Puhuminen kannattaa!

Aloin seurustelemaan 18 vuotiaan miehen kanssa jolla oli AD/HD ja söi siihen tatkoitettuja lääkkeitä ja oli tatkoitus niiden käyttö lopettaa ennen armeijaa. Häneltä oli keskittymisvaikeuksia ja muutenkin oli kovin menevä. Hän oli hyvin sosiaalinen ja tuli kaikkien kanssa toimeen, mutta sitoutuminen oli hänelle vaikeaa.

Olin hänelle ensimmäinen kunnollinen tyttöystävä (jonka kanssa seurusteli enemmän kuin 2kk ja ensimmäinen tyttöystävä jonka kanssa hänellä oli seksiä suhteessa). 4kk jälkeen hän sitten ilman mitään varoitusta jätti minut kavereidensa luona sanoen, että saisi parempaakin ja kauniimpaakin. Halusin keskustella asiasta kahden ja lopulta hän ei halunnutkaan erota. Myöhemmin hän alkoi pyöriä itseään nuorempien kanssa kylällä ja lähti mieluummin ilman minua. Sitten sain puhelun jossa hän jätti minut koska saisi parempaa. En halunnut uskoa sitä todeksi vaan lähdin tapaamaan häntä. Hän oli humalassa silloin. Jälleen hän sanoi ettei haluakkaan erota ja minä hölmö jatkoin hänen kanssaan. N. Kuukauden kuluttua olimme baarissa ja sen jälkeen oli tarkoitus mennä hänen äitinsä luo aittaan nukkumaan. Baarissa hän sanoi haluavansa muita naisia ja jätti minut jälleen. Silloin en enää jaksanut vaan maailma tuntui romahtavan. Päädyimme kuitenkin sinne aittaan nukkumaan ja aamulla hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Itse aloin olla jo lopussa. Sitten hän alkoi vongata minulta ja kun sanoin että en tahdo sen eilisen jälkeen niin hän vain jatkoi ja jatkoi. Lopulta hän otti väkisin ja rimpuilin ja itkin ja käskin lopettaa. Se ei kauaa kestänyt kun hän tajusi lopettaa ja jätti minut yksin sinne aittaan. Koskaan hän ei asiasta halunnut puhua ja sittemmin en enää itsekkään osannut hänelle puhua enää mistään mikä vaivasi. Rakastin häntä todella ja vaikka olin antanut anteeksi kaiken niin tämä kaikki jätti minuun syvät jäljet.

Suhde alkoi sujua hyvin ja hän muuttui täysin. Lopulta hän kosi minua ja muutimme yhteen.Lopulta menimme naimisiin. Vielä toisinaan mietin asioita, mutta muuten olin onnellinen. Kunnes hän lähti armeijaan.

Yksin jäätyäni aloin pelkäämään että hän soittaa ja sanoo saavansa parempaakin. Ahdistuin ja aloin juomaan. En kuitenkaan pystynyt puhumaan hänelle koska hän ei aijemminkaan kuunnellut tai halunnut puhua.

Hän oli muuten kovin mukava mies lukuun ottamatta näitä kokemuksia. Silti koin olevani hänelle äiti enemmän kuin vaimo. Tein kaikki kotityöt yksin saamatta mitään kiitosta ja kun pyysin apua hän vastasi joo kohta ja koakaan ei mitään tehnyt ja lopulta vastasi vain oho unohdin tai en ees kuullu.

Jokatapauksessa aloin juomaan ja rellestämään, kunnes huomasin mieheni kavereiden kiinnostavan minusta ja siihen huomioon oli helppo takertua. Vietin koko sen vuoden juoden hänen ollessaan armeijassa. Tein asioita joita kadun, mutta hän antoi anteeksi tahtomatta keskustella asiasta.

Lopulta rakastuin hänen ystäväänsä ja tämä ystävä minuun. Jätin mieheni ja silloin vasta pystyin puhumaan asioista. Alkuun hän nimitteli minua huoraksi ja levitti ties mitä juorua kertomatta asioita joita olin kokenut. Lopulta hän kuitenkin itse tajusi miten hänen käytös minua satutti ja ilmeisesti kärsi tästä tunnontuskasta pitkään.

Nykyisen puolisoni kanssa voin puhua ihan kaikesta ja hän kuuntelee aina vaikka olisi millä tuulella. Lopetin alkoholin käytön kokonaan ja olen onnellisempi kuin koskaan :)

Anteeksi pitkä tarina, mutta haluan vain tuoda esille omalla kokemuksella miksi puhuminen kannattaa. Niille jotka jaksoivat lukea : Onko teillä ollut vastaavanlaisia kokemuksia?