En vaan enää jaksa ja läheisiä ei kiinnosta se

Olen niin loppu ja yksin.

Olen käytännössä kasvattanut ja kantanut huolen lapsista, pyörittänyt kodin arkea, käynyt töissä ja hoitanut laskut (ja kantanut taloudellisen stressin) 6 vuotta. Mies on kyllä osa arkeamme ja käynyt töissä (ympäripyöreitä päiviä) mutta pistänyt meidän arjen edelle sairaan äitinsä ja saamattoman veljestä asioista huolehtimisen niin henkisesti kuin taloudellisesti.

Jokin aika sitten uuvuin töissä ja kävin työterveydessä. Työ ei varmasti ollut yksin syynä vaan piste iin päälle. Lääkäri kysyi haluanko aloittaa lääkityksen, mutta päätin yrittää ilman. Ehkä olisi pitänyt aloittaa nimittäin en ole palautunut tuosta vaan tuntuu, että menen syvemmälle masennukseen asti. Olen koko ajan vihainen ja ärtynyt. En pysty enää tuntemaan iloa elämäni ihanista asioista. En kestä lasten kiukuttelua (mikä kohdistuu luonnollisesti vain minuun koska olen heille aina saatavilla),en kestä heidän riitelyä ja vähiten vastaanhangoittelua. Ahdistun siitä, että he osoittavat mieltään VAIN minulle. Tunnen epäonnistuvani äitinä, koska en jaksa ottaa heiltä kaikkea tuota kiukkua vastaan ja se lisää vain ahdistustani.

Mies tietää tilanteen, mutta tuntee kait suuremmaksi velvollisuudekseen ensisijaisesti huolehtia äitinsä ja veljensä hyvinvoinnista kuin minun, koska pyynnöistäni huolimatta elämässämme ei ole muuttunut mikään.

Olen puhunut äidilleni, mutta hän menee täysin lukkoon. Ei osaa reagoida muuten kuin vaikenemalla tai vähättelemällä tilaani.

Isääni en pysty edes luottamaan tässä asiassa hänen alkoholinkäytön ja teini-iässä kokemani hylkäämisen takia, vaikka tästä kaikesta huolimatta olen aina ollut ns isä tyttö. Lisäksi tiedän, että hän ei kovin arvosta miestäni, vaikka isänikin laittoi aikoinaan äitinsä meidän perheen edelle. Siinä suhteessa olen siis valinnut isäni kaltaisen miehen. Isäni on myös auttanut sisaruksiani taloudellisesti todella suurilla summilla, mutta ei minua. Syynä tähän on mieheni, on sanonut sen suoraan. Eli hän voisi helpottaa taloudellista stressiäni, mutta ei halua.

En siis saa henkistä tai taloudellista tukea saatikka edes auttavia käsipareja läheisiltäni.

En tiedä mitä haluan tällä kirjoituksella. Ehkä haluan vain purkaa tätä oloani johonkin. Ehkä yritän myös saada kokonaiskuvaa selväksi itselleni, jotta saisin soitettua lääkärille ja pyydettyä sitä reseptiä. Ehkä yritän saada itseni tajuamaan etten enää selviä ilman lääkettä, vaikka sen aloittaminen pelottaakin. Lähtökohtaisesti nimittäin ajattelen, että ihminen ei tarvitse lääkettä vaan ystävän, joka kuuntelee ja kannattelee heikolla hetkellä sen verran, että jaksaa taas itse paremmin. Minä vain en ole jaksanut luoda uusia ystävyyssuhteita kaiken tämän keskellä uudella paikkakunnalla, joten tarvitsenko lääkettä korvamaan ystävän...

Elämä jatkuu, samoin minun yksinäisyys ja ahdistus... Kiitos jos jaksoit lukea.