hankkinut itsenäisesti, en halua vain lastentekoa varten jäädä jumiin jonkun kanssa josta en diggaa tarpeeksi. Tiedän että rakastun sitten joskus, mutta en voi tietää, milloin.
Muutaman intohimoisen suhteen jälkeen päädyin testimielessä yhteen pastellinsävyisen miehen kanssa. Kasvoimme yhteen ja löysin miehestäni uskomattomat värit. Arki sujuu, hellyyttä ja huvittelua riittää. Mies on myös lapsesta vastuussa tasan yhtä paljon kuin minäkin. Monesta pastellimiehestä pitää vaan kaivaa esiin ne värit!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena seurustelimme vuoden. Tuli ero, jatkettiin elämää omillamme. Kuusi vuotta elimme erossa toisistamme, kumpikin yritti seurustella muiden kanssa ja löytää sitä oikeaa. Jokaista uutta kumppania huomasin aina vertaavani tähän entiseen ja aina ex voitti. Viimein törmättiin taas sattumalta exän kanssa illanvietossa ja kumpikin tajusi heti, ettei tunteet ole hävinneet mihinkään. Sovittiin Treffit seuraavalle päivälle, puhuttiin ja tajuttiin että vuosia kumpikin on ikävöinyt toista. Siitä päivästä lähtien olimme taas yhdessä, nyt jo yhdeksän vuotta!
En voisi kuvitellakkaan tyytyväni mieheen, jota en tosissaan rakasta. Vuosien ero miehestäni oli hyvä asia siinäkin mielessä, etten todellakaan enää epäile, onko hän se oikea.
Olen miehen kanssa joka on minulle juuri oikea. Olemme menoissa naimisiin mutta pelkään silti että hän on minun kanssa vain sen takia että ei osaa olla yksin. Sain vasta tietää että minun ja hänen exänsä välissä oli vain muutama kuukausi sinkku aikaa miehelläni.
Minä olin ollut sinkkuna pari vuotta edellisen suhteen päätyttyä.
Joten pelkään että olisin ollut miehelle laastari :S
Hän on kyllä ihana ja kohtelee minua kuin prinsessaa. Mietityttää silti. Enkä tiedä kuinka saisin todella tietää että tunteeko hän että olisin hänelle se oikea. Nyt olemme olleet kaksi vuotta yhdessä.
Alku oli vaikeaa koska olin epävarma ja vaikka huusin miehelle niin hän oli aina ihanan rauhallinen eikä koskaan ole loukannut minua vaikka minä olen vihaisena sanonut törkeyksiä hänelle.
Nykyään elämämme on tasaista mutta se miehen edellinen suhde vaan mietityttää....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen Sen Oikean vaimo, ja aion pysyäkin. Tietty koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan... Tiedän vaan että mikäli tämä päättyy, en enää koskaan a) mene naimisiin B) muuta saman katon alle kenenkään miehen kans. Taidan sit siirtyä naisiin korkeintaan ;)
17 vuotta yhdessä joista 13 naimisissa. Maailman ihanin, seksikkään ja komein ukko, jonka kanssa kolme yhteistä lasta. Edelleen vastarakastuneita. Kannatti vaihtaa se pastelliliitto tähän todellakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ikinä edes lukenut Humisevaa Harjua? Kuvailemasi elämä ei vastaa sitä millään tavalla.
Itse en ole vielä naimisissa (enkä siinä iässä että edes harkitsisin koko asiaa moneen vuoteen) mutta voi että kun tän keskustelun tosirakastuneiden viestit sulattaa mun sydämen! Aivan ihanaa kuulla näin onnellisista avioliitoista. Grattis kaikille jotka on sen oikean löytäneet!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisko joku selittää tän pastellinsävyisen ja sen, mistä se tulee? Ilmeisesti jotenkin haalea rakkaussuhde tms.?
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 11:14"]
Voisko joku selittää tän pastellinsävyisen ja sen, mistä se tulee? Ilmeisesti jotenkin haalea rakkaussuhde tms.?
[/quote]
Olisiko se sellainen, että "ihan ok"-vaihtoehto. Tiedät että mies on "hyvä mies" mutta ei vaan saa intohimoa sinussa syttymään. Tunteet on ehkä juurikin haaleita.
Itsellä kokemusta kolmesta parisuhteesta.
1. suhde oli intohimosuhde, joka muuttui pastelliksi ajan kanssa
2. suhde oli intohimoa alusta loppuun, ei järjen hiventäkään, kamalaa helvettiä itseasiassa juuri sen takia.
3. ja nykyinen suhde. Alussa pastellisuhde, paperilla täydellinen mutta ihastuspuolella "ok". Mutta kun sain toivuttua parisuhteestani 2, huomasinkin että olimme tosiaan löytäneet ihanan synkan, hellyyden ja mahtavan seksin tämän "pastellimiehen" kanssa, eikä hän ollutkaan enää pastelli vaan kirkuvan punainen kuuma pakkaus. Suhteessa on silti keskustelua, suunnittelua, yhteishenkeä yms, mitkä puuttuivat varsinkin parisuhteestani 2 aivan täysin. Pastellimies voi yllättää. Parempaa en itse olisi voinut saada ikinä!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.07.2014 klo 12:45"]
Kun tämmösiä pastellisuhteita näköjään on aika paljon, niin aloin pohtimaan, että pystyykö KAIKKI ihmiset oikeasti rakastumaan samalla tavalla? Sillälailla tulisesti? Vai onko joillakin aivot vaan asennettu sillälailla, että ei koskaan tule semmosta uuhmama-fiilistä? Ja vaatiiko se sellainen traaginen elämää suurempi rakkaus tietynlaisen persoonallisuuden vinoutuman?
[/quote]
Mulle se ainakin vaati tietynlaista naiiviutta ja kokemattomuutta. Hullaannuin siinä parinkympin hujakoilla suurinpiirtein ensimmäiseen hyvännäköiseen mieheen, joka antoi minulle huomiota, koska elin vielä siinä uskossa, että rakkaus tekee elämästä täydellisen, että muuta ei sitten tarvitsekaan. Olihan se aika ihanan päihdyttävä tunne. Mutta sitten tipuin pari kertaa kovaa ja korkealta ja kävin todella pitkän sisäisen taistelun itseni kanssa päästäkseni yli noista täysin mahdottomista suhteista. Syyttelin itseäni typeryydestä ja sokeudesta ja kävin asiat läpi jokaiselta kantilta ja ymmärsin, mitä itse tein väärin ja mihin en voinut vaikuttaa jne. Tuon jälkeen olin pitkään yksin, opin tuntemaan itseni ja sen jälkeen en ole pystynyt rakastumaan. Kyllähän se vaatii sitä, että projisoi toiseen ihmiseen ominaisuuksia, joita tällä ei välttämättä ole, koska lyhyen tuttavuuden jälkeen ei ketään tunne tarpeeksi hyvin. Se vaatii luottamuksen, jolla ei ole vielä perusteita. En minä vain kykene enää sellaiseen sen jälkeen kuin asian tiedostin.
Niinpä päädyin antamaan mahdollisuuden miehelle, jonka kanssa viihdyin, mutta joka ei herättänyt alkuun mitään erityistä hullaantumista. Olin kyllä alusta asti tosissani, enkä juuri ajatellut muita, mutta pitkään pelkäsin, etten pysty rakastamaan häntä samalla tavoin kuin hän minua. Pidin häntä puoleensavetävänä, mutta hänen vahvat tunteensa minua kohtaan lähinnä pelottivat. Nyt pari vuotta myöhemmin, kun molemminpuolinen luottamus on 100% ja tietää, että toinen on tukena kaikessa ja toisen tuntee paremmin kuin ketään koskaan, niin voin rehellisesti sanoa, että olen erittäin rakastunut. Mies on myös paremmassa kunnossa kuin koskaan ja jo aikaa sitten lopettanut tupakoinnin, joka minua häiritsi alkuun hajuineen ja makuineen. Kamala ajatus, että olisin lopettanut suhteen alkuunsa, koska sitä hullaantumista ei ollut. Olisin nyt varmasti yksin ja onneton sen sijaan, että minulla on maailman ihanin mies. En siis suosittele kenellekään aikuiselle ihmiselle, että odottelee sitä palavaa rakastumista. Toki ei kannata roikkua liian kauan suhteessa, jossa vahvoja tunteita ei ole, mutta kannattaa antaa edes mahdollisuus, jos toinen vaikuttaa muuten sopivalta. Rakastuminen voi todellakin viedä aikaa. Monet äkkirakkaudet kyllä kestävät, mutta vähintään yhtä monet päättyvät sydänsuruihin, joten ei se nopea rakastuminen mikään hyvä merkki välttämättä ole.
Kun tämmösiä pastellisuhteita näköjään on aika paljon, niin aloin pohtimaan, että pystyykö KAIKKI ihmiset oikeasti rakastumaan samalla tavalla? Sillälailla tulisesti? Vai onko joillakin aivot vaan asennettu sillälailla, että ei koskaan tule semmosta uuhmama-fiilistä? Ja vaatiiko se sellainen traaginen elämää suurempi rakkaus tietynlaisen persoonallisuuden vinoutuman?
Musta tuntuu, että mulla on kapasiteettia rakastua tosi pahasti. Olen herkkä ihastumaan, ja kykenen lietsomaan tunteita silloinkin kun niitä ei varsinaisesti ole. Eihän se pidemmän päälle onnistu, mutta kuitenkin. Olen ääripäiden ihminen.
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 18:49"]
Miesten mielipiteitä kun kaivattiin niin tässä omani. Olen elänyt pitkään parissa melko haaleassa, mutta järkevässä suhteessa. Siis peräjälkeen en samanaikaisesti. Toivoin että kun on järkevä ja säntillinen niin haalea tykästyminen muuttuu toista arvostavaksi rakkaudeksi. Ei muuttunut.
Nyt elelen yksin ja mietin ihan vakavissani, etten olisi enää mukava ja ystävällinen se kun ei ole parantanut oikein mitään. Ehkä voisin olla hetken hedonisti ja keskittyä vain itseeni. Tokko tulokset paljon sen huonompia olisivat, olenhan nyt käytännössä katsoen hukannut vuosia koittaessani rakentaa rakkautta. Itse en ainakaan ole osannut.
[/quote]Onko sinulla lapsia? Eihän siinä tilanteessa ainakaan miksikään hedonistiksi voi heittäytyä, ja keskittyä itseensä.
En löytänyt pastellinsävyistä mutta löysin mystisen hopeisen discomiehen.