Ulkopuolisuus
Olen aina kärsinyt jonkinlaisesta ulkopuolisuudesta.
Olen olettanut sen johtuvan autistisista piirteistäni ja lapsuuden kiusaamiskokemuksista(koko ala-aste pienen kyläkoulun sylkykuppina ilman kavereita).
Nyt kuitenkin olen huolissani tyttärestäni.
Hänellä on lukion 1. juuri takana.
Tyttäreni on ollut paljon valoisampi luonne kuin itse olen ollut, ei autistisia piirteitä, hän ei ole joutunut kiusatuksi, mutta...
Hän harrasti pitkään erästä joukkueurheilulajia, mutta lopetti sen yläasteiässä, koska ei oikein kotiutunut joukkueeseen, oli jotenkin ulkopuolinen.
Hänellä ei oikein ole ollut tyttöporukkaa, pari kaveria, jotka nyt ovat hajaantuneet eri suunnille ja tapaa harvakseltaan.
Lukiossa on tullut pari kaveria mutta hekin ovat jotenkin etäisiä, kesän hengailevat muiden kaverien kanssa.
Vanhojen tansseista on jäämässä pois, kun ei ole paria.
Korona sattui pahaan saumaan kyllä.
Kamala ahdistus tyttären puolesta, itselleni teini-ikä oli helvetillistä aikaa, enkä toivo sellaista lapselleni, mutta vanhempi voi kovin vähän auttaa tällaisessa.
Ajatuksia?
Mä oon joskus miettinyt, kärsivätkö kaikki ulkopuolisuuden tunteesta. Itse kärsin aika useinkin, vaikka olen sosiaalinen ihminen. No, tämä on sivuseikka tässä keskustelussa.
Miten tyttö itse ottaa asian? Sehän se kait on keskeisintä. Toiset kaipaavat enemmän seuraa kuin toiset, joillekuille riittää vähempikin. Jos kärsii, niin ainakin voi ehdotella, että olisi kuitenkin yhteydessä niihin kavereihin ja ehdottelisi tekemistä. Vaikka eihän se neuvojen jakaminen kaverisuhteissa välttämättä oikein toimi, varsinkin tuossa iässä nuoret eivät taida olla kovin innostuneita siitä, mitä iskällä on kaveriasioista sanottavana. Ainakin tekee selväksi sen, että jos kyytiä tarvitsee, niin vanhemmat ovat aina valmiita heittämään, mutta varmasti olette jo näin toimineet.