VELA, ikisinkku tai muu "yksineläjä" - pelkäätkö yksinäistä vanhuutta?

Olen lapseton leski. En pelkää.

Joo pelkään.

En pelkää koska olen yksin. Lähiomainen on poliisi. Sairastuin vakavasti alkuvuonna ja huomasin miten hienosti yksinäisen hoito on järjestetty. Asun suuressa kaupungissa. Sitä pelkäisin jos sukulaiseni tulisivat luokseni hääräämään : D

Olen noin neljäkymmentä vuotias, enkä eläessäni ole ollut parisuhteessa. - Olen onnkas, koska sekä naisia etä miehiä on muutoin, niin kauan kuin jaksan muistaa ollut muuoin läheisinä ihmisiä elämässäni. Mutta valehtelisin, jos väittäisin että en ole koskaan pelännyt yksinäistä vanhuutta. Ehkä sana pelää on vähän liioittelua mutta olen aatellu ylipäätään paljon, että miten tai kuinka pysyn ylläpitämään ja säilyttämään läheiset välit "riittävään määrään" minulle rakkaita ja eritavoin arvokkaita ihmissuhteita. Vaikka olen aina eläny ja asunut yksin sen jälkeen kun muuin omilleni aluksi opintojen perässä, myöhemmin öiden perässä, niin en ole eriyusen introvertti, vaan toivon voivani kohdata ja olla vuorovaikutuksessa puolin ja toisin erilaisten ihmisten kanssa. En vielä ole osannu myöskään täysin luopua siitä, että vielä joskus eläisin ja olisin parisuhteessa mutta olen myös oppinut nauttimaan sinkkuudestani. Tai ainakin olemaan enimmäkseen tyytyväinen elooni sinkkuna. Välillä huomaan kysyväni itseltäni, että mitä oikeastaan menetän jos elän loppuikänikin sinkkuna.    

Olen ikisinkku. En pelkää, sillä seurasta ei ole koskaan ollut pulaa. Olen todella sosiaalinen ja saan uusia kavereita ja tuttavuuksia helposti. Ei ole lapsia enkä ole koskaan sellaisia halunnutkaan, tosin minulla on ystäviä, jotka voisivat olla ikänsä puolesta lapsiani. Nautin omasta ajasta, mutta vietän myös aktiivista elämää eri harrastusporukoissa, matkustelemalla ja käymällä baareissa, tapahtumissa jne. Osa ystävistä kulkenut mukana kymmeniä vuosia, osa vasta kuukausia. Miehiäkin olisi tarjolla, mutta en jaksa vaivautua jos ei kolahda heti. En näe, että luonteeni muuttuisi iän myötä niin radikaalisti, että jäisin täysin yksin.

Välillä huolestuttaa, jos tai kun kukaan ei ole pitämässä puoliani kun olen vanha tai sairas. Yksinäisyyteen olen jo tottunut, en siis usko että vanhana yksinäisyydessä on mitään erikoista. Luulen, että yksinäisyys vanhana on kauheaa perheellisille, jotka ovat luottaneet siihen että tukena on aina puoliso ja lapsi. Puoliso voi sairastua, kuolla tai jättää, lapsetkin muuttaa ulkomaille tai toiselle puolelle Suomea. Sinkut ovat tottuneempia yksinäisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Olen ikisinkku. En pelkää, sillä seurasta ei ole koskaan ollut pulaa. Olen todella sosiaalinen ja saan uusia kavereita ja tuttavuuksia helposti. Ei ole lapsia enkä ole koskaan sellaisia halunnutkaan, tosin minulla on ystäviä, jotka voisivat olla ikänsä puolesta lapsiani. Nautin omasta ajasta, mutta vietän myös aktiivista elämää eri harrastusporukoissa, matkustelemalla ja käymällä baareissa, tapahtumissa jne. Osa ystävistä kulkenut mukana kymmeniä vuosia, osa vasta kuukausia. Miehiäkin olisi tarjolla, mutta en jaksa vaivautua jos ei kolahda heti. En näe, että luonteeni muuttuisi iän myötä niin radikaalisti, että jäisin täysin yksin.

Ihailtavaa optimistisuutta. - Itse myös ikisinkkuna (olen se edellä kirjoittanut noin 40 vuotias) olen joskus ajatellut, että sinkkuna on "pakko" olla itse aktiivinen.

 Olen eläessäni kohdannut joknkun kerran sellaisen ihmistyypin, joka menee kumppaninsa tai lapsiensa taakse/ piiloon.

Ymmärrän, että on huomaavaista kysyä kumppanin mielipidettä jos ja kun suunnittelee ajankäyttöään mutta on jotenkin turhauttavaa tai ehkä aremmin häämentävää jonkun kerran jopa hieman raivostutavaa kun kysy tällaiselta ihmiseltä, että voisiko hän mahd. olla ja tai viettää aikaansa kanssasi, jossain (nimeä vain missä ja milloin) niin hän saattaa vastata, että hänelle ei käy kun kumppani sitä tai koska lapset sitä ja tai tätä. Ihan hyvä kun joskus näin vastaa (tällaista voi tapahtua hieman useammin monella ns. ruuhkavuosian elävällä lapiperheellisellä) mutta kun aina selittää ja kertoo syyksi myös silloin kun mahd. suostuu johonkin, että koska kumppani tai koska lapsi ja tai lapset, niin en voi mitään mutta jokin sisälläni on joskus saanut kysymään, että onkohan hänellä omaa elämää ollenkaan? 

 Ja mitä hänelle mahd. kävisi jos kumppani tai lapset  jostain syystä poistuisiva hänen elämäsään. (Kumppanihan voi halua erota ja kyllä kai useimpien lapse muuttava jossain vaiheessa ns. omilleen)       

Kyllä. Pakko se on myöntää. 

Olen ollut koko ikäni ns. yksin. Ikinä ei ole ollut puolisoa, lapsia tai edes koiraa. Voisi siis kuvitella, että olisin tähän tottunut ja sopeutunut, mutta eihän se ole niin yksinkertaista. Minulla on kuitenkin vanhempani ja sisarukseni. On myös kavereita ja harrastuksia. Näitä ei ole kumminkaan paljoa ja jos tuosta vähästäkin vietäisiin pois niin olisi se todella suuri isku. Nytkin tämä korona-aika on korostanut miten yksin olenkaan. Valtavia apatian ja yksinäisyyden puuskia olen kokenut enemmän kuin ennen ja olen hieman huolestunut miten jaksaisin, jos tätä enemmän vielä vietäisiin niitä olennaisia kontakteja. Muiden niskaan en tietenkään ole vastuuta omasta hyvinvoinnistani ole kaatamassa, koska minähän se siitä olen lopulta vastuussa. Siltikin elämä välillä tuo eteen asioita joiden edessä voimakkainkin yksilö on yksin ja avuton. Silloin olisi hyvä olla apua ja olkapää tukena. Minä kun en ole edes kovin vahva ihminen. Siksi hieman pelkään.

Vierailija kirjoitti:

En pelkää. Lasten tekeminen ei takaa sitä etteikö vanhuus olisi yksinäinen.

Olen tosi sosiaalinen ihminen ja kavereita ja ystäviä on paljon. Vaikeaa nähdä tilanne jossa olisin oikeasti täysin yksin.

Ystävien hankkiminen on tärkeää, oli lapsia tai ei. On itsekästä vaatia tai olettaa että omat lapset haluaisivat tai voisivat olla ilmaisia omaishoitajia. Lapset voi elää ulkomailla, olla itse 24/7 oidettavana, yms.

No en todellakaan pelkää. Tykkään olla yksin ja miksi mieleni vaihtuisi vanhetessa myöhemmin. Ehkä joudun johonkin hoitolaan ja minun pitää olla sitten siellä muiden vanhusten kanssa ja se ei tunnu yhtä mukvalta kuin yksin ollessa.