Onko täällä muita, jotka eivät ole päässeet niihin porukoihin joihin olisivat halunneet, ja ne, joiden seuraan olisi päässyt, ei kiinnosta?

"Isommassa" porukassa olen ollut viimeksi yläasteella. Sen jälkeen enimmäkseen 3 hengen kaveriporukoissa. En sopeudu kovin hyvin isompaan porukkaan, sitä on vaikea selittää miksi. Yritän ikään kuin kiinnittää kaikkiin huomiota samanaikaisesti ja käyn ylikierroksilla päästäen sammakoita suusta viihdyttääkseni. Se vie todella paljon energiaa ja uskon isomman porukan myös huomaavan sen miten ylipirteä/teennäinen/levoton olen. Olen myös sen verran vahvaluontoinen individualisti, etten pysty olemaan vain hiljaa jos isomman porukan konsensus on vastoin omia periaatteitani.

Silloin tällöin olen haaveillut siitä miten hauskaa olisi mennä vaikka retkeilemään, pelaamaan, mökkeilemään tai kokeilemaan jotain elämystä yli 4 hengen ryhmässä mutta sitten muistan miten hankalaa on miellyttää kaikkia noin vanhoja ihmisiä. Teininä oli helpompaa, silloin oli itsekin paljon vähempään tyytyvä, joustava eikä ajatellut liikaa omia tai muiden sanomisia. Kaikkien koulutus, kyvyt ja taloustilannekin oli suunnilleen sama, niin ei tarvinnut kinata kuka tekee mitäkin tai miten bensakulut jaetaan sentilleen tasan.

Kaikissa ihmissuhteissa (niin romanttis/seksuaalisissa parisuhteissa kuin ystävyys- ja kaveriporukkasuhteissa) vaikuttavat TASOT.

Näin se vaan menee. Jos on vain vähän "suhdepääomaa" eli hyvinä ja mielenkiintoisina pidettyjä ulkoisia ja persoonallisuusominaisuuksia, on vaara jäädä yksin.

Siinä EI auta mikään mystinen sielunkauneus, kiltteys, epäitsekkyys, hyvyys ja toisten parasta haluaminen.

Nuokin ominaisuudet täytyy yhdistää muihin haluttuihin "resursseihin".

Miten muuten voitte selittää yksinäisten ihmisten suuren määrän? Ovatko he pahantahtoisia, itsekkäitä mulkeroita ja eivät siksi kelpaa pari-, kaveri-, tai porukkasuhteeseen?

Oma näkemykseni on, että eivät. Hekin vain pitävät rimaa korkealla. Nuo usein viime kädessä kaikkein tärkeimmiksi sanotut ominaisuudet eivät vaan riitä heillekään toisessa ihmisessä.

PS. En ole katkera, kyynistynyt, elämään pettynyt, yksinäinen tms. Minulla on runsaasti noita haluttuja ulkoisia resursseja että ystäviä ja kavereita ja hyvä parisuhde.

Etsitäänkö hengenheimolaisuutta vai onko toiveita päästä ihka tunnustettuihin "piireihin"?

Ihmeellisin aloitus vähään aikaan, mihinkähän "porukoihin" sitä pitäisi "päästä"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo miehissä ja kavereissa mennyt aikalailla noin, että minun seuraani hinkuvat ne joiden seura ei niin nappaa, ja itseäni kiinnostaisi ne jotka eivät ole mitenkään kiinnostuneita seurastani.

Minkälaiset sun seuraan tuppautuvat ja keiden kanssa haluaisit olla?

Mä haluaisin olla rikkaiden seurassa, ei siksi, että jotenkin ihailisin heitä, vaan siksi, että he eivät lähtökohtaisesti kadehtisi minua, koska olen yksimiljoonaperijätär. Se ei ole toki valtava summa, mutta mind settini on varakkaiden. En tunne hengenheimolaisuutta ”vain” hyvin toimeentulevien tai hyväpalkkaisten, mutta omistamattomien kanssa. Tunnen hengenheimolaisutta ihmisiin, joista on luonnollista olla saanut mitään tekemättä 4-5 asuntoa hyvältä paikalta Helsingissä yms.

En voi sanoa, että kukaan hakeutuisi seuraani, mutta ihmiset, jotka viihtyvät seurassani ovat normaaleja, tavallisia työntekijätason ihmisiä. Syynä masennukseni, joka teki minusta raskasta seuraa.

Haluaisin olla ihmisten kanssa joilla on samoja arvoja, mielenkiinnonkohteita, harrastuksia ym. kuin minullakin.

Seuraani hinkuvat lähinnä epätoivoiset tyypit joilla ei ole oikein ketään, jotka katsovat minua jotenkin ylöspäin (ja se ällöttää minua, sillä en halua olla seurassa joka katsoo minua tai oikein ketään selkeästi ylöspäin), joiden kanssa en voi olla oma itseni ja jotka eivät ymmärrä minua, sellaiset joiden kanssa ei voi keskustella mistään, jotka haluavat tehdä asioita jotka minua ei kiinnosta jne.

Eli mikään raha tai status ei liity asiaan, vaan puhtaasti mielenkiinnon kohteet, arvot, tapa olla ja keskustella ym.

Niin minäkin, mutta en odota tapaavani ihmistä, joka olisi mun kloonini. Sen vuoksi mulla onkin usempi hyvä ystävä sekä paljon kavereita. Jokaisen heistä kanssa on jotain yhteistä, mutta ei kenenkään kanssa kaikki yhteistä. Jos haluaisin jutella itseni kaltaisen ihmisen kanssa, voisin jutella peilikuvalleni. Mulla on erittäin läheiset välit lähisukulaisiini, mutta ei heidänkään kanssa ole edes sama arvomaailma. Lähinnä omaa arvomaailmaani on aikuinen tyttäreni, mutta siitä huolimatta osa meidän arvoistamme on just päinvastaisia. Olen aika sosiaalinen ja avoin, tutustun helposti muihin ihmisiin. Minusta ihmisissä on kaikista kiinnostavinta juuri se, mikä on erilaista kuin mitä itse olen. Ja tietenkään en ehdota uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni viinimessuille tai terassille menoa, mutta mulla on muitakin ihmisiä, joiden kanssa voin mennä. Yksi läheisimmistä ystävistäni on pitkään työkyvyttömyyseläkkeellä ollut nainen, jolla raha-asiat ulosottovelkojen vuoksi ihan sekaisin. Pystymme olemaan ystäviä, vaikka minä olenkin hyvätuloinen.

- eri -

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa ihmissuhteissa (niin romanttis/seksuaalisissa parisuhteissa kuin ystävyys- ja kaveriporukkasuhteissa) vaikuttavat TASOT.

Näin se vaan menee. Jos on vain vähän "suhdepääomaa" eli hyvinä ja mielenkiintoisina pidettyjä ulkoisia ja persoonallisuusominaisuuksia, on vaara jäädä yksin.

Siinä EI auta mikään mystinen sielunkauneus, kiltteys, epäitsekkyys, hyvyys ja toisten parasta haluaminen.

Nuokin ominaisuudet täytyy yhdistää muihin haluttuihin "resursseihin".

Miten muuten voitte selittää yksinäisten ihmisten suuren määrän? Ovatko he pahantahtoisia, itsekkäitä mulkeroita ja eivät siksi kelpaa pari-, kaveri-, tai porukkasuhteeseen?

Oma näkemykseni on, että eivät. Hekin vain pitävät rimaa korkealla. Nuo usein viime kädessä kaikkein tärkeimmiksi sanotut ominaisuudet eivät vaan riitä heillekään toisessa ihmisessä.

PS. En ole katkera, kyynistynyt, elämään pettynyt, yksinäinen tms. Minulla on runsaasti noita haluttuja ulkoisia resursseja että ystäviä ja kavereita ja hyvä parisuhde.

Et muka ole kyyninen jne., mutta kyllä sinä silti kuulostat kylmältä insinööriltä. Et vaikuta mukavalta, miellyttävältä ihmiseltä. Säteilet negatiivista energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo miehissä ja kavereissa mennyt aikalailla noin, että minun seuraani hinkuvat ne joiden seura ei niin nappaa, ja itseäni kiinnostaisi ne jotka eivät ole mitenkään kiinnostuneita seurastani.

Minkälaiset sun seuraan tuppautuvat ja keiden kanssa haluaisit olla?

Mä haluaisin olla rikkaiden seurassa, ei siksi, että jotenkin ihailisin heitä, vaan siksi, että he eivät lähtökohtaisesti kadehtisi minua, koska olen yksimiljoonaperijätär. Se ei ole toki valtava summa, mutta mind settini on varakkaiden. En tunne hengenheimolaisuutta ”vain” hyvin toimeentulevien tai hyväpalkkaisten, mutta omistamattomien kanssa. Tunnen hengenheimolaisutta ihmisiin, joista on luonnollista olla saanut mitään tekemättä 4-5 asuntoa hyvältä paikalta Helsingissä yms.

En voi sanoa, että kukaan hakeutuisi seuraani, mutta ihmiset, jotka viihtyvät seurassani ovat normaaleja, tavallisia työntekijätason ihmisiä. Syynä masennukseni, joka teki minusta raskasta seuraa.

Haluaisin olla ihmisten kanssa joilla on samoja arvoja, mielenkiinnonkohteita, harrastuksia ym. kuin minullakin.

Seuraani hinkuvat lähinnä epätoivoiset tyypit joilla ei ole oikein ketään, jotka katsovat minua jotenkin ylöspäin (ja se ällöttää minua, sillä en halua olla seurassa joka katsoo minua tai oikein ketään selkeästi ylöspäin), joiden kanssa en voi olla oma itseni ja jotka eivät ymmärrä minua, sellaiset joiden kanssa ei voi keskustella mistään, jotka haluavat tehdä asioita jotka minua ei kiinnosta jne.

Eli mikään raha tai status ei liity asiaan, vaan puhtaasti mielenkiinnon kohteet, arvot, tapa olla ja keskustella ym.

Niin minäkin, mutta en odota tapaavani ihmistä, joka olisi mun kloonini. Sen vuoksi mulla onkin usempi hyvä ystävä sekä paljon kavereita. Jokaisen heistä kanssa on jotain yhteistä, mutta ei kenenkään kanssa kaikki yhteistä. Jos haluaisin jutella itseni kaltaisen ihmisen kanssa, voisin jutella peilikuvalleni. Mulla on erittäin läheiset välit lähisukulaisiini, mutta ei heidänkään kanssa ole edes sama arvomaailma. Lähinnä omaa arvomaailmaani on aikuinen tyttäreni, mutta siitä huolimatta osa meidän arvoistamme on just päinvastaisia. Olen aika sosiaalinen ja avoin, tutustun helposti muihin ihmisiin. Minusta ihmisissä on kaikista kiinnostavinta juuri se, mikä on erilaista kuin mitä itse olen. Ja tietenkään en ehdota uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni viinimessuille tai terassille menoa, mutta mulla on muitakin ihmisiä, joiden kanssa voin mennä. Yksi läheisimmistä ystävistäni on pitkään työkyvyttömyyseläkkeellä ollut nainen, jolla raha-asiat ulosottovelkojen vuoksi ihan sekaisin. Pystymme olemaan ystäviä, vaikka minä olenkin hyvätuloinen.

- eri -

En odota mitään kloonia.

Käsitit tekstini aivan väärin, jos niin luulit.

En oikeastaan. Sellaisten joukkoon, jotka eivät minua kiinnosta, en enää mene (paitsi jos on joku kohteliaisuusjuttu tai virallinen). Tosi tiiviisiin ja mielenkiintoisiin porukoihin ei noin vain mennä, vaan se vaatii aktiivisuutta. En ole sellaiseen valmis. 

En tykkää isoista porukoista, vaan olen näin aikuisena mieluummin kaksin aina yhden ystävän kanssa kerrallaan. "Porukoihin pääsy" oli tärkeämpää teininä ja parikymppisenä kun muutti opiskelupaikkakunnalle. Ja lähinnä siksi, että löytäisi omanhenkistä seuraa eikä olisi yksin, parempaa elämänlaatua.

Minulla oli opiskeluaikana juuri ap n kuvailema tilanne. Opiskelukavereissa oli mielenkiintoisia, älykkäitä, taiteellisia ihmisiä ( humanistinen ala). Minä juutuin kuuntelemaan muutaman tanttamaisen tapauksen arkisia juttuja. Olin liian arka lähestymään ihailemiani tyyppejä.

Kai se on ihan perussosiologiaa että kaikissa isommissa ryhmissä syntyy jotail hierarkioita, se mikä on sitä coolia vain vaihtelee.

Oli kyse sitten kumppanin hausta tai ystävien hausta, niin melkein aina ihmiset automaattisesti löytävät tasonsa. Eli yleensä päädyt siihen seuraan, johon tasosi riittää.

Poikkeuksia on, mutta yleensä esimerkiksi kauniiden naisten kaveriporukassa ei rumia naisia ole. Yksittäinen tavis saattaa ehkä olla, mutta en usko että kyseisellä taviksella on kovin mukavat oltavat tuollaisessa porukassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa ihmissuhteissa (niin romanttis/seksuaalisissa parisuhteissa kuin ystävyys- ja kaveriporukkasuhteissa) vaikuttavat TASOT.

Näin se vaan menee. Jos on vain vähän "suhdepääomaa" eli hyvinä ja mielenkiintoisina pidettyjä ulkoisia ja persoonallisuusominaisuuksia, on vaara jäädä yksin.

Siinä EI auta mikään mystinen sielunkauneus, kiltteys, epäitsekkyys, hyvyys ja toisten parasta haluaminen.

Nuokin ominaisuudet täytyy yhdistää muihin haluttuihin "resursseihin".

Miten muuten voitte selittää yksinäisten ihmisten suuren määrän? Ovatko he pahantahtoisia, itsekkäitä mulkeroita ja eivät siksi kelpaa pari-, kaveri-, tai porukkasuhteeseen?

Oma näkemykseni on, että eivät. Hekin vain pitävät rimaa korkealla. Nuo usein viime kädessä kaikkein tärkeimmiksi sanotut ominaisuudet eivät vaan riitä heillekään toisessa ihmisessä.

PS. En ole katkera, kyynistynyt, elämään pettynyt, yksinäinen tms. Minulla on runsaasti noita haluttuja ulkoisia resursseja että ystäviä ja kavereita ja hyvä parisuhde.

Et muka ole kyyninen jne., mutta kyllä sinä silti kuulostat kylmältä insinööriltä. Et vaikuta mukavalta, miellyttävältä ihmiseltä. Säteilet negatiivista energiaa.

Jos vertaa että viestistäsi huokuisi lämpö, ymmärrys, positiivisuus, hauskuus tms... niin ei, ennemmin vaikutat kylmältä, raivorationaaliselta ja negatiiviselta insinööriputkiaivolta.

Ja eikö muka hyvyys, kiltteys, empaattisuus jne ole aika olennaisia persoonallisuusominaisuuksia, joista kirjoitat? Harva haluaa tosiystäväksi veemäistä mulkeroa. Ehkä noilla mulkeroilla on toisia vastaavia kavereinaan tai sitten ne on oikeasti vain monen tuttavia - ei tosiystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt ajattelee yksilötasolla, niin joissakin ihmisissä on vaan sellaista vetovoimaa ja karismaa. He ovat tyytyväisiä elämäänsä, valinnoissaan varmoja ja tekevät oikeita ratkaisuja. Sellainen vetää puoleensa. Mutta tällaiset ihmiset sitten ahdistuvat epävarmoista perässähiihtäjistä, joten siksi he ovat muodollisen asiallisia, mutta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen hakeutuvat omiensa joukkoon. Laatu hakeutuu laadun luokse. 

Luulen että tämä on selitys ainakin kohdallani. Olen liian ujo tutustumaan ja jakamaan ajatuksiani uusille ihmisille, vaikka muuten elämäni sisältö on samankaltainen, kuin minua kiinnostavilla ihmisillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo miehissä ja kavereissa mennyt aikalailla noin, että minun seuraani hinkuvat ne joiden seura ei niin nappaa, ja itseäni kiinnostaisi ne jotka eivät ole mitenkään kiinnostuneita seurastani.

Minkälaiset sun seuraan tuppautuvat ja keiden kanssa haluaisit olla?

Mä haluaisin olla rikkaiden seurassa, ei siksi, että jotenkin ihailisin heitä, vaan siksi, että he eivät lähtökohtaisesti kadehtisi minua, koska olen yksimiljoonaperijätär. Se ei ole toki valtava summa, mutta mind settini on varakkaiden. En tunne hengenheimolaisuutta ”vain” hyvin toimeentulevien tai hyväpalkkaisten, mutta omistamattomien kanssa. Tunnen hengenheimolaisutta ihmisiin, joista on luonnollista olla saanut mitään tekemättä 4-5 asuntoa hyvältä paikalta Helsingissä yms.

En voi sanoa, että kukaan hakeutuisi seuraani, mutta ihmiset, jotka viihtyvät seurassani ovat normaaleja, tavallisia työntekijätason ihmisiä. Syynä masennukseni, joka teki minusta raskasta seuraa.

Haluaisin olla ihmisten kanssa joilla on samoja arvoja, mielenkiinnonkohteita, harrastuksia ym. kuin minullakin.

Seuraani hinkuvat lähinnä epätoivoiset tyypit joilla ei ole oikein ketään, jotka katsovat minua jotenkin ylöspäin (ja se ällöttää minua, sillä en halua olla seurassa joka katsoo minua tai oikein ketään selkeästi ylöspäin), joiden kanssa en voi olla oma itseni ja jotka eivät ymmärrä minua, sellaiset joiden kanssa ei voi keskustella mistään, jotka haluavat tehdä asioita jotka minua ei kiinnosta jne.

Eli mikään raha tai status ei liity asiaan, vaan puhtaasti mielenkiinnon kohteet, arvot, tapa olla ja keskustella ym.

Niin minäkin, mutta en odota tapaavani ihmistä, joka olisi mun kloonini. Sen vuoksi mulla onkin usempi hyvä ystävä sekä paljon kavereita. Jokaisen heistä kanssa on jotain yhteistä, mutta ei kenenkään kanssa kaikki yhteistä. Jos haluaisin jutella itseni kaltaisen ihmisen kanssa, voisin jutella peilikuvalleni. Mulla on erittäin läheiset välit lähisukulaisiini, mutta ei heidänkään kanssa ole edes sama arvomaailma. Lähinnä omaa arvomaailmaani on aikuinen tyttäreni, mutta siitä huolimatta osa meidän arvoistamme on just päinvastaisia. Olen aika sosiaalinen ja avoin, tutustun helposti muihin ihmisiin. Minusta ihmisissä on kaikista kiinnostavinta juuri se, mikä on erilaista kuin mitä itse olen. Ja tietenkään en ehdota uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni viinimessuille tai terassille menoa, mutta mulla on muitakin ihmisiä, joiden kanssa voin mennä. Yksi läheisimmistä ystävistäni on pitkään työkyvyttömyyseläkkeellä ollut nainen, jolla raha-asiat ulosottovelkojen vuoksi ihan sekaisin. Pystymme olemaan ystäviä, vaikka minä olenkin hyvätuloinen.

- eri -

En odota mitään kloonia.

Käsitit tekstini aivan väärin, jos niin luulit.

Saatoin käsittääkin. Anteeksi siitä. Mutta minusta on aika erikoista, jos et koskaan löydä sellaista ihmistä, jolla olisi mitään yhteistä kanssasi ja joka haluaisi tehdä sitä yhtä yhteistä asiaa kanssasi. Tai sitten löydät, mutta näillä ihmisillä on "sosiaalinen kiintiö" jo täynnä. Heillä on jo ne ihmiset, joiden kanssa haluavat tehdä erilaisia asioita. Jokaisella meistä on vuorokaudessa vain ne 24 tuntia ja jos kalenteri on jo täynnä, siihen ei uusia ihmisiä enää mahdu. 

Jo Oscar Wilde totesi aikanaan, että ei ikinä haluaisi liittyä klubiin, joka haluaa hänet jäsenekseen.

Moni on sen kumppaninsa löytänyt samoista ryyppyporukoista jne., mutta itse en villeimpinä ryyppyvuosinakaan koskaan päätynyt sellaisiin porukoihin että pariutumiseni olisi edistynyt. Pyörin aina kaltaisteni naisettomien luuserien kanssa, eikä ollut kikattelevia tyttösiä ravintolan pöydässä. Ei ole koskaan tarjoutunut sellaisia tilanteita missä olisi voinut luonnollisesti tutustua kumppaniehdokkaisiin. Mikään väkinäinen tuntemattomien lähestyminen tyyliin "hei käytsä useinkin täällä" ei toimi. Koulussakaan ei koskaan luokalla ollut juurikaan tyttöjä/naisia. Yhteen väliin olin eräässä AKK:n koulutuksessa ja minun luokallani oli vain keski-ikäisiä ja muutama ikäiseni parikymppinen nuorimies. Kun mentiin toista vuotta niin havaitsin että seuraavassa ekavuotislaisten ryhmässä oli suurimmaksi osaksi pelkästään nuoria naisia. Tuli sellainen olo, että joku isompi voima tässä nyt on pelissä.

Samaistun jollain tasolla kyllä. Onneksi minulla on oma tiivis pieni ystäväporukka, jossa olen ehkä yksi keskeisimmistä tyypeistä. Eli se ehkä jonkinlainen johtajatyyppi tässä porukassa. Mutta sitten monella näistä ystäväpiirin muista jäsenistä on myös toinen tai kolmaskin ystäväpiiri erikseen, minulla on vain yksittäisiä kavereita tämän pienen piirin lisäksi. Tässä tilanteessa ei sinänsä ole mitään vikaa, koska minulla on ystäviä. Mutta isompiin porukoihin en oikein koskaan ole päässyt kunnolla sisään, vaikka pidän itseäni sosiaalisena. Sekä lukiossa että yliopistossa minulla oli pari ystävää, mutta melkein kaikki muut kuuluivat johonkin porukkaan ja minä en. En oikein tiedä mikä siinä on, hanskaan hyvin small talkin ja minun on helppo keskustella vieraiden ihmisten kanssa. Mutta sitten kun pitäisi tutustua paremmin niin en jotenkaan osaa. Kun aletaan ryhmäytyä niin jään jotenkin ulkopuolelle. Ystävystyminenkin on hidasta.

Ja jos nyt miettisi tasoteorioita ystävyyssuhteissa (en tosin ole ennen miettinyt näitä ystävien yhteydessä), niin tämäkin pieni porukka johon kuulun on varmaan keskimäärin sosioekonomiselta taustaltaan alempaa kuin mitä itse olen. Eipä sillä mielestäni ole isoa merkitystä ystävyyssuhteissa, jos nyt ihan eri maailmoissa ei eletä. Mutta olisihan se hauska joskus hengata porukassa, jossa olisi itseäni paremmin toimeentulevia, koulutetumpia tai paremman näköisiä. En ole kateellista tyyppiä, joten hyvin viihtyisin myös vaikkapa itseäni rikkaampien seurassa. Miehen puolelta tunnen näitä ihmisiä, mutta en sanoisi kuuluvani samaan porukkaan kenenkään näistä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Omina kouluaikoinani ei olisi vähempää voinut kiinnostaa ”päästä” niihin suosittuihin porukoihin. Pidin ko. poppoota typeryksinä, enkä ole joutunut näin jälkikäteenkään mielipidettäni asian suhteen muuttamaan.

Et tainut ymmärtää aloitusta? Aloitus koski sitä että ei ole päässyt porukkaan johon olisi HALUNNUT, eikä sitä että ei halunnut mennä porukkaan johon ei halunnut mennä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli opiskeluaikana juuri ap n kuvailema tilanne. Opiskelukavereissa oli mielenkiintoisia, älykkäitä, taiteellisia ihmisiä ( humanistinen ala). Minä juutuin kuuntelemaan muutaman tanttamaisen tapauksen arkisia juttuja. Olin liian arka lähestymään ihailemiani tyyppejä.

Kai se on ihan perussosiologiaa että kaikissa isommissa ryhmissä syntyy jotail hierarkioita, se mikä on sitä coolia vain vaihtelee.

Minä taas olin valintatilanteessa ja valitsin ne vähemmän suositut tantat lennokaiden sijaan, koska pidin heistä. Vähän kirpaisi kun heistä muutama ei sitten ollutkaan kaveriporukkaansa tyytyväisiä.