Arka lapsi. En kestä enää. Mitä tehdä?

Anna sen lapsen olla sellainen kuin on! Minulla on valitettavasti historia ekstrovertin äidin ujona, introverttina lapsena, ja muistan mitä HELVETTIÄ se oli kun omalle äidille ei kelvannut ja koko ajan patistettiin muuttumaan erilaiseksi, haluamaan eri asioita kuin halusin. 

Anna sen lapsen olla menemättä. Anna sen vaan olla kotona ja tehdä mitä haluaa. Introvertilla ei ole niin kaipuuta ulkomaailman asioihin, koska oman mielensisäinen maailma on niin rikas. Meidänkaltaisillemme on hyvinkin paikkamme maailmassa ja pärjäämme yleensä hyvin elämässä, vaikka sitten toisenlaisten ihmisten mielestä olemmekin ärsyttäviä arkoja nössöjä. 

Anna aran lapsen olla sekä.

Mene mukaan niihin juttuihin mihin hän ei uskalla mennä yksin ja auta kavereiden saamisessa. Voitte vaikka kotona harjoitella kuinka uutta lasta lähestytään ja mitä hänelle voi sanoa. Sellainen ei auta lasta että käsketään vain menemään, eikä kerrota miten Se meneminen onnistui.

Joku voi oppia uimaan siten että hänet heitetään veteen, mutta joku toinen voi tarvita paljon ohjaamista oppiakseen.

Itse olen kannustanut ja auttanut arkaa lastani ihan pienestä alkaen. Esim jumpassa kävin hänen kanssaan ahkerasti vaikka osallistuikin siihen vai sylissäni (muistaakseni oli silloin 3 v). Pienenä tarvitsi harrasteissaan paljon vähemmän läheisyyttä ja tukea siihen kuinka kaveria voisi lähestyä.

Moni tuli minulle sanomaan että lasta täytyy karaista ja että teen hänestä nynnyä. En silti alkanut karaisemaan vaan jatkoin tukemista.

1. luokalla oli vielä tien tarpeessa, mutta alkoi kuitenkin saamaan kavereita. 6. luokalla oli jo niin pidetty kaveri että sai hymypatsaan luokkakaverien äänestämänä. Hänen luonaan käy paljon kavereita edelleen.

Olet ap vähän myöhässä lapsesi tukemisessa, mutta kyllä siitä vielä apua on jos vaan viitsit ja jaksat siihen ryhtyä. Raskastahan Se on mutta ei turhaa.

Halaa lasta ja lähde metsäretkelle. Vietä aikaa hänen kanssa.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 08:18"]

Mitäpä, jos et yrittäisi enää niin paljon? Se, että tsempataan ja rohkaistaan koko ajan menemään ja tekemään on toisaalta lapselle viesti, ettet kelpaa tuollaisena! Että pitäisi olla vähän reippaampi, vähän rohkeampi, että olisi toivotunlainen. Vaikka lasta kehuttaisiin paljon, mutta jos samaan aikaan työnnetään johonkin suuntaan niin se ON VIESTI siitä, että lapsen pitäisi olla toisenlainen.

Itselläni on myös (ollut) todella arka lapsi. Hurjan arka, etenkin pienempänä (nyt 10 v.) Kaikki kerhot yms. istui sylissä, ei suostunut menemään leikkeihin, lauluihin jne. mukaan käytännössä koskaan. Annoin hänen olla sellainen. Sanoin, että saat istua sylissä niin kauan kuin haluat, voidaan tästä katsella jne. Toki kysyin ja rohkaisin joskus, että menetkö mukaan, mutta kun näin, että oli oikeasti NIIN arka, niin annoin olla juuri sellainen kuin oli. Enää ei ole kyllä arkuudesta tietoakaan, vieraisiinkin paikkoihin (esim. leireille) lähtee into piukkana. Mutta vuosikausia oli asiat toisin.

Ehdottaisin, että tosiaan antaisit lapsen touhuta rauhassa niitä juttuja mitä haluaa! Ja sanoisit ihan ääneen, jos leireistä tms. tulee puhetta, ettei sun tarvi mennä, ei kaikki tykkää. Ja jos voit niin sekin, että saa olla ujo ja arka.

Meidän kulttuurissa korostetaan jotenkin niin hulluna sitä reippautta! Kun tuo meidän arka lapsi oli pieni niin se oikeen reippauden ihannointi oikein sapetti. Aina ihasteltiin ja hekoteltiin niille lapsille, jotka intona kohelsi menemään. Mutta ne hiljaisemmat, ihanat, suloiset (hekin!) jää helposti huomiotta. Tai katsotaan jopa oudoksuen, että ainako tuo vaan äidin sylissä nyhjää. Mutta aivan yhtä kallisarvoinen luonteenpiirre on se arkuuskin! Synnynnäinen piirrehän tuo tempperamentti on jokaisella ja siksi jokainen on juuri hyvä  :)

[/quote]

Hyvä kirjoitus :). 

Reippauden vaatimus on tosiaan sisällä kulttuurissa. Ärsyttää suunnattomasti kun omia lapsia kehutaan reippaudesta. Esim. päiväkodin tutustumisessa lto: "lähti niin iloisesti ja reippaasti leikkimään, ihan niinkuin kuuluukin". Jep, tämä se on se ihannelapsi, avoin ja reipas ja iloinen. Omakaan ei useimmissa tilanteissa ole sellainen, ja siitä oli kyllä lto:n kanssa puhuttu..Ja sitten puhutaan lapsen ominaisuuksien kunnioituksesta ja yksilöllisyydestä suu vaahdossa =P.

Yksi lapsistani on ollut koko ikänsä ujo ja ei juurikaan hyviä kavereita. Porukan mukana on koulussa, mutta sellainen tarkkailijaluonne mieluummin.

Hän on oma itsensä ja minulle rakas. Ajoittain ehdotan harrastuksia, mutta ei niistäkään saa pakkomielle tulla.

Lapseni on oma persoonansa ja löytää taatusti paikkansa maailmasta.Hyvät käytöstavat, osallistuu kotitöihin ja noudattaa koulun sääntöjä. Nuokin ovat arvostettavia asioita nykyaikana.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 10:21"][quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 08:18"]

Mitäpä, jos et yrittäisi enää niin paljon? Se, että tsempataan ja rohkaistaan koko ajan menemään ja tekemään on toisaalta lapselle viesti, ettet kelpaa tuollaisena! Että pitäisi olla vähän reippaampi, vähän rohkeampi, että olisi toivotunlainen. Vaikka lasta kehuttaisiin paljon, mutta jos samaan aikaan työnnetään johonkin suuntaan niin se ON VIESTI siitä, että lapsen pitäisi olla toisenlainen.

Itselläni on myös (ollut) todella arka lapsi. Hurjan arka, etenkin pienempänä (nyt 10 v.) Kaikki kerhot yms. istui sylissä, ei suostunut menemään leikkeihin, lauluihin jne. mukaan käytännössä koskaan. Annoin hänen olla sellainen. Sanoin, että saat istua sylissä niin kauan kuin haluat, voidaan tästä katsella jne. Toki kysyin ja rohkaisin joskus, että menetkö mukaan, mutta kun näin, että oli oikeasti NIIN arka, niin annoin olla juuri sellainen kuin oli. Enää ei ole kyllä arkuudesta tietoakaan, vieraisiinkin paikkoihin (esim. leireille) lähtee into piukkana. Mutta vuosikausia oli asiat toisin.

Ehdottaisin, että tosiaan antaisit lapsen touhuta rauhassa niitä juttuja mitä haluaa! Ja sanoisit ihan ääneen, jos leireistä tms. tulee puhetta, ettei sun tarvi mennä, ei kaikki tykkää. Ja jos voit niin sekin, että saa olla ujo ja arka.

Meidän kulttuurissa korostetaan jotenkin niin hulluna sitä reippautta! Kun tuo meidän arka lapsi oli pieni niin se oikeen reippauden ihannointi oikein sapetti. Aina ihasteltiin ja hekoteltiin niille lapsille, jotka intona kohelsi menemään. Mutta ne hiljaisemmat, ihanat, suloiset (hekin!) jää helposti huomiotta. Tai katsotaan jopa oudoksuen, että ainako tuo vaan äidin sylissä nyhjää. Mutta aivan yhtä kallisarvoinen luonteenpiirre on se arkuuskin! Synnynnäinen piirrehän tuo tempperamentti on jokaisella ja siksi jokainen on juuri hyvä  :)

[/quote]

Hyvä kirjoitus :). 

Reippauden vaatimus on tosiaan sisällä kulttuurissa. Ärsyttää suunnattomasti kun omia lapsia kehutaan reippaudesta. Esim. päiväkodin tutustumisessa lto: "lähti niin iloisesti ja reippaasti leikkimään, ihan niinkuin kuuluukin". Jep, tämä se on se ihannelapsi, avoin ja reipas ja iloinen. Omakaan ei useimmissa tilanteissa ole sellainen, ja siitä oli kyllä lto:n kanssa puhuttu..Ja sitten puhutaan lapsen ominaisuuksien kunnioituksesta ja yksilöllisyydestä suu vaahdossa =P.

[/quote]

Kiitos tästä, herätteli minua miettimään omia kirjauksiani. En tosin ole pk:ssa mutta työssäni "arvioin" lasten käyttäytymistä eri tilanteissa. Mitään johtopäätöksiähän ei voi tehdä pelkän reippauden perusteella mutta juuri tuossa saa olla tarkkana ettei anna väärää mielikuvaa siitä miten kuuluisi toimia.

Ap onkin saanut täällä hyviä kommentteja. Anna lapsen olla arka ja sen kannustamisen sijaan mene itse mukaan ja omalla toiminnallasi auta lasta näkemään erilaisia tapoja sulautua erilaisiin tilanteisiin.

Itse olin tosi arka lapsi enkä esim. uskaltanut mennä kahvilla hakemaan itselleni mehua yksin. Tuntui vielä ahdistavammalta sellainen painostus että "nyt menet tai se jää saamatta". Tämä piirre elää kyllä minussa vieläkin mutta näin aikuisena on helpompi haastaa itseään ja opetella näitä tilanteita.

Voi voi

Tunsiko lapsi sieltä leiriltä yhtään lasta? Jos ei, varmasti jo vaikea tilanne tuon ikäiselle mennä porukkaan. 

Mitä lapsi itse sanoo asiasta, oletteko jutelleet? Kaipaako kavereita, kokeeko itse että toisten lähestyminen ja tutustuminen on vaikeaa? Milllainen muuten on, nauttiiko jostain, onko kiinnostunut, iloitseeko asioista? 

Onko lapsi aina siis ollut temperamentiltaan arka ja vetäytyvä? Oletko huomannut tämän luonteenpiirteen esim. kaksivuotiaana, eskari-ikäisenä, tokaluokkalaisena tai onko piirre vahvistunut esiteini-ikää lähestyessä? Onko kavereita?

Entä jos kohta annat vain olla? Alkaa olla niin iso, että jos ei koe hauskaksi kaiken jännittämisen jälkeen, ei näe että "no oli sittenkin kivaa" niin vaikeaahan sitä on motivoida. Tai ehkä pienen tauon jälkeen huomaa, että mitään ei saa tehtyä jos ei siedä pientä epämukavuutta, siis mitää muita ihmisiä vaativaa ei voi tehdä.

Kaipaatko lapsi kavereita? Mietinmeidän samanikäistä. Hänkin lukee paljon ja tekee askartelua ym. Ei niin kaverifriikki ole. Itse mietin, että pitäisi. Vaan pitääkö?  Ei kaikki ole.

Itsekään  en jaksa kauheesti muuta. Tai monia sosiaalisia suhteita. En vaan jaksa. Ja jos lapsi jonkun lajin pikkuhiljaa löytäisi. Se olisi hyvä. Ehkä kokeilee  ...vanhempia, jos jatkuvasti kannustaneet, ettekä anna omaa vastuuta mitä ite haluaa. Meilläkin onkokeilu eri lajeja.ja joka kerta tulee se ei tää oo kivaa. Jossain vaiheessa.  Vaikka innolla käy. Nyt tarkkailtu lasta ja katsottu missä lajissamukavimmin viihtyy. Ja aletaan päätyä yhteen . Sitten  vaan käydään. Katsotaan kuin käy. Katsottusiitä lajia lapsen luonteelle ja kasvuympäristön kans.

antaa kokeilla eri lajeja. Kyllä tuntuman saa puolessa vuodessa tai kurssilla. Mitä hän haluais kokeilla? Ja sitten keskustellaan vaikka että kolme tai viisi lajia.  Mitä vois kokeilla ja sittenpikkuhiljaa päättää missä haluaa jatkaa. Voihan olla, että se sähly on sittenkivaa, kunon saanut kokeilla erivaihtoehtoja, jos löytyisi kiva yhteisö. Sellainen vaikka, missä vanhemmat tai toinen voisi olla mukana. Se hyvä kasvupaikat olisi tärkeä. Sen te näette, kunkäytte seuraamassa mitä tapahtuu ja miten lapsiin suhtaudutaan. Ehkä lapsi myös aistii aikuisten epäilykset.

Vielä on pieni lapsi ja hyvin voi kokeilla. Aikuisenakin vielä voi löytyä kiva laji. Ehkä sit ei enää tarvi niiiin paljon kannustaa. Se on lapsen elämä.Ihana, että jaksatte auttaa. Mutta kannattaa se oma stressi yrittää laannuttaa ja ruveta iteliikkumaan.ja näyttää mallia, että näin tää toimii. Mukavaa liikkua. Mallista ne oppii myös. 

Mitä lapsliikunnalta toivoisi? Että kamppailemaan ja taistellaan toisen kanssa toista vastaa,n, tai tehdään yhdessä ryhmässä, tai tehdään yksin mutta harj. ryhmästä, tai että tehdään joukkueena yhteen hiileen, tai että joku arvioi suoritusta tai ettälasketaan pisteitä tai että kuka korkeammalle tai pisimmälle, tai kuka vahvin...mitä haluaa.

Kokeilla vaan ja miettiä sitäkin mistä nauttii. Ehkä murrosiässä sitten on se toinen tärkeä paikka myös kannustaa, ettei lopeta lajia pahimman myllerryksen aikaa. Vaan, että se laji kantaisi eteenpäin ja olisi tekemistä, ettei tarvi notkua siellä kartSalla.

Joo, tiedetään...lapset on perseestä!!!!

Mutta miksei se saa vaan olla arka ja ujo. Jos on onnellinen omien leikkiensä parissa, niin miksei sitä voi hyväksyä. Ennenvanhaan vasenkätiset pakotettiin oikeakätiseksi ja siitä ei seurannut mitään hyvää, eikö sama päde persoonallisuuksiin.

Mitäpä, jos et yrittäisi enää niin paljon? Se, että tsempataan ja rohkaistaan koko ajan menemään ja tekemään on toisaalta lapselle viesti, ettet kelpaa tuollaisena! Että pitäisi olla vähän reippaampi, vähän rohkeampi, että olisi toivotunlainen. Vaikka lasta kehuttaisiin paljon, mutta jos samaan aikaan työnnetään johonkin suuntaan niin se ON VIESTI siitä, että lapsen pitäisi olla toisenlainen.

Itselläni on myös (ollut) todella arka lapsi. Hurjan arka, etenkin pienempänä (nyt 10 v.) Kaikki kerhot yms. istui sylissä, ei suostunut menemään leikkeihin, lauluihin jne. mukaan käytännössä koskaan. Annoin hänen olla sellainen. Sanoin, että saat istua sylissä niin kauan kuin haluat, voidaan tästä katsella jne. Toki kysyin ja rohkaisin joskus, että menetkö mukaan, mutta kun näin, että oli oikeasti NIIN arka, niin annoin olla juuri sellainen kuin oli. Enää ei ole kyllä arkuudesta tietoakaan, vieraisiinkin paikkoihin (esim. leireille) lähtee into piukkana. Mutta vuosikausia oli asiat toisin.

Ehdottaisin, että tosiaan antaisit lapsen touhuta rauhassa niitä juttuja mitä haluaa! Ja sanoisit ihan ääneen, jos leireistä tms. tulee puhetta, ettei sun tarvi mennä, ei kaikki tykkää. Ja jos voit niin sekin, että saa olla ujo ja arka.

Meidän kulttuurissa korostetaan jotenkin niin hulluna sitä reippautta! Kun tuo meidän arka lapsi oli pieni niin se oikeen reippauden ihannointi oikein sapetti. Aina ihasteltiin ja hekoteltiin niille lapsille, jotka intona kohelsi menemään. Mutta ne hiljaisemmat, ihanat, suloiset (hekin!) jää helposti huomiotta. Tai katsotaan jopa oudoksuen, että ainako tuo vaan äidin sylissä nyhjää. Mutta aivan yhtä kallisarvoinen luonteenpiirre on se arkuuskin! Synnynnäinen piirrehän tuo tempperamentti on jokaisella ja siksi jokainen on juuri hyvä  :)

Mä olin lapsena tuollainen, ja mun vanhemmat myös kannusti ja tsemppas mua oleen erilainen, reippaampi, samanlainen kuin muut. Mulle Se viestitti sitä, että edes vanhemmilleni en kelpaa sellaisena kun olen, mussa on jotain vikaa, pitäisi olla jotain mitä en ole enkä pysty olemaan vaikka kuinka tahtoisin. Ne tilanteet ahdisti muutenkin tosi paljon, kun näki että kaikille muille lapsille oli helppoa leikkiä yhdessä ja tutustua toisiin, ja huomasi että kaikki katsoivat oudosti kun oli ujo ja arka ja halusi olla omissa oloissaan. Sitä tilannetta sitten vielä pahensi Se aikuisten taholta tullut viesti että ei ole oikeanlainen ja pitäisi olla kuin ne muut "reippaasti vaan menet niinkuin noi muutkin. Katso nyt kun niillä on kivaa! Sinne vaan ei ole mitään pelättävää".

Nyt aikuisena edelleen viihdyn omissa oloissani enkä tykkää tutustua uusiin ihmisiin. Enää kukaan ei voi pakottaa ja saan vihdoin olla oma itseni ja olen varsin tyytyväinen ja onnellinen näin. Ihan sama kuinka outo ja epäkelpo olen "normaaleiden" sosiaalisten ihmisten mielestä

Anna ihmeessä vaikka adoptoitavaksi, jos et enää kestä.

Lopeta se liika kehuminen, luot paineita lapsellesi, kun tajuaa, että pitäisi olla sellainen ja tällainen, muuten en kelpaa.

Mikäli lapsi itse ei kärsi siitä, ettei ole juurikaan kavereita, niin ei sunkaan pitäisi stressata.

t. 16veen ujon ja aran tytön äiti