Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäisenä tajusit, että haluat lapsia?
05.07.2014 |
Etenkin te jotka olitte pitkään sitä mieltä, että ei ikinä lapsia.
Itseäni ärsyttää kun nuorelle ihmiselle aina huudellaan, että kyllä sinäkin tuosta sitten kun vähän vanhenet niin rupeat niitä lapsia haluamaan. Milloinkohan tämä sitten tapahtuu? Nyt olen 23v enkä yhtään lämpene ajatukselle varsinkaan biologisista lapsista.
Kommentit (53)
Olipas taas typerä otsikko vs. teksti.
Mä tajusin haluavani lapsia 14 - 15 vuotiaana. Ja monta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut erilaisia vaiheita. Alle 20-vuotiaana ainakin ajattelen, etten ikinä halua lapsia. Joskus vähän yli 20-vuotiaana taas oli sellainen tunne, että voishan niitä hankkia. Siinä 25-vuotiaana olin taas sitä mieltä, että ei. Tapasin 27-vuotiaana mieheni, ja pikku hiljaa alkoi tulla sellainen tunne, että ehkä niitä vois joskus hankkia (mies halusi lapsia). Sain ekan lapseni 31-vuotiaana.
Olen aina tiennyt että haluan lapsia sitten joskus....
Vauvakuume iski 25v. ja yllätyin kyllä kuinka voimakas se tunne oli varsinkin kun se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.
No ei niitä lapsia nyt sitten niin vain "tehtykään" mutta 1.lapsi syntyi kun olin 27v. ja 2.lapsi kun olin 32v.
Piti ensin löytää se oikea mies kenen kanssa lapsia tekee.
24v asti inhosin ja kartoin lapsia. Nyt 26v ja toinen tulossa :) päivääkään en vaihtais pois <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiemmin olin sitä mieltä, että ei lapsia. Joskus n. 28-vuotiaana aloin ajatella, että ehkä joskus. Meni vielä joitain vuosia ennen kuin tapasin mieheni ja olin 33-vuotias, kun sain esikoiseni. Mieli muuttui, mutta eniten tilanteeseen vaikutti sen oikean löytäminen. Vasta silloin olin varma asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt olen 26, eikä vielä ole sellaista hetkeä tullut. Teininä olin sitä mieltä että ehdottomasti ei, hieman parinkympin jälkeen oli sellainen hetki, että mistä sitä tietää vaikka niitä joskus tulevaisuudessa haluaa. Nyt olen realistisesti sitä mieltä, etten halua uhrata omia menojani lapsen takia, enkä myöskään usko että voimavarani riittäisivät minkään koliikkivauvan hoitoon vailla yöunia, mutta pääsyy on edelleen se, etten ole ikinä kokenut minkäänlaista tarvetta/halua olla äiti.
Mä olen halunnut 14-vuotiaasta. Olen nyt 28, ja ei ole edes miestä näkyvissä. Toisinaan universumi on vittumainen paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelin aina, ettei lastenteko ole yhtään minun juttuni, ehdottomasti EI! Parikymppisenä tuli pieni notkahdus tästä ajatuksesta, kun seurustelin ihanan ensirakkauteni kanssa. Suhteemme jäi kuitenkin lyhyeksi ja katkesi kokonaan ulkomaille muuton takia ja se orastava ajatuskin jäi unholaan. Sisarukset ja muut läheiset alkoivat lisääntyä ja koin pieniä hetkittäisiä lämpenemisiä ajatukselle. Muistan kun pitelin pientä veljenpoikaa sylissä ja mietin, että ei tällainen olisi hassumpi, jos siitä vain tulisi yhtä nätti ja kiva kuin tästä pikkuisesta. Varsinaista vauvakuumetta en silti ole kokenut koskaan, edelleenkään en edes ymmärrä, miltä sellainen tuntuisi. Ilmoitin nykyisellekin heti alussa, että lapsia en sitten aio tehdä.
Kolmikymppisenä, suhteen kestettyä muutaman vuoden, mieleeni tuli kuitenkin ajatus, millaista elämämme olisi kymmenen tai viidentoista vuoden päästä. Vauvoista en edelleenkään perustanut, mutta minua häiritsi ajatus, että elämämme jumittaisi edelleen samoja ratoja eikä meillä olisi ketään näsäviisasta murrosikäistä tuulettamassa luutumiamme. Kun lähdin ulkomaan komennukselle, jätin pillerit pois sillä tarkoituksella, että jätän kohtalolle pienen mahdollisuuden. Tapasimme kahden vuoden aikana harvoin, mutta niinpä vain tulin raskaaksi. Aluksi olin ihan paniikissa, mutta keskiraskauden aikaan tunsin jo aivan ihmeellistä rauhaa ja tyytyväisyyttä tilaani. No... loppu hyvin kaikki hyvin. Tajusin vauvojen ihanuuden vasta, kun itselläni oli sellainen. Nyt poika on jo 18 ja hän on tuonut elämääni sellaisen onnen, että suuni leviää korviin aina kun vain ajattelenkin häntä. Koen saaneeni ihanan lahjan elämältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoista lukea, kiitos vastailijoille!
Ja sille joka dissasi aloitustani: minua nyt vaan oikeasti kiinnostaa kuulla, että missä iässä se mieli sitten lopulta on muuttunut niillä, jotka aiemmin eivät lapsia halunneet. Itselläni ei ole muuttunut toistaiseksi, mutta kyllähän tuo yleinen ilmiö on, ei siitä niin muuten huudeltaisi. Mutta onhan se huutelu silti ärsyttävää niiden kannalta jotka niitä lapsia eivät halua.
Jos joku lukee tämän viestin niin olisi myös kiva tietää, että onko kellään synnytyspelolla ollut tekemistä sen kanssa ettei lapsia halua? Itseäni kuvottaa ajatus raskaana olemisesta ja synnytyksestä.
9 jatkaa. Koska olen aina sanonut ääneen etten lastenhankinnasta perusta, on siitä ollut vaikea alkaa puhumaan. En olekaan kertonut kuin yhdelle ystävälle tästä projektista.
Päinvastoin kuin sinulla, olen utelias sen suhteen että millaista olisi olla raskaana ja millainen itse olisin. Mitä nyt ystävien juttuja olen kuunnellut niin ei se herkkua ole :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole vieläkään tajunnut, ja koska menopaussi alkaa olla päällä, toivottavasti en koskaan tajuakaan. Onneksi teitä lisääntymisintoisia on ihan tarpeeksi. t. -vm. 65
Aina ajattelin, että haluan lapsia, se oli itsestäänselvyys. Sainkin kolme kappaletta enkä kadu.
No, sitä odotellessa... Terveisin lapseton 45 vee
En ole koskaan halunnut lapsia. Teininä vielä ajattelin, että kai niitä sitten kuuluu hankkia joskus parinkymmenen vuoden päästä, mutta kun parikymppisenä asia alkoi tuntua konkreettisemmalta, tajusi aika pian, ettei vanhemmuudessa ole mitään toivottavaa. Nyt 28-vuotiaana toivon, että pääsisin pian sterilisaatioon.
Aina. Mutta en ole siitä koskaan numeroa tehnyt. Ehkä siksi ärsyttää kun tällainen avauksen tehnyt sitten saa lapsen tai ottaa miehen vaikka "aina ajatteli" ettei niin kävisi! Koskaan en ole ajatellut että saan lapsen vaikka olen lapsesta saakka tahtonut äidiksi.
No onko ketään, johon tuo sanonta "kyllä se mieli siitä muuttuu" on lopulta pätenyt? Ehkä kyselen huomenna, taitaa mammat olla nukkumassa, mikä olisikin ihan fiksua...
Olin teininä aivan ehdottoman varma siitä, etten koskaan halua lapsia. Ärsyynnyin suunnattomasti sukulaistädeistä, jotka virnistelivät, että kyllä se mieli siitä vielä ehtii muuttua. Ajattelin, että ei kyllä ikinä muutu, olen asiasta niin täydellisen varma.
Kun aloin seurustella mieheni kanssa, hän teki aika nopeasti selväksi, että haluaa aivan ehdottomasti lapsia ja naimisiin. Minä taas ilmoitin, etten kyllä halua lapsia koskaan, enkä välttämättä naimisiinkaan. Olimme hyvin nuoria, joten mies vain kohautteli olkiaan ja totesi aina, että kyllä se mieli muuttuu.
Ja pikku hiljaa se mieli todella on muuttunut. Olen tällä hetkellä 22-vuotias ja olen alkanut ajatella, että yksi tai kaksi lasta voisi ehkä sittenkin olla mukava juttu. Ja oikeastaan naimisiinkin voisi olla ihan kiva mennä joskus. Ikävä kyllä erinäisistä syistä johtuen ei ole mitenkään varmaa, että meidän olisi koskaan mahdollista saada lasta.