Itsetuhoinen 5-vuotias?
5-vuotiaani on aina ollut tulinen ja kovapäinen. Olemme aina ottaneet yhteen rajusti, ja olen alentunut lapsen tasolle kilpaillessani huudolla hänen kanssaan. Viime vuoden aikana tilanne on kuitenkin rauhoittunut ja hänestä on kehkeytynyt valloittava nuorimies. Enää tappelemme noin kerran kuukaudessa ja silloinkin raivari kestää vartti tunnin.
Tänään koin suuren yllätyksen. Hän suuttui mitättömästä asiasta ruokapöydässä, jonka seurauksena oli kahden tunnin huutokonsertti. Sain osakseni syytöksiä, lyöntejä jne. Kun olin vienyt pojan huoneeseensa rauhoittumaan hän jatkoi raivoamistaan huutamalla minua kohtaan osoitettuja uhkailuja. Hän tappaa, ampuu jne. (sanoja, jotka eivät ole kotoa opittuja). Pian viesti vaihtui, nyt hän toivoo omaa kuolemaansa, tappaa itsensä, hyppää auton eteen jne. Olen kauhuissani. Mistä tämä viha ja vieraat sanat ja lauseet tulevat? Onko lapseni masentunut, ahdistunut? Mitä teen?
Kun tilanne lopulta rauhoittui ja sain hänet syliini, kysyin eikai hän tosissaan ollut. Poika sanoi, että maailma olisi kyllä kivempi paikka ilman äitiä.
-tänä yönä meillä ei nukuta-
Kommentit (6)
Neuvolaan en tässä kohdassa luottaisi kuin lähetteen antajana. Voimia.
suoraan? Tilanne kuulostaa huolestuttavalta. Kuulostaa, että kaipaat kipeästi apua! Äidistä se lähtee. Äidit voivat olla lapsilleen suorastaan vaarallisia... Suosittelen, että haet pikaisesti kunnon yksityiseltä terapeutilta apua itsellesi ja sitä kautta myös lapsesi voi saada avun. Pelkästään lapsen vieminen psykologille voi vaikka pahentaa asiaa.
niin just tolloin 5-vuotiaana toivoin usein kuolevani, koska se olisi sopiva kosto kauheille vanhemmille ja hoitajalle jne. Että ehkä juuri 5-vuotias keksii ekaa kertaa tuollaisen uhkauksen. Sillä kai saa maksimoitua oman kurjuudessa kieriskelyn.
Jos tuo uhkailu ja " itsetuhoisuus" siis liittyi selvästi raivariin, niin tuskin lapsi tuollaisia muulloin miettii. Meidän temperamenttinen 4,5-vuotias on jo pitkään harrastanut uhkailua silloin kun asiat eivät suju hänen mielensä mukaan. Hän tosin yleensä pysyy " minä en puhu sinulle enää koskaan" ja " minä muutan kyllä heti täältä pois" -linjalla, mutta muutaman kerran on tullut kuristamisella uhkailujakin tms. Minä olen ajatellut, että lapsen sisällä kiehuu sillä hetkellä niin hirveästi, että hänen täytyy purkaa se mahdollismman pahoihin ja rajuihin sanoihin tai tekoihin. Ja kyllä kai ne sanat kuitenkin ovat pienempi paha kuin jos hän todella hakkaisi muita tai pyrkisi tuhoamaan ymäpäristöään?
Meidän poika myös arvottaa usein ihmisiä tyyliin " isä on paljon kivempi kuin äiti" , " minä tykkään mummista enemmän kuin sinusta" - näin siis silloin kun olen kieltänyt jotain tai kieltäytynyt leikkimästä hänen kanssaan. Luulen että se on osin pettymyksen purkamista ja osin sen testaamista, miten äiti reagoi. En ole noihin koskaan paljon puuttunut, sanonut vaan, että minäpä tykkään sinusta kuitenkin aina ja ihan hirveästi.
Sanoit että kotoa lapsi ei ole tuollaisia oppinut. 5-vuotias oppii jo valtavasti asioita muualta kuin kotoa: tarhasta, kavereilta, tv:stä, bussissa naapuripenkin keskustelusta... Esim. tuo lause " Maailma olisi parempi paikka ilman..." on taatusti jostain kuultu fraasi, ei 5-vuotias itse tuollaista ilmausta muovaa.
Jos tuollainen toistuu, ja siis etenkin ne " kuoleman toiveet" (sitaateissa, koska ei kai hän ihan selkeästi kuoleman merkitystä vielä ymmärrä), niin sitten ehkä voi käydä asiantuntijan juttusilla. Ja miettiä, onko jokin lapsen elämässä muuttunut, mikä voisi häntä ahdistaa. Mutta jos lapsi rauhallisena ollessaan on OK, niin en kauheasti murehtisi sitä, mitä hän huutaa vhahpäissään.
Yhdyn tuohon xep:in viestiin, en olisi vielä hirveän huolestunut. Meidän 5-vuotias on jo jonkin aikaa suuttuessaan uhkaillut milloin ampuvansa ja ties mitä, minusta tuo on aika normaalia uhmaa ja vanhempien testaamista. Välillä hän sitten taas rakastaa äitiä niin mahdottomasti ja pussailuista ei meinaa tulla loppua. Ymmärrän kyllä, että nuo itsetuhoiset puheet huolestuttavat ja ainakin jos ne toistuvat, kannattaa ainakin yrittää jutella lapsen kanssa asiasta. Ja itsensä rauhoittamiseksi ei mikään estä kysymästä asiassa neuvoa asiantuntijalta, ihan ensiksi neuvolasta.
eikä niitä saisi jättää kuulematta. Perheneuvola tai neuvolapsykologi voisivat olla tahoja, joista saa vinkkejä tilanteeseen - myös tiedon, onko syytä tehdä muutakin kuin odotella meneekö " uhittelut" ohi itsestään.