Onko mielestänne väärin, jos isovanhemmilla on suosikkilapsenlapsi(a)?

Vierailija kirjoitti:

Ei kyse ole aina suosimisesta, vaan sekin vaikuttaa isovanhempien ja lastenlasten suhteeseen, että kuinka paljon perheet pitävät yhteyttä isovanhempiin. Monesti voi olla jotenkin helpompaa ja luonnollisempaa olla sellaisten lastenlasten kanssa, joiden vanhempien kanssa on tiiviimmin yhteydessä.

Totta kai se on luonnollista jos esim. isovanhempi asuu samassa kaupungissa toisten lastenlasten kanssa ja toisille on satoja kilometrejä. Lähellä asuvat on enemmän osa arkea ja kauempana asuvia tavataan harvoin. Mutta oma käytös tuossakin tilanteessa määrittelee. Niille kauempana asuville ei ole mikään pakko hieroa asiaa päin naamaa esim. siten, että kun vierailu toteutuu (noin 2krt/vuosi) niin esitellään miten toisilla serkuilla on omat tavarat (lelut, hammasharjat, pyyhkeet, vaatteita), kuin olisi heidän toinen koti. Kaikki tuo on luonnollista, ja näkyy kertomattakin, mutta se, että kierrätetään huoneesta toiseen toisia lapsenlapsia näitä katsomassa on vaan törkeää mun mielestä. Onko niin vaikeaa ottaa kaikki lapset tasapuolisesti huomioon edes sen pienen hetken?

Omat lapseni on jo onneksi isoja ja ainakin tiedän miten en koskaan tule toimimaan jos saan lapsenlapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Minulla kiehui ja pahasti sisälläni kun olin veljeni lapsen 13-vuotissynttäreillä viime syksynä.  Isovanhemmat (minun ja veljeni vanhemmat) antoivat lapselle lahjan niinkuin kaikki muutkin kutsuille tulleet.

Synttäreiden seuraava ohjelmanumero oli  miniä haukkui isovanhemmat, kuinka nämä kehtasivat;  miten oli kuulemma v...n epäreilua kun isovanhemmat olivat hankkineet lapselle vähempi arvoisen lahjan kuin lapsen sisarukselle, edellsienä talvena.

Arvatkaa vain millainen oli minun (tai vanhempieni/ lapsien isovanhempien)  tunne kun kutsu tuli kolmannen lapsen syntäreille noin kuukautta myöhemmin...  

Kyllä se nyt vaan on tyhmää ja erittäin huonoa käytöstä antaa sisaruksille selkeästi eriarvoisia lahjoja isovanhemman roolissa, ellei ikäero ole tyyliin 12 vuotta ja taaperon lahjaan nyt ei tarvi paljoa panostaa. Ei kannata antaa lahjoja ollenkaan, jos ei tuohon tasavertaisuuteen pysty.

Meillä tuli viimeksi isovanhemmalta vain toiselle lapselle syntymäpäivälahja. Syntymäpäivissä eroa alle kuukausi. Olisi mieluummin laittanut vaikka molemmille vitosen karkkipussit ja kortit. Halpamaista lasten tunteilla pelaamista. Sitä saa mitä tilaa, turha on itkeä kun lapsenlapset eivät halua isompina viettää aikaa ja vanhemmat eivät tue suhdetta. Mikään ei ole niin pyhä asia kajota, kun sisarussuhde. Jäljet mitkä siitä jää ovat massiiviset. Inhottavia tuollaiset, jotka tahallaan aiheuttavat sisaruskateutta ja osoittavat suosikkinsa.

Kyllä ja ei - Se ei kuitenkaan ole minusa miniän tehtävä kilahtaa alkaa haukkumaan appivanhempia ja lapsen isovanhempia lapsen syntäreilllä sen perusteella, millaisen lahjan isovanhemma ova lapselle halunneet antaa. Jos hän haluaa huomauttaa lapsiensa saamista lahjoisa niin sen voi tehdä huomaavaisemminkin kuin haukkua heidät isoon ääneen lapsen synttäreillä. 

Jostain syystä tyttärien lasten kanssa ollaan usein läheisempiä kuin poikien lasten. Tähän on esitetty lukuisia teorioita, mm. seuraavia:

1) Naiset pitävät keskimäärin tiiviimmin yhteyttä lapsuudenperheeseensä kuin miehet.

2) Tyttärien lasten kanssa välit säilyvät todennäköisemmin läheisinä mahdollisen eronkin jälkeen.

3) Biologinen alitajunta: tyttärien lapsista voi tietää sataprosenttisen varmaksi, että he ovat biologisia lapsenlapsia, toisin kuin poikien lapsista.

4) Naisten on helpompi puhua lapsiin, raskauteen jne. liittyvistä asioista omien vanhempiensa kuin appivanhempiensa kanssa. Miehet harvemmin keskustelevat tällaisista asioista vanhempiensa kanssa.

Moni asia vaikuttaa.

Appivanhempien toinen miniä oli aikanaan hyvin kitkerä siitä, kun meidän lapset pääsi hoitoon, heidän ei aikanaan päässeet. Selitys toki oli hämmästyttävän luonnollinen, heidän lasten ollessa pieniä, apet olivat molemmat vielä töissä.

Kymmenen vuotta myöhemmin meidän lapsien kohdalle osui aktiiviset ja jaksavat juuri eläköityneet isovanhemmat.

Tätä tosin anoppi sitten yritti 'tasoittaa' maksamalla toisen miniän Luottokorttilaskuja ja antamalla teineille aina rahaa kun he menivät käymään.

Omien lapsien kohdalla ei näin enää ollut, ja onneksi osaisimme opettaa lapsille, että on hyödytöntä olla kateellinen moisesta, se kun ei muuta mitään.

Nyt omatkin lapset jo nuoria aikuisia, ahkerasti opiskelevat ja ohessa työskentelevät, nuo vanhemmat lapsenlapset yhä kulkevat käsi ojossa...

Meidän lapset käy isovanhemmillaan, tosin kyllä 'velvollisuudentunnosta', sillä ei ole merkitystä että he olivat aikaaan satunnaisesti siellä hoidossa, toiset lapsenlapset vähän harvemmin (ehkä jouluna ) kun enää ei ole käteistä tiedossa joka visiitillä.

Sekin voi vaikuttaa, että suhtautuuko isovanhemmuuteen enemmän lahjana vai normaalina elämään kuuluvana asiana. Joillekin voi ensimmäisestä lapsenlapsesta tulla siinä mielessä läheisin, että ensimmäisellä kerralla kaikki on uutta ja ihmeellistä. Seuraavilla kerroilla kaikki on jo tuttua.

Muistan lapsena mummolassa, miten mummo salaa laittoi aina setelin veljeni taskuun. Lällätellen esitteli sitten kotona.

Oman äidin kohdalla huomaa selvästi, että yksi lapsenlapsista on hänelle kaikkein rakkain. Se hänelle sallittakoon, sillä tuo tyttö on todellakin "grandmom reborn", hän on nuoren äitini kanssa hyvin samannäköinen, ja he pitävät erittäin paljon samoista asioista.

Meidän perheelle tämä ei ole ongelma, ja ymmärrän, ettei äiti ole kovin 'kotonaan' juttelemassa jääkiekosta tai salibandystä meidän lasten kanssa.

Mutta arvostan myös äitiäni siinä, että hän on ehdottoman tasapuolinen lastenlasten lahjoissa ja muistamisissa.

Isovanhemmilakin on tunteet ja olen varma, että ainakin omat vanhempani yrittävät huomioida kaikki lapsien lapsensa samanarvosiesti. - Muttta kävä tosiasia on, että jos miniöiden tai vävyjen käytös kyllä vaikuttaa heihin(kin).

Toki joka kerta ovat yrittänee skarpata, että osaisiva erottaa,ja huomata että lapset ovat syyttömiä siihen millainen äiti tai isä heillä on; ovathan he myös naimisissa ja yhdessä omien lapsien kanssa, jotka nämä lapsenlapset ovat tehnee mahdollsieksi.... mutta, mutta asia ei aina ole ihan ni-in yksinkertainen...    

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tyttärien lasten kanssa ollaan usein läheisempiä kuin poikien lasten. Tähän on esitetty lukuisia teorioita, mm. seuraavia:

1) Naiset pitävät keskimäärin tiiviimmin yhteyttä lapsuudenperheeseensä kuin miehet.

2) Tyttärien lasten kanssa välit säilyvät todennäköisemmin läheisinä mahdollisen eronkin jälkeen.

3) Biologinen alitajunta: tyttärien lapsista voi tietää sataprosenttisen varmaksi, että he ovat biologisia lapsenlapsia, toisin kuin poikien lapsista.

4) Naisten on helpompi puhua lapsiin, raskauteen jne. liittyvistä asioista omien vanhempiensa kuin appivanhempiensa kanssa. Miehet harvemmin keskustelevat tällaisista asioista vanhempiensa kanssa.

5) monien naisten silmitön viha anoppia kohtaan vaikka tämä olisi mukava ihminen ja valmis auttamaan lasten kanssa.

Kannattaa ottaa myös huomioon, että samatkin henkilöt voivat tulla isovanhemmiksi hyvin eri ikäisinä, mikäli heillä on lapsia isolla ikäerolla. Kyllähän esim. viisikymppisenä yleensä jaksaa paremmin kuin vaikka 70-80-vuotiaana. Toisaalta iäkkäämmillä isovanhemmilla on yleensä se etu, että heillä on eläkeläisinä enemmän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tyttärien lasten kanssa ollaan usein läheisempiä kuin poikien lasten. Tähän on esitetty lukuisia teorioita, mm. seuraavia:

1) Naiset pitävät keskimäärin tiiviimmin yhteyttä lapsuudenperheeseensä kuin miehet.

2) Tyttärien lasten kanssa välit säilyvät todennäköisemmin läheisinä mahdollisen eronkin jälkeen.

3) Biologinen alitajunta: tyttärien lapsista voi tietää sataprosenttisen varmaksi, että he ovat biologisia lapsenlapsia, toisin kuin poikien lapsista.

4) Naisten on helpompi puhua lapsiin, raskauteen jne. liittyvistä asioista omien vanhempiensa kuin appivanhempiensa kanssa. Miehet harvemmin keskustelevat tällaisista asioista vanhempiensa kanssa.

5) monien naisten silmitön viha anoppia kohtaan vaikka tämä olisi mukava ihminen ja valmis auttamaan lasten kanssa.

Todella harva äiti on oikeasti valmis rajaamaan lasten elämästä mukavan ja avuliaan ihmisen pois. Nykyajan äitiys on paljon yksinäisempää kuin ennen ja yhteiskunnalta saa vähemmän tukeakin siihen.

Aina voi tietysti olla yksittäisiä ihmisiä, jotka vihaavat anoppiaan vain koska hän on anoppi, mutta oman kokemuksen mukaan aikamoisen k*sipäänkin annetaan olla lasten elämässä, jos hänelle saa lapset hoitoon ja se hoito on turvallista.

Tuttavissa on kaksi ihmistä, jotka eivät jätä lastaan hoitoon mummolle. Toinen ei omalle äidilleen ja toinen ei anopilleen. Tämä joka ei jätä anopilleen omaa siihen kyllä sellaiset syyt, etten itsekään jättäisi sellaisessa tilanteessa (mm. haukkuu ja juoruilee lapsen toisista isovanhemmista, miniästä, ja palstan anoppiketjujen vakio - kutsuu itseään lapsenlapsille äidiksi aina kun vähänkin saa vapauksia olla lasten kanssa). Suurin osa äideistä ei todellakaan rajoita mukavan ja avuliaan mummon osallistumista, olettaen että mukavuuteen sisältyy ymmärrys perheen rajoista.

Meillä kotona oli suosikkilapsi, eli veljeni.  Mun kohdalla kävi sillain huono tuuri, että vanhemmat erosi, kun olin viiden.  Isosisko oli jo kymmenen, ja tavattoman omatoiminen ja touhukas.  Minä olin hiljainen lapsi ja epävarma.  

Äiti alkoi seurustella miehen kanssa, se mies vei kaiken huomion.  Äiti oli aina jossain menossa, minä kotona siskon kanssa tai yksin.  Omien menojensa ja tarpeittensa takia äitiä selvästi ärsytti olemassaoloni, kun minuunkin olisi pitänyt tuhlata kallista aikaa.  

Pari vuotta niin, ja sitten vaihtui mies.  Ihan ok mies, ei siinä mitään, mutta edelleen jäin paitsioon.  Sisko lähti hyvin nuorena jo pois kotoa ja oli jotenkin kummallisesti äidin kanssa "kaveri," vaikka niiden olisi pitänyt olla äiti ja tytär.  No äiti ja se mies meni naimisiin ja sitten äiti alkoi odottaa veljeäni.   Ja kun se syntyi, se oli kuin maailman ihmeellisin lapsi.  Äiti pyöri koko ajan vain veljeni ympärillä, tosin minusta leivottiin kyllä sitten myös lapsenhoitaja tarvittaessa.  Kun ajattelen lapsuuttani, tuntuu kuin olisin koko ajan ollut kuin  joku ylimääräinen harmi, jonka olemassa olo oli tuskastuttavaa ja riesaa ja jolla vain teetettiin kaikki mahdollinen työ, muusta ei väliä.

Ja näin on käynyt lastenlasten kohdallakin.  Vain veljeni lapset on äidille oikeita lapsenlapsia.  Niistä hän puhuu aina ja niiden asioita pitäisi aina setviä.  Äiti työntää rahaa näille, vaikka ovat niitä lapsenlapsia, jotka nimenomaan ei sitä tarvitsisi.  Kun kerroin, että minun poikani opiskeli äärimmäisen vähillä rahoilla ja hänelle jäi kuukaudessa ruokaa varten käteen 40 euroa, äiti oli kuin ei olisi kuullutkaan.  Höpisi vain, kuinka sellaista se on opiskelijoilla, pitää oppia tulemaan vähällä toimeen.  Veljen lapsille laittaa rahakirjeitä ja tottahan nämä on oppineet mummollaan vierailemaan vähän väliä, kun rahan kanssa sitten tietävät pois lähtevänsä.  Tämä eriarvoisuus kismittää ihan vietävästi.  

Kun isäpuoli kuoli, äiti voivotteli ettei ole rahaa hautajaisiin eikä haluaisi niitä halpoja arkkuja jne, niin lupasin lainata äidille rahat ja niin teinkin.  Hänhän saisi sitten hyvin rahaa aikanaan, kun perinnönjako valmistuisi.  Takaisinmaksua ei ole kuitenkaan kuulunut eikä kuulu.  Minähän olen edelleen se, joka antaa, tekee ja palvelee.

Kuulostaa katkeralta, tiedän, mutta olkoon sitten niin.  Joku tässä asiassa on vaan mennyt kohdallani pie-

leen, mutta tarkalleen ottaen, mikä?  Siskoni on välttynyt paremmin tältä eriarvoistamiselta, kun muutti jo nuorena niin kauas maailmalle, mutta kyllä hänkin tunnustaa, että ei ole mummo hänen lapsistaan suuremmin välittänyt. Tuntui olevan vain tyytyväinen, kun olivat niin kaukana, niin ei tarvinnut niihin panostaa eikä kantaa ottaa.  Veljen lapset on niitä oikeita ja odotettuja.

Ja isä ei ole meistä tyttäristään huolta kantanut,  täysi alkoholisti oli ja kuoli viinaan jossain vaiheessa.

Numerolle 32.

Miksi et pidä puoliasi?

Kun luin tekstisi tuli minulle tunne jossa te kaikki olette jämähtäneet omiin pinttyneisiin tapoihinne toistenne suhteen. Isosisko on itseänen ja pärjäävä, keskimmäisen kuuluu olla kiltti ja antaa apua ja rahaa, nuorimmaiselle kuuluu antaa rahaa.

Odotatko että joku muu muuttaa roolejanne? Entä jos sinä muuttaisit omaa rooliiasi. Kerro äidillesi että tarvit nyt ne hautajaisiin lainaamasi rahat takaisin. Jos kyselee niin kerrot vain että tarvit ne koska sinulla menoja. Et selittelee tarkemmin ym. Vai pelkäätkö menettäväsi äidin rakkauden jos pidät puoliasi?

Lopeta turha äidin asioilla juokseminen. Mieti minkä verran haluat oikeasti auttaa äitiäsi. Jos pyytää turhia tai enemmän kuin haluat auttaa sano että pyytää pikkuveljeäni avuksi.

Sinä olet ainoa joka voit muuttaa sen miten he kohtelevat sinua. Mieti miten haluat elää tulevaisuutesi.