Kun oma lapsi ei ole se joka innostuu peleistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaali siitä tulee. 

Kaikki eivät ole liikunnallisia, ja tärkeintä ettet sä pilaa sen liikunnan iloa tuputtamalla liikuntaa. 

Mitä liikunnan iloa, jos lapsi ei liiku ollenkaan?

Rautalankaa: 

lapsi ei liiku nyt äidin mielestä riittävästi. Äiti pakottaa lapsen mukaan kaikkeen, lapsi liikkuu vielä vähemmän. Eikä edes omillaan olevana halua liikkua. 

Eli tuputtaminen ja pakottaminen voi korjata tilanteen nyt näennäisesti, mutta pilaa ilon liikkua kymmeneksi vuodeksi. Ei hyvä. 

Toivoisin että lapsetkin saisivat kesälomalla nauttia mielipuuhistaan kaikessa rauhassa, kuten videopeleistä. Niistä ei ole mitään haittaa jos välillä tekee muutakin. Muistan lapsuudesta (synnyin 1984) että omaa pelaamista rajoitettiin ja oltiin just tuollaisia että "nyt ulos leikkimään" vaikkei se kiinnostanut itseä ja oli vaikea keksiä tekemistä kun kaikki oman pihan paikat tutkittu tuhannesti ja aikuinen ei esim vienyt sinne uimaan. Olisi ollut ihanaa lomalla edes muutama tunti päivässä rauhassa pelata. Aikuisetkin tekevät lomalla omia kivoja juttujaan niin paljon kuin haluavat. Mun lapsi on 7v ja tosi liikunnallinen jos mennään ulos (juoksee ja kiipeilee ja pelaa palloa jos vaan on pelikaveria) mutta saa myös pelata vaikka neljä tuntia päivässä omia pelejä tabletilla. Aamulla ja illalla käydään muutama tunti ulkona ja uimassa ym. Jos lapsi tulee peleistä aggressiiviseksi tms niin ymmärrän rajoittamisen mut lapsikin on ihminen joka haluaisi tehdä niitä itselle luontevia asioita rauhassa. Peleistä ei ole mitään haittaa. Hyvää kesää kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Golf on vähän kuin jättimäinen lautapeli jossa olet itse mukana - eli sopisiko lapsen lajiksi golf? Junioreille on jotain päivätoimintaa yleensä olemassa - kannattaa karsia lähiseudun tarjonta.

Sitten tosiaan tennis tai uinti voisivat olla hyviä. Ratkaisu on ehkä se, ettet itse niinkään koeta patistaa näihin juttuihin vaan laitat lapsen ohjattuun toimintaan, jossa koulutetut ammattilaiset ohjaavat ja vertaisten seura saa ponnistelemaan. Omille vanhemmille on liian helppo alkaa ruikuttaa tai luovuttaa heti jos ei suju.

Yäk yäk ja yäk. "Laita lapsesi ohjattuun toimintaan". Hyi ällö. Jos minut olisi työnnetty nuorena sellaiseen, niin olisin varmaan lintsannut joka ikiseltä tunnilta vain lähtemällä pois paikalta.

Olin ihan keskiverto urheilussa, mutta minä olin minä ja kiinnostukseni olivat muualla kuin urheilussa. Tykkäsin esimerkiksi lukea ja luin paljon, kirjoittelin omia tarinoita, maalailin, piirtelin, kävin koiran kanssa metsässä kävelemässä, talvella hiihtämässä ja ystäväni kanssa ulkoilimme metsässä paljon ja pyöräilimme, mutta mitään joukkuelajeja emme harrastaneet. Olen niille vieläkin ihan allerginen ja en voisi kuvitellakaan meneväni johonkin jumppaan tai muuhun typeryyteen. En ole millään tavoin kilpailuhenkinen ja joku tekoinnokas ylipirteä ohjaaja saisi oksennuksen suuhun nopeasti. Olen löytänyt oman liikuntalajini vaeltamisesta ja pyöräilystä. En kilpaile ketään vastaan, vaan teen itselleni mieleisiä lenkkejä.

Anna siis poikasi elää niin kuin hänelle parhaiten sopii. Anna hänen olla lapsi ja leikkiä kavereiden kanssa ilman mäkätystäsi ja vertailua muihin. Vie lasta vaikka ulkokiipeilypuistoon tai seinäkiipeilemään, kalaan, kävelemään, fillaroimaan, uimaan ja snorklaamaan, suppailemaan, trampoliinipuistoon, partioon, telttailemaan, vuokratkaa kajakit tai kanootti, Frisbeepuistoon, minigolfia pelaamaan, vesipuistoon tai ihan mitä vain, mahdollisuuksia on tosi paljon, jos vain itse saat mitään aikaiseksi. Ottakaa lapselle kaveri mukaan, niin on vielä mukavampaa. Näytä itse mallia ja lähde mukaan, älä odota, että poika tekee kaiken yksin sillä välin kun sinä hengaat av:lla

Mitä lapsen kaverit harrastavat?

Mitä liikuntaa sinä harrastat?

Itse vihasin (ja vihaan edelleen) kaikkia joukkuelajeja. Vihasin koulun liikuntatunteja. Ikävuodet 20-28 meni täysin liikkumattomina (tai no kävelyllä tuli käytyä) sitten kolmenkympin lähestyessä  aloin käydä juoksemassa ja nostella painoja ym.

M35

Itse lopetin liikkumisen totaalisesti 14-vuotiaana, kun koulussa sanottiin (ja äiti sanoi), että pitäisi alkaa nostamaan kuntoa armeijaa varten. En ikinää pitänyt liikuntatunneista. Liikkumattomuuteni jatkui kolmekymppiseksi asti.

Ongelma voi kiteytyä tuohon ap:n toteamukseen, että hän on itse liikunnallinen ja aktiivinen. Aika usein ihminen pitää omaa elämäntapaansa kuitenkin sinä ainoana oikeana. Eivät kaikki pidä esim. kilpailemisesta ja joukkuelajeista vaan tykkäävät vaikka kuljeskella luonnossa, mutta sitä ei pidetä liikuntaharrastuksena. Tällaiselle lapselle kannattaa alkaa etsiä ihan muita aktiviteetteja kuin liikunta, jos sitä kuitenkin nyt edes sen verran tulee, että terveys kestää. Joillekin ne vaihtoehdot tuntuvat olevan pää kolmantena jalkana kirmaaminen ja sohvalla loikoilu joko telkkaria tuijottaen tai pelaten, mutta on sitä tekemistä nyt aika paljon muutakin.

Itse olin tuollainen pienenä/lapsena/nuorena ja osittain olen edelleenkin. Urheilun seuraaminen on mielestäni suurinta ajanhukkaa mitä on. Varsinkin pallopelit, jääkiekot yms. tuntuu lähinnä vähän, miten sen nyt nätisti sanoisi, lapsellisilta, ja etenkin silloin kun siellä aletaan tappelemaan ja hakkaamaan toisia jonkun pallon/kiekon perässä. Ja erityisen suurta myötähäpeää aiheuttaa se itkuhuutoselostus aina kun suomi voittaa jotain. Ja mitä minusta "kotona nyhjäävästä laiskimuksesta josta ei ole mihinkään verrattuna liikunnallisiin ja kilpailuhenkisempiin lapsiin" (tämähän se oli se mitä ap halusi sanoa, eikö niin!?) sitten tuli? Yritysjohtaja, työnantaja. Hyvin pärjäävä sellainen. Hups, ei tehnyt urheilusta kiinnostumattomuus minusta mitätöntä sohvaperunaa. Go figure.

Minä en ole edelleenkään liikunnallinen. Minulle mieleistä liikkumista on rauhallinen, itsekseen tehtävä juttu kuten taiji, venyttely, jooga. Jos haluat jotain menevämpää, jumppaan kotona omissa oloissa. Matkoilla kävelen tuntikausia paikasta toiseen ihan vain uusien nähtävyyksien ja vanhojen lempipaikkojen ilosta. Voin olla ikkunaostoksilla ja kevyellä shoppailulla vaikka 10h. Se on minulle mieleistä liikuntaa. Saan katsella uusia asioita, mennä uusiin paikkoihin, ihastella designia ja tuotteita, maistella ja haistella kotoisista asioista poikkeavia juttuja. Museoissa menee 5h kevyesti kävellessä.

Mihinkään ryhmäliikuntaan minua ei saisi mukaan. Tanssia voisin harrastaa, jos minulla olisi joko tanssia harrastava puoliso tai vakiotanssipari, jonka kanssa treenattaisiin yhdessä.

Minua kiinnostavat kamppailulajit aseilla, joita ei Suomessa harrasteta ja joihin tarvittaisiin isot tilat ympäri vuoden.

N40

Voi että, oma esikoiseni oli samanlainen, mukavuudenhaluinen eikä tykännyt liikunnasta, inhosi leirejä ja metsässä kulkemista. Armeijassa kuitenkin pärjäsi marsseilla ja metsässä ihan hyvin, ja pärjäsi porukassa.

Nyt tekee aika raskasta fyysistä työtä ulkona ja tykkää siitä tosi paljon.

Että ennustaisin, että sinunkin lapsestasi tulee fiksu ja ihan tarpeeksi reipas aikuinen.

Ei tuo ap:n lapsen toiminta tarkoita ettei olisi liikunnallinen. Luonteeltaan vaan tietyn tyyppinen.

Meillä tyttö ollut aina pienestä pitäen rauhallinen ja introvertti. Ei ole mennyt peleihin mukaan tai lähtenyt kokeilemaan uusia asioita, eikä viihtynyt isommassa joukossa. On ollut ujo ja mukaan asioihin suostuteltava. On tykännyt rauhallisista asioista, kuten lukemisesta ja peleistä. Varsinainen leluilla leikkiminen jäi aikaisin, mutta mielikuvitusta on kyllä ollut, vaikka ei ole hirveästi tuonut sitä esille.

Tästä huolimatta hän on ollut todella liikunnallinen ja myös lahjakas siinä. Joukkueurheilu ei ollut häntä varten, vaan ehdottomasti on ollut yksilöurheilija. Koko pienen ikänsä on harrastanut voimistelua ja kilpaillut siinä hienoin tuloksin. Pienempänä aloittaminen vaati vanhemman istumista treeneissä sivussa seuraamista aina alkuun, kun ei halunnut jäädä yksin sinne. Myöhemmin harjoitusryhmien vaihto oli joka kerta vaikeaa, mutta helpotti kun pääsi sisään uuteen ryhmään (ryhmät vaihtui kun eteni nopeammin kuin muut).

Harjoitusmotivaatio on tuolla lapsellamme ollut kova. Hänen kohdallaan huomasi että halusi osata asiat, koki epävarmuutta tehdä jotain jos oli ihan uusi asia jota ei osannut. Eli ilmeisesti halusi päästä epävarmuuden yli ja hinkkasi asioita kunnes oppi. Ihan sama oli polkupyörällä ajo ilman apupyöriä tai lumilautailun opettelu. Ei mennyt niissä millään positiivisella asenteella, vaan päättäväisyydellä läpi harmaan kiven jatkamalla kyllästymiseen asti harjoittelua, tai siihen että vanhempi päätti että on aika lopettaa.

Täytyy myöntää että tuon tyttömme kanssa on kyllä monesti miettinyt miten nuo hänelle henkisesti haastavat tilanteet hanskataan. Mikä on sopiva määrä tuuppia ja kannustaa, sekä mikä on liikaa. Ollaan haluttu, että oppii ja pystyy osallistumaan erilaisissa tilanteissa vaikka jännittäisikin, eikä olisi niin luontevaa. Kotona on perheenä harjoiteltu myös joukkueliikuntalajeja, joita kuitenkin on koulussakin ollut. Mukavampi pelata niitä kun jo tietää vähän osaavansa ja on varmemmalla pohjalla. Itse liikunnallisuus ei ole koskaan ollut ongelma, vaan sillä luonteella ollut enemmänkin vaikutusta.

Ja liikunnallisuutta pidän osittain myös opittuja taitona, vaikka kyllähän luontaisilla ominaisuuksilla on vaikutusta. Niitä voinee herätellä sitten liikkumalla, meillä se tehtiin paljon perheenä yhdessä. Käytiin uimassa, luistelemassa ja laskettelemassa. Pelattiin polttopalloa, sählyä ja pesistä. Lisäksi on käyty koirien kanssa lenkeillä, pyöräilemässä ja kokeiltu yhtä sun toista välillä epätyypillistäkin lajia ilapistooliammusta kanoottiin.

Tyttömme on aina lapsistamme ollut viimeisenä osallistumassa. Seuraa ensin ja sanoi aina ettei osaa. Mutta kyllä osallistuu ja kummasti osaa. Oikeasti on liikunnallisesti lahjakas ja nopea oppimaan. Keskittyy tekemiseensä ja on todella nopea (reaktionopeus). Nyt jo aikuinen opiskelija, joka on luonteeltaan vieläkin samanlainen. Mutta oppinut myös osallistumaan ja hakeutumaan itsekin mukaan liikunnalliseen tekemiseen joukkueisiin. Varsinkin lajeihin, joissa tehdään yksilönä yhdessä.

Otsikko: ”Kun oma lapsi ei ole se joka innostuu peleistä”

Lainaus aloituksesta: ” Mieluiten pelaisi, ja sitä tietysti rajoitetaankin aika radikaalisti juuri tämän takia että tekisi muutakin.”

Pieni ristiriita… 😉 No vakavasti puhuen, minäkin olin lapsena ihan samanlainen kuin ap:n lapsi mutta nyt 36-vuotiaana liikun varmasti enemmän kuin suurin osa ikäisistäni. Eikä ole mitkään (liikunta)pelit koskaan olleet minunkaan juttuni, vaan yksilölajit/ryhmäliikunta. Anna nyt vaan sen lapsen olla rauhassa ja löytää liikunnan ilo sitten ajallaan.

Voisikohan muuten tuota pelaamista ja liikuntaa yhdistää jotenkin? Meillä lapsi tykkää tanssia Just Dancea. Ja en tiedä, onko enää Wii Fitiä, mutta jotain vastaavia varmasti on.

Lapsuudessa liikkuminen on niin tärkeää luiden vahvistumiselle etten ikinä uskoisi niitä, jotka kehottavat antamaan olla. Mikään määrä maitoa ei vahvista luita niin kuin liikunta. Lapsena oppii myös taitoja, joita myöhemmin on hyvin vaikeaa saavuttaa.

Siksi keskittyisin etsimään lapselle liikuntamuotoja, jotka juuri hänelle sopivat. Koska harvalla on aikaa juosta ja kiipeillä lapsensa kanssa ympäriinsä pitkin päivää (osalla meistä kun on työ ja muitakin vastuita sekä omiakin harrastuksia), ohjattu toiminta on oikein perusteltua.

Ohjaajat osaavat opettaa oman lajinsa salat niin että homman oppii heti oikein. Muiden samanikäisten kanssa harjoittelu opettaa myös monia taitoja, joita ei äidin tai isän kanssa saavuta.

Jos ei joukkuelaji ole lapsen juttu, yksilölajeja riittää.

Meidän perheessämme lapset ovat aina saaneet valita lajinsa itse, mutta aikuiset ovat tarjonneet vaihtoehtoja ja vieneet tutustumaan eri lajeihin. Vähintään yksi liikuntaharrastus pitää olla. Pelikoneen ja tietokoneen ääressä ehtii röhnöttää myöhemminkin, eikä ohjattu harjoittelu sitä estä kokonaan - ajankäyttö vain on terveellisempää.

Nuorin lapsemme joutui hiljattain tapaturmaan ja lääkärikin ihmetteli, ettei mikään paikka murtunut vaikka tärsky oli kova. Lapsi ei edes koskaan ole juonut maitoa, kun se ei hänelle ole maistunut. Syytän vahvoista luista urheilulajia, jota tämä lapsi on harrastanut kolmevuotiaasta saakka ja joka sisältää paljon hyppyjä ja tärähdyksiä.

Moni vastaus on kuin omasta suustani. 

Olen liikkunut aina, pentuna kävellen ja pyörällä - matkat oli pitkiä 90-luvulla maaseudulla. Siksi ollut esim kohtuullisen hyvä juoksemaan niissä iänikuisissa cooperin testeissä yläasteella. Mutta pelejä sekä joukkuelajeja olen aina inhonnut, en ole lukion jälkeen pelannut niitä kuin pakotettuna (tyyliin armeija). Lisäpainoleuat menee ja tykkään laskea, juosta, meloa, kiipeillä, uida - mitä vaan missä voi liikuttaa itseään. 

Että ehkä sun lapsesi tykkääkin liikkua, mutta ei tahdo vaikkapa pelata mitään? 

Minun 18 v oli tuollainen. Lisäksi kokeiltiin kaikkia harrastuksia, mutta mikään ei innostanut. Tykkäsi uida, mutta vain polskia.

Hän on tutkijatyyppi ja introvertti. Nuorena toki pelasi, mutta nykyään katsoo dokumentteja yms. Perehtyy kaikkeen syvällisesti.

Liikunta ei vieläkään ole läheistä. Keväällä kävi kävelyllä pitkiä matkoja, nyt mökillä ui neljä kertaa päivässä.

Mun poika ei ole koskaan innostunut pallopeleistä, ja tykkää pelata koneella. Otettiin rutiiniksi käydä yhdessä lenkillä ja myöhemmin salilla, ja hän pyöräili kaikkialle. Talvella lasketeltiin ja hiihdettiin.

Nykyään hän on aikuinen ja tekee näitä kaikkia edelleen säännöllisesti. Hän ymmärsi jo teininä, että se ei ole sinänsä kivaa, mutta kuntoilusta tulee jälkeen päin hyvä olo. Hänellä on kotisali ja kuntopyörä, jota oikeasti myös käytetään säännöllisesti.

Alkoholia meillä ei juuri käytetty, eikä hänkään käytä, se on paljon isompi asia omaksua.

VR laseilla pelaaminen voi olla myös fyysisesti rasittavaa.

Ei kaikkien ole pakko saada kiksejä liikunnasta. Kannattaa ehkä yrittää tarjota taidepuolen virikkeitä, jos liikunta ei naposta. Todennäköisesti tulee ihan hyvä aikuinen. Ja nykyisinhän ammatin voi löytää konsolien ääreltäkin.

Vierailija kirjoitti:

Mun poika ei ole koskaan innostunut pallopeleistä, ja tykkää pelata koneella. Otettiin rutiiniksi käydä yhdessä lenkillä ja myöhemmin salilla, ja hän pyöräili kaikkialle. Talvella lasketeltiin ja hiihdettiin.

Nykyään hän on aikuinen ja tekee näitä kaikkia edelleen säännöllisesti. Hän ymmärsi jo teininä, että se ei ole sinänsä kivaa, mutta kuntoilusta tulee jälkeen päin hyvä olo. Hänellä on kotisali ja kuntopyörä, jota oikeasti myös käytetään säännöllisesti.

Alkoholia meillä ei juuri käytetty, eikä hänkään käytä, se on paljon isompi asia omaksua.

Minulla ei ole tullut koskaan kuntoilun jälkeen hyvää oloa. Oloni on vain tavallinen, ehkä hieman rähjääntynyt ja hikinen, mutta ei yhtään mitään sen kummempaa. Ei vaikka mitä tekisin.

En muuten keksi yhtään tylsempää kuin kuntopyörällä ajaminen. Se on tylsistä tylsin tapa kuntoilla vaikka siinä ohessa katsoisi telkkaa tai jotain muuta. Minua ei kiinnosta pätkääkään ajaa edes jotain karttaohjelman reittiä pitkin ja seurata kuvaruudulta olevinaan ohi vilahtavia maisemia tai muuta.

Samoin kuntosali, voi ihme sentään miten tylsää. Inhosin jo teininä kuntosaleja ja en ikimaailmassa huolisi sellaisia kotiini muualle kuin jonnekin ulos tai autotallin nurkkaan, mutta ikinä en niitä käyttäisi muuta kuin roinatelineenä. Inhoan myös rutiineja, varsinkin liikunnallisia sellasia ja muiden ehdoilla meneviä rutiineja. Niistä nousisi heti niin karvat pystyyn, että ne rutiinit jäisivät tasan yhteen kertaan.

Ehkä niin on myös ap:n lapsella. Ehkä lasta ärsyttää vanhempien jatkuva vaahtoaminen liikunnasta ja sitten kun lapsi liikkuu, niin kiitosta ei tule, vaan toteamus, että eipä ollut kummoinen pyöräily tai ulkoilu.

Jos lapsi ei ole samanlainen kuin ap, niin hän ei ole ja hänen pitäisi kelvata vanhemmilleen omana itsenään. Jos jo pienestä pitäen saa kuulla kuinka OUTO on, kun ei tykkää liikkua ja pompottaa pihalla kaiken aikaa, kuinka KAIKKI MUUT niin tekevät, kuinka ITSE teki niin lapsena, kuinka NYT liikunta on niin mukavaa ja kuinka lapsi on tylsä, tyhmä, saamaton, vätys ja vaikka mitä. Sitten siihen vielä kamalat uhkailut päälle kuinka pelit lähtevät, jos ei mene ulos ja muiden mukaan yms. niin lapsi muistaa vanhempiensa nalkutuksen ikuisesti ja se ei varmasti innosta harrastamaan mitään koskaan.

Anna lapsen olla oma itsensä.