Epävakaa persoonallisuushäiriö

Epävakaa persoonallisuus jaetaan viiteen eri tyyppiin.Poikkeavat toisistaan todella paljon.näin psykiatri sanoi tänään.mulla siis tuo impulsiivinen häiriö.

Ap

Mikä terapiamuoto on paras tai parhaimmasta päästä? Mulla oli pitkään 2-suuntainen diagnoosi,2vuotta epävakaa ja nyt etsimässä terapiaa siihen. Mistä pk-seudulta löytyy terapeutteja?

Up

Vierailija kirjoitti:

Mulla on amk koulutus mutta en jaksa olla työpaikoissa kuin vähän aikaa.Innostun helposti ja mieliala menee ylös ja alas.Itken helposti,luulen että olen yliherkkä.Minäkin hoidan itseäni viinillä.Mulla on välillä niin ahdistunu olo että hirvittää..

Ap

Täällä sama tilanne: hyvä amk-koulutus, mutta työpaikat vaihtuu, on työttömyyskausia ja mielialat vaihtelee rajusti. Alkoholiriippuvuutta ja on alkoholin käyttöni on hyvin holtitonta, tämän vuoksi olenkin yrittänyt vähentää ja rajoittaa juomistani. Syömishäiriö ja pakonomaista laihduttamista taustalla noin 10 vuoden ajan.

Minua on reilun viiden vuoden ajan hoidettu masennuksen ja ahdistuksen vuoksi (3 vuoden psykoterapia takana), mutta ehkä nuo ovat vain seurausta ja oikea syy löytyy persoonallisuushäiriöstä? Turvaton lapsuus taustalla ja rajattomuutta, riittämättömyyttä & epävarmuutta löytyy sekä ihmissuhteista että työrintamalta.

Tällä hetkellä olen tutkimuksissa asian tiimoilta.

Kognitiivinen terapia on hyvä lähtökohta persoonallisuushäiriön käsittelemiseen. Nyt ainakin tiedät mikä sinua vaivaa.

Nro 25 jatkaa.

Ajoittain koen, etten ole tarpeeksi "sairas" ollakseni persoonallisuushäiriöinen ja saattaa mennä hyväkin tovi, että kaikki menee päällisin puolin hyvin. Silti sisälläni jyllää koko ajan ja mietin, että olen huonompi kuin muut, en osaa olla "oikein", tarkkailen koko ajan muita ja mietin, miten minun pitäisi olla -  enkä näistä syistä aina jaksa olla ihmisten lähellä. Ihmissuhteisiini liittyy vahvasti hylätyksi tulemisen pelko, mustasukkaisuus, kateus ja "kilahtaminen", joka usein päättyy minun anteeksipyyntöihin ja aneluihin, että "annathan anteeksi, en tiedä mikä minuun meni, ethän jätä?" Toinen vaihtoehto on se, että jätän ennen kuin tulen jätetyksi ja näiden ääripäiden väliä seilaan.

Olen pohtinut sitä, miksi ongelmani alkoivat vasta valmistumisen jälkeen ja löytänyt syyksi juurikin "tyhjyyden tunteen". Täytän tyhjyyttäni erilaisilla projekteilla (opiskelu, laihduttaminen, erilaisten asioiden suunnittelu ja toteutus) ja opiskeluhan on siitä hyvä "projekti", että siihen liittyy hyvin ennakoitavat tavoitteet (kurssin x suoritus), opiskellessa tietää suurin piirtein toisten odotukset ja vaatimukset (lue tenttikirja + tee essee) ja tällä kaikella saa täytettyä omaa tyhjyyttään. Olenkin aina pitänyt opiskelusta ja pärjännyt koulussa hyvin.

Valmistumisen jälkeen siirryin luonnollisesti työelämään ja työelämähän on aivan erilaista kuin opiskelu; suuria kokonaista, pitkäjänteisyyttä, epämääräisyyttä muiden odotusten ja vaatimusten suhteen - mistä tietää, mikä on riittävää? Kun ei ole ulkopuolelta tulevaa selvää rajaa, joka loisi turvallisuutta, oma mieli lähtee harhailemaan ("mikä on tarpeeksi/ mikä on riittävää/ olenko tarpeeksi hyvä/ mitä nuo muut minulta odottavat?") ja lopulta kaikki leviää käsiin ja hajoaa, mistä seuraa masennusta ja ahdistusta. Luulen, että tämän vuoksi en ole pärjännyt työelämässä.

Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Taustatietona minusta, että olen kolmekymppinen nainen.

Vierailija kirjoitti:

Valmistumisen jälkeen siirryin luonnollisesti työelämään ja työelämähän on aivan erilaista kuin opiskelu; suuria kokonaista, pitkäjänteisyyttä, epämääräisyyttä muiden odotusten ja vaatimusten suhteen - mistä tietää, mikä on riittävää?

Korjaan:

suuria kokonaista = suuria kokonaisuuksia

25

Vierailija kirjoitti:

Nro 25 jatkaa.

Ajoittain koen, etten ole tarpeeksi "sairas" ollakseni persoonallisuushäiriöinen ja saattaa mennä hyväkin tovi, että kaikki menee päällisin puolin hyvin. Silti sisälläni jyllää koko ajan ja mietin, että olen huonompi kuin muut, en osaa olla "oikein", tarkkailen koko ajan muita ja mietin, miten minun pitäisi olla -  enkä näistä syistä aina jaksa olla ihmisten lähellä. Ihmissuhteisiini liittyy vahvasti hylätyksi tulemisen pelko, mustasukkaisuus, kateus ja "kilahtaminen", joka usein päättyy minun anteeksipyyntöihin ja aneluihin, että "annathan anteeksi, en tiedä mikä minuun meni, ethän jätä?" Toinen vaihtoehto on se, että jätän ennen kuin tulen jätetyksi ja näiden ääripäiden väliä seilaan.

Olen pohtinut sitä, miksi ongelmani alkoivat vasta valmistumisen jälkeen ja löytänyt syyksi juurikin "tyhjyyden tunteen". Täytän tyhjyyttäni erilaisilla projekteilla (opiskelu, laihduttaminen, erilaisten asioiden suunnittelu ja toteutus) ja opiskeluhan on siitä hyvä "projekti", että siihen liittyy hyvin ennakoitavat tavoitteet (kurssin x suoritus), opiskellessa tietää suurin piirtein toisten odotukset ja vaatimukset (lue tenttikirja + tee essee) ja tällä kaikella saa täytettyä omaa tyhjyyttään. Olenkin aina pitänyt opiskelusta ja pärjännyt koulussa hyvin.

Valmistumisen jälkeen siirryin luonnollisesti työelämään ja työelämähän on aivan erilaista kuin opiskelu; suuria kokonaista, pitkäjänteisyyttä, epämääräisyyttä muiden odotusten ja vaatimusten suhteen - mistä tietää, mikä on riittävää? Kun ei ole ulkopuolelta tulevaa selvää rajaa, joka loisi turvallisuutta, oma mieli lähtee harhailemaan ("mikä on tarpeeksi/ mikä on riittävää/ olenko tarpeeksi hyvä/ mitä nuo muut minulta odottavat?") ja lopulta kaikki leviää käsiin ja hajoaa, mistä seuraa masennusta ja ahdistusta. Luulen, että tämän vuoksi en ole pärjännyt työelämässä.

Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Taustatietona minusta, että olen kolmekymppinen nainen.

Tämä vois olla mun kirjoittama. Opiskelu tosin oli liian pitkäjänteistä ja vaati ponnisteluja mutta valmistuin kuitenkin. Jo opintojen aikana sain töitä jotka oli mun unelma. Valmistuttua piti tulla onni ja auvuus, mutta toisin kävi. Mikään ei ikinä riitä. Töissä olen luotettu ja pidetty ja menestynyt aina, mut itseä riivaa jatkuva riittämättömyyden tunne. Jonkun pitäs taputella selkään ja kertoa että hei hyvin menee. Ja tämä tyhjyyden tunne, että tässäkö tää nyt oli.

Kaverisuhteet on aina ollut hankalia. Välillä epäilen et onko se mun oma syy, mutta varmaan lähinnä siksi et hakeudun jännien ja mielenkiintoisten ihmisten seuraan jotka sitten onkin kans häiriöisiä, hyväkskäyttäviä vai manipuloivia. Paljon on ystäväpiiriin kuulunut päihdeongelmaisia ja itselläkin holin käyttö ollu holtitonta. Alkoholin seurauksena oon kuitenkin joutunut masennuslääkitykselle ja tajunnut lopettaa sen suurimmalti osin. Järki kun pysyy päässä niin pääsee itse helpommalla.

Diagnooseja masennus ja ocd, mut on myös todettu et pärjään niin hyvin että turha jatkaa terapiaa. :P lisäksi koettu, että syy on alkoholismi. Sen takia ei luottoa ja motivaatiota sitoutua terapiaan. Yritetään tässä nyt sitten elellä normaalia elämää. En oo ihan yhtä impulssiherkkä mitä oon ollut, että kai tässä hiukan on tehty itsetutkiskelua. Toisaaltaan mietin heitänkö elämäni hukkaan kun en enää pakkaakkaan laukkua ja muuta ulkomaille, niin kuin aiemmin tein.

Anteeksi nyt mutta epävakaakaan ei ole SAIRAUS. Sairauksia ovat ne kaksi mielisairautta skitsofrenia ja maanidebressiivinen. Epävakaa on VAIN persoonallisuuden häiriö ei sairaus . Miksi ihmeessä te alistutte näihin yleistäviin nimityksiin?

Tuon epävakaan voi saada ihan kevyestikin. Ei pärstä miellytä lääkäriä tai eivät vaan tiedä että reagoit johonkin sinusta riippumattomaan rajusti koska kokemus raju.

Esim Diana sai sekin diagnoosin koska sekoili kun ukko petti. Yleensä tätä dignoosia jaettiin hyväksikäytetyille joitten kokemusta eivät äijät aikoneetkaan ymmärtää tai hoitaa. Ämmät leimattiin epävalaiksi ja thats it. Tapahtuu yhäkin.

Että ne aivot narikasta.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi nyt mutta epävakaakaan ei ole SAIRAUS. Sairauksia ovat ne kaksi mielisairautta skitsofrenia ja maanidebressiivinen. Epävakaa on VAIN persoonallisuuden häiriö ei sairaus . Miksi ihmeessä te alistutte näihin yleistäviin nimityksiin?

Tuon epävakaan voi saada ihan kevyestikin. Ei pärstä miellytä lääkäriä tai eivät vaan tiedä että reagoit johonkin sinusta riippumattomaan rajusti koska kokemus raju.

Esim Diana sai sekin diagnoosin koska sekoili kun ukko petti. Yleensä tätä dignoosia jaettiin hyväksikäytetyille joitten kokemusta eivät äijät aikoneetkaan ymmärtää tai hoitaa. Ämmät leimattiin epävalaiksi ja thats it. Tapahtuu yhäkin.

Että ne aivot narikasta.

Kiitos hyvästä pointista! Diagnoosia ei saa asettaa liian helposti kenellekään.

Minä kuitenkin kokisin diagnoosin helpottavana asiana, sillä se selittäisi omalta osaltaan, miksi elämäni on mennyt näin. Olen rimpuillut valtavasti itseni kanssa ja itsetuhoiset ajatuksetkin ovat minulle niin luonnollisia ja tuttuja, että tuntuu siltä kuin vanha ystävä tulisi käymään, kun niihin ajatuksiin uppoaa. En pelkää kuolemaa enkä halua itseäni tappaa, mutta välillä elämä tuntuu hirveän vaikealta.

-25

Persoonallisuus häiriöistä kärsivien joukko on suurin me häiriöisten joukko ja onneksi sen hoitoon on alettu uskoa ja löydetty tuloksellisiakin menetelmiä. Apua voi saada toisaalla helpommin kuin toisaalla joten paljon jää asianosaisen omaan varaan. Ei saisi mutta jää. Kuten monien muidenkin sairauksien ja jäiriöiden kohdalla. Ka on isojoukko ihmisiä joilla on runsaasti näitä em. Piirteitä mutta ne eivät riitä diagnoosin saamiseen. Asiasta on paljon tietoa ja otsehoito vinkkejä yms netissä ja hoitoakin voi saada kun sitä osaa olla oikealla tavalla sinnikkäästi vailla. Ja kyllä toipua voi vaikka se ei helppoa olekaan. Toivoa siis on. Ensin täytyy toki syntyä se oma motivaatio lähteä hakemaan oloihinsa muutosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 25 jatkaa.

Ajoittain koen, etten ole tarpeeksi "sairas" ollakseni persoonallisuushäiriöinen ja saattaa mennä hyväkin tovi, että kaikki menee päällisin puolin hyvin. Silti sisälläni jyllää koko ajan ja mietin, että olen huonompi kuin muut, en osaa olla "oikein", tarkkailen koko ajan muita ja mietin, miten minun pitäisi olla -  enkä näistä syistä aina jaksa olla ihmisten lähellä. Ihmissuhteisiini liittyy vahvasti hylätyksi tulemisen pelko, mustasukkaisuus, kateus ja "kilahtaminen", joka usein päättyy minun anteeksipyyntöihin ja aneluihin, että "annathan anteeksi, en tiedä mikä minuun meni, ethän jätä?" Toinen vaihtoehto on se, että jätän ennen kuin tulen jätetyksi ja näiden ääripäiden väliä seilaan.

Olen pohtinut sitä, miksi ongelmani alkoivat vasta valmistumisen jälkeen ja löytänyt syyksi juurikin "tyhjyyden tunteen". Täytän tyhjyyttäni erilaisilla projekteilla (opiskelu, laihduttaminen, erilaisten asioiden suunnittelu ja toteutus) ja opiskeluhan on siitä hyvä "projekti", että siihen liittyy hyvin ennakoitavat tavoitteet (kurssin x suoritus), opiskellessa tietää suurin piirtein toisten odotukset ja vaatimukset (lue tenttikirja + tee essee) ja tällä kaikella saa täytettyä omaa tyhjyyttään. Olenkin aina pitänyt opiskelusta ja pärjännyt koulussa hyvin.

Valmistumisen jälkeen siirryin luonnollisesti työelämään ja työelämähän on aivan erilaista kuin opiskelu; suuria kokonaista, pitkäjänteisyyttä, epämääräisyyttä muiden odotusten ja vaatimusten suhteen - mistä tietää, mikä on riittävää? Kun ei ole ulkopuolelta tulevaa selvää rajaa, joka loisi turvallisuutta, oma mieli lähtee harhailemaan ("mikä on tarpeeksi/ mikä on riittävää/ olenko tarpeeksi hyvä/ mitä nuo muut minulta odottavat?") ja lopulta kaikki leviää käsiin ja hajoaa, mistä seuraa masennusta ja ahdistusta. Luulen, että tämän vuoksi en ole pärjännyt työelämässä.

Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Taustatietona minusta, että olen kolmekymppinen nainen.

Tämä vois olla mun kirjoittama. Opiskelu tosin oli liian pitkäjänteistä ja vaati ponnisteluja mutta valmistuin kuitenkin. Jo opintojen aikana sain töitä jotka oli mun unelma. Valmistuttua piti tulla onni ja auvuus, mutta toisin kävi. Mikään ei ikinä riitä. Töissä olen luotettu ja pidetty ja menestynyt aina, mut itseä riivaa jatkuva riittämättömyyden tunne. Jonkun pitäs taputella selkään ja kertoa että hei hyvin menee. Ja tämä tyhjyyden tunne, että tässäkö tää nyt oli.

Kaverisuhteet on aina ollut hankalia. Välillä epäilen et onko se mun oma syy, mutta varmaan lähinnä siksi et hakeudun jännien ja mielenkiintoisten ihmisten seuraan jotka sitten onkin kans häiriöisiä, hyväkskäyttäviä vai manipuloivia. Paljon on ystäväpiiriin kuulunut päihdeongelmaisia ja itselläkin holin käyttö ollu holtitonta. Alkoholin seurauksena oon kuitenkin joutunut masennuslääkitykselle ja tajunnut lopettaa sen suurimmalti osin. Järki kun pysyy päässä niin pääsee itse helpommalla.

Diagnooseja masennus ja ocd, mut on myös todettu et pärjään niin hyvin että turha jatkaa terapiaa. :P lisäksi koettu, että syy on alkoholismi. Sen takia ei luottoa ja motivaatiota sitoutua terapiaan. Yritetään tässä nyt sitten elellä normaalia elämää. En oo ihan yhtä impulssiherkkä mitä oon ollut, että kai tässä hiukan on tehty itsetutkiskelua. Toisaaltaan mietin heitänkö elämäni hukkaan kun en enää pakkaakkaan laukkua ja muuta ulkomaille, niin kuin aiemmin tein.

Kuulostaa hyvin tutulta. Etenkin tuo tyhjyys, että "tässäkö se nyt oli?" Ja se, että itselle ei riitä mikään työelämässä - vaikka löytyisikin joku satunnainen selkääntaputtaja, niin sekään ei riitä, vaan aina pitäisi saada lisää lohdutusta ja kannustusta. Minusta on (tietääkseni) pidetty kaikissa työpaikoissani ja arvostettu työpanostani, mutta omasta mielestäni olen ihan p*ska kaikessa. Sellainen suuri ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä, esim. psykiatrinen sairaanhoitajakin sanoi, että vaikutan todella järkevältä ja tasapainoiselta "ulospäin", mutta tietäispä vaan.. Siitä kai tässä nyt aletaan ottaa selvää.

Jos ap lukee viestiketjua, niin olisi kiva tietää kuulumisiasi.

-25

Up