Tabu: koiran ottaminen kaduttaa! Tunnustaako kukaan?

Vierailija kirjoitti:

Tän ketjun soisi pysyvän pinnalla pitkään. Moni tosiaan tuntuu ottavan koiran tajuamatta, miten sitovaa hommaa se on. Harkitkaa, harkitkaa ja vielä kerran harkitkaa. T. Koiranomistaja neljättä vuotta. (Onnellinen sellainen tosin)

joillekin se harkinta on tuntematon aivotoiminto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen tabu kuin se, että lapsien tekeminen kaduttaa.

Onneksi itsellä "vain" koira, ja myönnän että kadun sen ottamista kun ei silloin tajunnut miten paljon se rajoittaa elämää.  Uutta ei enää tämän jälkeen tule.

Kertoisitko tarkemmin miten rajoittaa elämää? Itse siis haaveilen koirasta, mutta mietityttää juuri tämä asia.

Aika normaalia elämää voi viettää. Käydä töissä, harrastuksissa.  Koira kulkee mielellään mukana kaikessa mutta omistajan pitää olla huolehtimiskykyinen.  Tuntikaupalla  pubeissa istujalle ei käy eikä spontaaniseksuaaleille.  Sitä kai moni tarkoittaa tässä elämän rajoittumisella.  

ensin soitetaan otimme koiran !! sitte mökille raahataan täysi seko pää rakki  menee n. vuosi sitten kysellään eikö maalla kukaan huolis hyvää koiraa. sanon että ammun ja kuoppaan 200e nämä kuuluvat mökki talkkarin palveluun. JA NÄITÄ ON PALJON.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin ihan aluksi mutta ei sen takia että se rajoittaisi elämääni vaan että osaanko kasvattaa hyvän koiran. Ilmeisesti osasin. Eksyimme kerran kotini lähimetsässä toisistamme kun koira lähti vapaana tutkimaan paikkoja. On siis ennenkin lähtenyt mutta on aina on palannut jäljilleni. Koira lähti polulta väärään suuuntaan. Kun huomasin ettei koira ole perässäni niin panikoin ja lähdin juoksentelemaan. Lopulta juoksin kotiin ja koira istui kiltisti kerrostalon alaovella odottamassa minua. Koirani tiesi missä koti on ja sydämeni pakahtui. Olin hyvin ylpeä koirastani.

Minun koira karkasi usein metsälenkillä omille teilleen, mutta palasi sitten luokseni kun odotin auton luona. VAPAUS kiinnostaa koiraa.

Ihan teille molemmille tiedoksi: koiraa ei lähtökohtaisesti koskaan saa pitää vapaana. Aina tarvitaan metsänomistajan lupa.

No sikäli kaduttaa, että koti on ku sikala koiran takia. Tiesin kyllä rodun ominaisuudet etukäteen ja osasin varautua, mutta kaipaan siistiä hyväntuoksuista kotiani joskus ihan hirveästi. Nykyisin kämppä seiniä myöten kuolassa ja kaiken maailman mähnässä ja iso koira kuorsaa ja pieree. Myöskin koulutus osoittautui rankemmaksi kuin kuvittelin. Sain stressiä kaiken maailman asiantuntijoiden takia ja niiden koulutus vinkeistä, kun oma koira on luupää mihin ei nämä keinot tepsineet. Jatkuvaa syyllistämistä, että teen muka väärin. Lopulta ihan omat konstit toimi joten kuten. Kasvattaja ei myöskään myöntänyt, että hänen suosittelemat ruuat aiheuttavat ikäviä allergiaoireita, kuten jatkuvat korvaeritteet sekä niiden raapimisen aiheuttamat tulehdukset. Oli helvetin kallis operaatio löytää koiralle sopiva ruoka. Itse asiassa mikään aiemmin opittu ja hyväks koettu ei toiminut tämän koiran kanssa. Koiria ollut mull aina.

Rakastan yli kaiken tuota sikailevaa elukkaa, mutta en koe kohtuulliseksi kaikkea mitä sen kanssa tehty ja taisteltu. Vaikka nykyisin on säyseä ja tavoille oppinut ja hyvä ruokavaliokin löytyny, niin hermoja ja rahaa palanut sen eliniän aikana enemmän ku yhteenkään ihmislapseen. Joskus miettiny oisko ollu eettisempää antaa vaikka samalla vaivalla ja rahalla sijaislapselle koti🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neljäs koira talossa, kolme aiempaa ollut minulla pennusta loppuun asti. Yksikään aiemmista ei ole kaduttanut, mutta tämä nykyinen… on ollut alusta asti paljon haasteellisempi tapaus, ja vaikka se on jo viisivuotias, sen kanssa ei olla päästy vieläkään siihen pisteeseen, että arki rullaisi mukavasti. Ei vaikka sen kanssa on aina tehty ja tehdään edelleen moninkertaisesti töitä aiempiin verrattuna, ja vaikka olemme olleet vuosien saatossa muutamankin ammattikouluttajan ohjauksessa. Olen miettinyt, että tällä yksilöllä saattaisi olla helpompaa useamman koiran taloudessa (mitä en voi valitettavasti itse tarjota)… mutta ystävä- ja harrastuspiireissäni on liian paljon sellaisia koiraharrastajia, joiden ajatusmaailma on kovin ehdoton ja mustavalkoinen sen suhteen, että kerran hankitusta koirasta ei luovuta, vaikka mikä tulisi. En haluaisi joutua paheksunnan ja juoruilun kohteeksi, tai joutua jättämään näitä sosiaalisia ympyröitä. Joten näillä korteilla on mentävä, vaikka kaduttaakin…

Eli sinun mielipahan välttäminen on tärkeämpää kuin koiralle tarjottu onnellinen elämä, jossa se saa elää haluttuna ja rakastettuna?

Jos "ystäväsi" ovat noin puupäitä, niin en kutsuisi ystäviksi. Todellinen eläinrakas ihminen ajattelee aina eläimen parasta, ei oman pokaalinsa kiillotusta. Hän osaa myöntää myös tilanteen, jossa omat rahkeet eivät riitä ja eläimen on parempi olla toisenlaisessa ympäristössä.

Yleensä nämä mustavalkoiset eläinrakkaat on kaukana eläinrakkaista.  He vaan suorittavat "eläinrakkaan" roolia yhteisesti hyväksytyillä termeillä. Täysin loogista touhua, jossa ei ole aitoa välittämistä mukana.

Jos sinulla olisi ollut vähän vähemmän kiire päästä moralisoimaan, olisit ehtinyt lukea toisen kommenttini jossa kerroin, että siltojen polttaminen sosiaalisissa ympyröissäni on vain osasyy siihen, miksen ole luopunut tästä koirasta. Pelkona on myös koiran päätyminen kiertoon, sillä sellaiset potentiaaliset ottajat ovat harvassa, joilla on koir(i)a jo ennestään ja silti aidosti halua ja mahdollisuus keskittyä erityisesti tämän koiran haasteisiin. Mutta kyllä, olen liikkunut noissa kyseisissä ympyröissä kauan enkä halua ajautua niistä pihalle. Asetat virheellisesti toiseen vaakakuppiin koiran onnellisuuden ja rakastettuna elämisen. Se, että koen vaikeita tunteita kuten katumusta tähän koiraan liittyen ei tarkoita, etteikö se olisi myös rakas minulle — haloo, olen tehnyt jo viisi vuotta töitä sen kanssa ja sen eteen, kuten kerroin. Ja käyttänyt useamman tuhat euroa siihen, että sillä olisi hyvä olla. Kukaan ei tee sellaista huvikseen. Ja koira elää pääsääntöisesti ihan kohtuullisen onnellista elämää kanssani nykyisillä järjestelyillä, se vain vaatii paljon jatkuvaa ylimääräistä työtä, aikaa ja rahaa minulta, mikä on alkanut tuntua turhauttavalta näin monen vuoden jälkeen. Kyllä, on myös mahdollista kokea yhtä aikaa rakkautta ja turhautumista.

On aivan yhtä vinksahtanutta tuomita muita vaikeiden tunteiden kokemisesta kuin tuomita siitä, jos koirasta luopuu.

Ihmettelen vähän sitä miksi lapsiperhe olisi paras vaihtoehto, kun kyllä sinkkukin voi sitoutua koiraan. Ainakaan mihinkään pienten lasten perheeseen koira ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Itse sain koiran nuorena ja oikeastaan vanhemmat ostivat minulle koiran, kun olin yksinäinen. Rodun päätin nopeasti itse ja valitsin aika rohkeasti ison palveluskoirarodun. Kaikki olisikin voinut mennä pieleen, mutta päätin että selviän koiran kanssa ja kävimme koulutuksissa paljon. Onneksi koira hyväksyi muut koirat hyvin ja ihmisetkin aika hyvin. Pihaa vahti ja sitä ei koskaan saatu täysin pois. Tosin ei paljon valvomatta pihalla ollut ja seurasimme koiran puuhia. Yksin ei tykännyt olla ja oli nopea liikkeissään. Minulla ei ollut hoitajia sillä ja lähes yksin hoisin aina viime talveen, kun koira kotona yhtäkkiä kuoli. Tosin sairauksia oli ennestään. Koira oli minulle tärkeä ja muuttaisi mitään siinä. Olin aina ylpeä, kun joku kehui koiraa. Eräskin pikkukoiran omistaja sanoi koulutuksessa kuinka aina tutuilleen kertoo, että hänen kanssaan samassa ryhmässä on kiltti ja toisten koirien kanssa hyvin toimeentuleva dopperi. Silloin olin ylpeä meistä ja kaikki meni aina koulutuksissa hyvin ja rakasti muita koiria. Koirapuistossakin käytiin aina joskus, mutta koira ei välittänyt siitä niin paljon kuitenkaan, kun oli omakin piha. Kaiken tämän jälkeen luen aina kauhulla, kun joku samanrotuinen on päätynyt huonoon kotiin. Omani ei ollut samanlainen kuin ne koirat joista luen. Mietin myös aina sitä miten minä onnistuin jos joku muu ei, kun omakin lähtökohta oli aika kehno ja oli kyseessä ensimmäinen koirani. On ole toista enää ottamassa, vaikka koiraani kaipaankin. Lupasin sen hoitaa hyvin ja loppuun asti. Kuitenkin sitovuus ja varsinkin sen hoidon järjestäminen, yksinolon määrän rajoittaminen (koirani oli tosi vähän yksin) ja koko elämän järjestäminen koiran mukaan on niin iso asia. Onnistuin aina jotenkin, mutta joustoa se vaati ja itsekään en käy paljon missään. Muuten nautin koiran kanssa olosta ja se ehkä pelasti minut silloin nuorempana.

Perhe hankki koiran 2019, ensimmäiset kuukaudet menivät hyvin mutta sitten alko kasvamaan vinoon koirakouluista ja kaikesta yrittämisestä huolimatta. Nyt meillä on aikuinen pienrodun edustaja joka ei ota vieraita kotiin ja suostuu olemaan vain perheen käsiteltävänä, pelkää muita koiria ja on purrut omiakin perheenjäseniä. On vanhempieni omistama koira mutta sai minut vakuuttumaan siitä että ikinä en tule koiraa omaan kotiini ostamaan kun pelottaa liikaa että siitä tulee samanlainen. Rodun pitäisi olla  ystävällinen perhekoira mutta tämä on vain hermoheikko ja vihainen.

Eli kyllä, koira kaduttaa. Paljon. 

Koska halusin lenkkikaverin ja seuraa. Nyt on lenkkikaveri ja lisäksi seuraa etätöitä tehdessä. 

Nyt on jo kolmas koira menossa näillä kriteereillä. Tämä viimeinen on vielä nuori, ja toivotaan sille pitkää ikää. 

Koin kyllä pitemmän pentubluesin, sillä uusi pentu oli niin erilainen kuin edellinen koira. Mutta se on jo jäänyt taakse, tämähän on aivan verraton ihan omine juttuineen.

Ja voin kyllä ääneenkin sanoa, jos kaduttaa lemmikin hankkiminen, se ei ole tabu, olen kuitenkin sitoutunut näihin jokaiseen perheenjäseneen että vähän kuin avioliitossa, myötä-ja vastamäessä. Ja aina on löytynyt puolia, joihin sitten on ajan kanssa kiintynytkin niin, että ovat olleet rakkaita jokainen.

Ainoa asia, mikä kaduttaa on se, että ei itse pysty antamaan koiralle niin paljon, kuin se tarvitsisi- koiralle sen omistaja kun on koko maailma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myyn pentuja vain lapsiperheille. Syy on tämä sitovuus, jota sinkut eivät tajua. Koiran elämäntehtävä ei voi olla omistajan odottaminen töistä, kaupasta, kampaajalta, baarista, lääkäristä....

Hyvä. Asuin kimppakämpässä "eläinrakkaan" rotweilerin omistajatytön kanssa. Hän korosti ekäinrakkauttaan ja ihmetteli kun minä en muka sitä ollut. Hän vei kolme kertaa päivässä koiran pissalle nax 8min/kerta. (Otin aikaa.) Joskus otti koiran mukaansa ja joskus jätti yksin pitkiä aikoja. Joskus soitti, että voinko pisattaa koiran tänään, kun hän oli jäänyt yöksi. Mutta hän tuli takaisin vasta parin vuorokauden päästä.. Kun hän oli poissa, niin ulkoilin koiran kanssa pitkiä aikoja. Koiraouistoon en uskaltanut viedä sitä ilman lupaa. Hän ja koura muutti, enkä tiedä miten kouran kävi. Ja olisiko pitänyt tehdä siitä ilmoitus. Mutta hän oli se koira ihminen ja minä maallikko. Hän siis oletettavasti tiesi paremmin. Paitsi rottis vietti enemmän aikaa minun kanssani. Päästin sen myös huoneesta koko kämppään, kun omsitaja oli pois.

Tuntuu muuten toisinaan siltä, että kaikkein eniten eläinrakkauttaan mainostavat kohtelevat eläimiä kaikkein tylyimmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen tabu kuin se, että lapsien tekeminen kaduttaa.

Onneksi itsellä "vain" koira, ja myönnän että kadun sen ottamista kun ei silloin tajunnut miten paljon se rajoittaa elämää.  Uutta ei enää tämän jälkeen tule.

Kertoisitko tarkemmin miten rajoittaa elämää? Itse siis haaveilen koirasta, mutta mietityttää juuri tämä asia.

Aika normaalia elämää voi viettää. Käydä töissä, harrastuksissa.  Koira kulkee mielellään mukana kaikessa mutta omistajan pitää olla huolehtimiskykyinen.  Tuntikaupalla  pubeissa istujalle ei käy eikä spontaaniseksuaaleille.  Sitä kai moni tarkoittaa tässä elämän rajoittumisella.  

Se tasan neljältä töistä lähtevä työkaveri on aina koiranomistaja. Koiran pitää päästä pissalle.

Koira on sitovampi kuin kouluikäinen lapsi.

Joo, kaduttaa. Ehdin jo tottua olemaan ilman koiraa kun siitä aika jätti. Mies kuitenkin vielä halusi ottaa uuden ja sai minutkin innostumaan asiasta. Kaipaan siistiä kotia, sitä vaivattomuutta kun pystyi lähtemään kaikkialle ilman sitä että pitää miettiä mihin tuon laittaa hoitoon, vituttaa aika kalliitkin tuhot mitä tuo on tehnyt, koulutus on ollut tosi haastavaa enkä ole oikein kiintynyt tuohon niin kuin edelliseen. En myöskään luota siihen niin kuin edelliseen. Ihan kiva se yleensä on mutta jos tulisi mahdollisuus antaa se todella hyvään kotiin, tekisin sen epäröimättä. Tiedän että mies ei suostuisi luopumaan joten kai se on meillä päiviensä loppuun.

Vierailija kirjoitti:

Perhe hankki koiran 2019, ensimmäiset kuukaudet menivät hyvin mutta sitten alko kasvamaan vinoon koirakouluista ja kaikesta yrittämisestä huolimatta. Nyt meillä on aikuinen pienrodun edustaja joka ei ota vieraita kotiin ja suostuu olemaan vain perheen käsiteltävänä, pelkää muita koiria ja on purrut omiakin perheenjäseniä. On vanhempieni omistama koira mutta sai minut vakuuttumaan siitä että ikinä en tule koiraa omaan kotiini ostamaan kun pelottaa liikaa että siitä tulee samanlainen. Rodun pitäisi olla  ystävällinen perhekoira mutta tämä on vain hermoheikko ja vihainen.

Eli kyllä, koira kaduttaa. Paljon. 

Sen verran vielä jatkan tätä että hyvä koira on suurimman osan ajasta mutta pääkoppa ei vaan ole terve, sen on saanut huomata ajan kanssa. Todella säikky ollut pienestä asti ja on ottanut USEAN KERRAN melko tosissaan kiinni omaan perheenjäseneen. Koiraa ei ole koskaan lyöty, potkitty tms. se ei ole kokenut väkivaltaa perheenjäsentensä tekemänä.

Totta on se että pikkukoira pääsee pinteestä koska jos tämä olisi iso koira niin olisi jo viety piikille, sen verran vaarallinen on kun siellä korvien välissä napsahtaa. Monet itkut on itketty tämän koiran takia. Suosittelen kaikkia miettimään kaksi kertaa myös niiden ystävällisinä mainostettujen rotujen kanssa koska poikkeus vahvistaa säännön ja aina siellä seassa on niitä jotka ei vaan synny samoilla eväillä kuin muut.

Minulla ei ole enää koiraa, mutta tunnistan kyllä ajatuksen. En olisi koskaan luopunut koirastani ja rakastin sitä paljon, mutta otin sen liian nuorena ja juuri sellaisessa elämänvaiheessa, jossa ei olisi kannattanut. Muutin opiskelemaan parin vuoden päästä koiran ottamisesta, ja oli ihan pirun vaikeaa sovittaa yhteen työt, opiskelut ja se hirveä tarve sosiaaliseen elämään mikä juuri siinä kohtaa olisi ollut.

Matkustaminen oli niin vaikeaa että en matkustanut. Ennen koiran ottoa ajattelin, että sen voi jättää koirahoitolaan viikoksi kun lähtee reissuun, sen kun varaa paikan ja vie koiran sinne. No, eipä mennyt niin. Koirani oli erittäin leimautunut vain minuun eikä koskaan oppinut olemaan hoidossa, joten olin siinä kiinni aivan täysin. En tietenkään halunnut reissata niin että koirani olisi kärsinyt.

Omaa autoakaan ei siinä kohtaa ollut, joten kaikenlainen liikkuminen oli aika hankalaa ison koiran kanssa. Mietin joskus, olisiko elämäni muotoutunut erilaiseksi jos koira ei olisi ankkuroinut minua kotipaikalle. Ei ollut helppo lähteä kylään kavereiden kaupunkikämppiin joihin ei saa tuoda eläimiä, sen sijaan matkustin aina lapsuudenkotiin.

Toisaalta, opin koiralta myös paljon. Tuntuu, että positiivinen elämänasenteeni on opittu koiraltani. Olisinko eri ihminen ilman sitä? Helpommalla päässyt, mutta iloton? Ehkä.

Tunnustan! Olen katunut niin lasten tekoa kuin koirien ottamistakin mutta kuitenkaan en pystyisi elämään ilman kumpiakaan.

Minusta on ihan normaalia elämää jos ajoittain miettii että olisi tämän elämän voinut muutenkin viettää kuin paska vaippoja vaihtamalla tai räntäsateessa koiraa kusettamalla.

Kun vanha ihminen ottaa lemmikin. Kissan tai koiran. Ne pitäisi testamentata jollekin.

Vierailija kirjoitti:

Viime vuosina on ruvennut ärsyttämään se työ mitä joutuu tekemään, eli ns. turha työ. Minulla siis kaksi kissaa.

Hiekan kuskaaminen sisään ja ulos, ja hiekasta maksaminen sievoisia summia. Jatkuvasti hiekkaa jopa sängyssä asti. Karvan määrä on ihan tajutonta, eikä sitä pysty poistamaan asunnosta riittävästi, joten kaikki vaatteet ovat aina karvassa kun johonkin olisi lähdössä, joten joutuu tarrarullaamaan päivittäin vaatteita. Ei voi tuulettaa kunnolla, koska karkaavat avoimesta ovesta. Yöllinen naukuna ja oksentamalla herättäminen.

Jatkuva seuraaminen, ja naukuminen samalla. Kun tulee raskaan päivän jälkeen kotiin, niin ei kauppakasseja saa purkaa kun huudetaan sitä huomiota ja pyöritään jaloissa. 

Ruuasta nirsoilu ajoittain, jolloin hyvää ruokaa menee roskiin kun eivät viitsi syödä. Seuraavana päivänä sama ruoka kelpaa moitteetta. 

Oksentelu, joka tapahtuu aina sohvalle, sänkyyn, tai matolle, ja yleensä öisin, jolloin on pakko nousta siivoamaan, eikä sen jälkeen enää saa oikein unta kun on herännyt jo kunnolla. 

Ruuanlaitto on aina kikkailua karvojen estämisen takia. Vaikka miten pyyhkii tasoja, niin silti aina leijailee jostain karvaa ruokaan. Sama esim. juustossa. Aina on leivän päällä kissan karva, ja  jo valmiiksi niitä voi bongata juustopalasta jonka ottaa jääkaapista.

Onneksi eivät kuspasko muualle kuin laatikkoon, ja ovat olleet elämänsä terveinä.

Raastavinta tässä on kuitenkin se ristiriita että noiden olemassa olo ärsyttää suunnattomasti (välillä, ei tietenkään koko aikaa) mutta aivan kamala asia edes ajatuksena että kohta noista aika jo jättää (16, ja 18 -vuotiaat kissat) :(

"Jatkuva seuraaminen, ja naukuminen samalla" - ihana tietää, että tämä ärsyttää muitakin!!! On todella raskasta, kun ei vaan jaksa koko aikaa olla viihdetoimistona

Höpönassunottamine ei kaduttanut koskan 💗

Minäminä ihmisten tyhmyys sen sijaan suututtaa.