Vanhemmat ei tee lastensa kanssa mitään

Naapurissa tällainen keski-ikäinen pariskunta, joilla monta lasta.

Koskaan ne ei tee lastensa kanssa mitään, joko vanhemmat ottaa aurinkoo tai istuvat vaan päivät pitkät terassillaan kyttäämässä ja kommentoimassa, mitä naapurit tekee omalla tontillaan ja vahtii, kuinka kauan naapuri on omalla pihallaan, teinit istuu sen ajan puskan takana piilossa (eivät uskalla jostain syystä näyttäytyä).

Lapset samanlaisia veteliä paskoja, no mitäpä muutakaan, kun roolimalli tulee vanhemmilta.

Tässä perheessä on jotain kummallista,vaikka ulospäin koitetaan antaa ns. kuva ihanneperheestä.

Nainen ei ole koskaan käyny töissä, joten aikaa hänellä olis yllin kyllin tehdä lastensa kanssa jotain. Ilmeisesti taidot vanhemmuuteen hällä hyvin puutteelliset.

Aloittajan kuvailemassa tapauksessa perhe voi olla tosi hyvä kasvuympäristö tai tosi huono.

Jos vanhemmat ovat iloisia ja elämäänsä tyytyväisiä ja jaksavat omien hommiensa (olivatpa ne sitten harrastuksia tai vaikkapa maatilan tai omakotitalon elämäntapa) ohessa vaikkapa vain jutella lasten kanssa ja jakaa hiljaista tietoa, voi lapsista kasvaa oikein mainioita yksilöitä siinä aktiivista elämäntapaa seuraillessa. Osa maaseudun lapsista on aivan uskomattomia oma-aloitteisuudessaan, vaikka eivät olisi kauheasti vanhempien kanssa tehneetkään - ovat vain sivusta oppineet että asiat muuttuvat tekemällä.

Sitten jos aikuiset eivät tee mitään itsekään eivätkä ole myöskään tyytyväisiä itseensä ja elämäntapaansa, niin onhan se kurjaa.

Olen yli kolmekymppinen.

Nämä vanhemmat ovat korjanneet itse tavaransa ja huoltavat puutarhaa, tekevät ruuan, eivät asu maatilalla. Tykkäävät katsoa tv:tä, lasten kanssa ei katsottu sitäkään vaan lapset katsoivat yksin. Harrastusten talkoot jäi muiden vanhempien vastuulle, yhteinen ateria oli päivällinen, sukulaisilla ei juuri käyty muutakuin juhlissa.

Jos lapsella ei ole saman ikäisiä sisaruksia leikkikavereina eikä kavereita, tai hän ei halua leikkiä kavereidensa kanssa, ja haluaisi leikkiä oman vanhemman kanssa, kuuluuko vanhemman välillä leikkiä lapsensa kanssa?

Olen todistanut em. tilanteita, joissa vanhempi sanoo lapselleen: "jos et halua leikkiä kavereittesi kanssa, ole yksin sitten".

Entä jos lapsi haluaa leikkiä vanhempansa kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vanhempi, mutta en näiden lasten.

Mistä tiedät noin tarkkaan heidän tekemisensä ja jopa sen, että koulupäivästä ei kyseltäisi? Entäpä, jos he siellä kotona kysyvätkin koulupäivästä sittenkin?

Mun lapsuudessani kävin pari kertaa koko lapsuuteni aikana mökillä ja kerran ulkomailla lentokoneella. Tosin se oli 80-90-lukua ja silloin riitti ihan normaali, tavallinen elämä. Nykyään on korkeammat standardit vissiin.

Taidat tässä lasua miettiä? Yleensä nämä aloitukset on tehty sitä silmälläpitäen.

En mieti lasua. Nämä lapset ovat jo aikuisia nykypäivänä. Kysymys muotoiltu tahallisesti niin että nykypäivän meno tulee otettua huomioon vastauksissa ilman että vertailua tulee aikaisempiin vuosikymmeniin, mutta tulihan sitä. Ap.

Sinulla taitaa olla "hieman" liikaa luppoaikaa, kun tuollaisia provoja jaksat vääntää?

Ei oo provo, mutta välillä surullinen asiasta. Ap.

Jos olet surullinen jo aikuisten ihmisten lapsuudesta, niin millä tavalla tämä eletty lapsuus mielestäsi näkyy nykyään näiden ihmisten elämässä? Perheyhteys on olematon, vai onko lapsista tullut arkoja, jotka eivät aikuisenakaan osaa ja uskalla mennä oikein minnekään? Mitä negatiivista tuosta lapsuudesta jäi siis käteen?

Perheyhteys on aika vähäinen. Lapset ovat päässeet eteenpäin kivasti, mutta haasteitakin on, epävarmuutta ja mielenterveysprobleemaa. Vanhemmat eivät ehkä näe asiaa, että miksi näin on. Ap.

En usko, että kukaan perheen ulkopuolinen voi lopulta tietää yhdenkään perheen harrastuksia ja tekemisiä niin tarkasti, että voisi niitä arvostella julkisesti keskustelupalstoilla. Esim. itse en päivitä perheemme tekemisiä someen tai kerro naapureille ja sukulaisille jokaista menoamme, vaikka he välillä niistä utelevatkin.

Saatamme lasten kanssa lähteä esim. metsäretkelle tai uimarannalle. Emme siis istu taloyhtiön leikkikentällä valvovan silmän alla. Eilen olimme koko päivän mökillä saunomassa. Mutta jos naapurin kyylämummolta asiaa kysyttäisiin, olisimme varmaan maanneet koko päivän sisällä.

Heillä ei ole mökkiä ja kuka sanoi että olen perheen "ulkopuolinen". Ap

Mistä oletus että lasten mielestä esimerkiksi mökkeily on automaattisesti kivaa? Tai laskettelu ja ulkomaanmatkat?

Omaani sain houkutella lukuisia kertoja edes lähirinteeseen ja muutaman kerran kokeiltuaan sanoi ettei pidä laskemisesta.

Itse taas inhosin lapsena mökkeilyä. Paras hetki koko touhussa oli kun sieltä pääsi pois.

Se mikä vanhempien mielikuvissa on kivaa, ei aina ole lasten mielestä kivaa.

Matkustelu on keskiluokan luksusta, ei siihen kaikilla ole varaa ja silti voi harrastaa asioita lasten kanssa.

Ymmärrän ap:n pointin ennemmin niin, että on vanhempia, jotka kokee lapset riesaksi ja eivät touhua lasten kanssa mitään. Lapset ulkoistetaan mummolan, kummien, naapurien ja päiväkodin hoitoon heti kun kyetään. Lomaillaan erikseen ja hoetaan, miten rasittavaa se olikaan, kun kesällä tehtiin yksi huvipuistoreissu.

Tuollaisia vanhempia en pidä hyvinä, joita ei lastensa kuulumiset, ajatukset ja tunteet kiinnosta. Heidän olisi suonut jäävän lapsettomiksi paitsi lasten edun tskia, myös omansa. Miksi ihmeessä hankkia lapsia, jos lapsistaan ei yhtään nauti.

Vierailija kirjoitti:

Jospa nuo vanhemmat ovat oikeasti läsnä lapsilleen? Se on tärkeämpää kuin suuna päänä siellä täällä poukkoilu.

Minusta se on vähän niin, että jos lasten kanssa ei yhdessä tehdä mitään - enkä siis puhu nyt kalliista matkusteluista minään itseisarvona, vaan ylipäänsä yhdessäolosta, keskustelusta, mielenkiinnosta lapsia kohtaan, ei lapsille kyllä olla läsnäkään.

30

Lasten perustarpeista olisi ainakin hyvä huolehtia, lapsista itsestään on sitten kiinni se, miten paljon siihen tarvitaan vanhempia ja heidän läsnäoloaan.

Suosituksien mukaan lapsen pitäisi esimerkiksi liikkua 2-3 tuntia päivässä. Ehkä jonkun lapset liikkuvat sen itse kavereidensa kanssa. Minä olen joutunut tai päässyt aktivoimaan lapsiani asiassa.

Päiväkotihan se on nykylasten "ohjelmatoimisto".

Vanhemmat jotka ei jaksa/joita ei kiinnosta tehdä omien lasten kanssa yhdessä mitään, ulkoistaa äksönin pk:hin ja toivomuslista on :paljon ulkoilua, paljon retkiä, paljon askarteluja, paljon toimintatuokioita, paljon sitä ja paljon tätä. Silloin pk:n toiminta on onnistunut kun lapsi kenahtaa lopen väsyneenä kotona suoraan nukkumaan ja herää aamulla 15min ennen pk:n aamupalalle lähtöä.

Ruoka, puhtaus ja ulkoiset tarpeet huolehdittiin hyvin. Kotitöitä tekivät siinä määrin, mitä ennen vanhaan tehtiin siivouksen osalta. Arestia tuli usein, esim. jos kokeessa ei ollut menestynyt tai jos myöhästyi kotiintuloajoista. Lapset oppivat kunnioittamaan vanhempia, mutta sekin varmaan pelon kautta. Perusturvallisuuden tunnetta ei kai ollut, lapset leikkivät usein enemmän muualla kuin kotona. Usein myös toiset lapset aavistaa tai jopa näkee, että kenen kotiin kannattaa mennä leikkimään ja kenen ei. Jos kotona huudetaan, niin ei silloin kaverit tykkää. Ap.

Miten kummassa tuosta suuresta ikäluokasta kasvoi niin yritteliäitä ja kunnollisia ihmisiä?

Ei ihmisillä ennenkään ollut erikoisesti aikaa olla lasten kanssa.

Isät olivat töissä tukkisavoitoilla tai muualla, äiti hoiti pienen pienen maatilkun parilla lehmällä ja porsaalla.  Kaikki aika meni talouden pyörittämiseen sillä ei ollut tiskikoneita eikä mikroja.

Kuitenkin näistä perheistäkin lähti lapset oppikouluu ja sieltä lukioon ja yliopistoon.

Samoin oli asiat kaupungeissa, tehdas paikkakunnilla, asuttiin pienissä vuokra-asunnoissa.

Miten noista lapsista on kasvanut normaaleja ihmisiä.  Ihmisiä jotka ei käyneet terapiossa eivätkä jääneet kotiin makailemaan kansakoulun jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Miten kummassa tuosta suuresta ikäluokasta kasvoi niin yritteliäitä ja kunnollisia ihmisiä?

Ei ihmisillä ennenkään ollut erikoisesti aikaa olla lasten kanssa.

Isät olivat töissä tukkisavoitoilla tai muualla, äiti hoiti pienen pienen maatilkun parilla lehmällä ja porsaalla.  Kaikki aika meni talouden pyörittämiseen sillä ei ollut tiskikoneita eikä mikroja.

Kuitenkin näistä perheistäkin lähti lapset oppikouluu ja sieltä lukioon ja yliopistoon.

Samoin oli asiat kaupungeissa, tehdas paikkakunnilla, asuttiin pienissä vuokra-asunnoissa.

Miten noista lapsista on kasvanut normaaleja ihmisiä.  Ihmisiä jotka ei käyneet terapiossa eivätkä jääneet kotiin makailemaan kansakoulun jälkeen?

Niistä tuli alkoholisteja. Ainaki mun suvussa.

Vierailija kirjoitti:

Perheyhteys on aika vähäinen. Lapset ovat päässeet eteenpäin kivasti, mutta haasteitakin on, epävarmuutta ja mielenterveysprobleemaa. Vanhemmat eivät ehkä näe asiaa, että miksi näin on. Ap.

Mielenterveysprobleemaa, kun ei päästy talvella pohjoiseen, kesällä mökille ja muina aikoina ulkomaille?

Meillä ei ole edes varaa tommoisiin reissuihin, eikä meistä kukaan kestäisi pitkiä matkoja tai väenpaljouksia.

Joillekin lapsille parasta kouluvuoden jälkeen on kotona möllöttäminen. Mikä tahansa uusi juttu tai muutos on kriisi. Juu emme lähde Lappiin mökkiin hankkimaan perhekriisiä. Uimahallireissukin on tuhannen houkuttelun takana.

Olen siis itse kyseisen perheen nyt jo aikuinen lapsi.

Ap

Täällä joku muu aapettelee. Ap.

Meillä oli vähän tuollaista kun olin lapsi (s. -85). Kaikki oli aineellisesti hyvin, ja vanhemmat eivät olleet mitenkään huonoja kasvattajia tai ikäviä ihmisiä.

Mutta he olivat loppujen lopuksi kovin vähän läsnä. Isäni saattoi olla työmatkoilla yli puolet kuukaudesta, joskus jopa ma-pe yhtä soittoa. Äitini teki vuorotyötä.

Isäni halusi vain levätä kotona kun oli vapailla, mikä tarkoitti sitä, ettei hän halunnut lähteä minnekään. Äitini puolestaan ei halunnut lähteä meidän lasten kanssa yksin. Emme siis käyneet juuri missään. Tämä oli siinä mielessä ankeaa, että asuimme maaseudulla jossa ei ollut lapsille oikeastaan yhtään mitään.

Molemmilla vanhemmillani on aina ollut sellainen mentaliteetti, että töitä pitää tehdä, oli kyseessä sitten virallinen työaika tai vapaa. Kun ei oltu töissä, tehtiin milloin mitäkin puutarha-, remontti-, korjaus-, tai maanrakennuspuuhaa kotona, tai sitten oltiin raivaamassa metsää tai tekemässä polttopuuta tai mitä vaan. Ja jos omalla tontilla ei ollut tarpeeksi tekemistä, jollain sukulaisella tai tutulla oli. Juuri koskaan ei ollut sellaista hetkeä, että oltaisiin vain oltu ja tehty jotain rentouttavaa yhdessä perheenä, ihan vaikka vain pelattu lautapeliä. Kaikenlainen työnteko meni aina lasten kanssa vietettävän ajan ja rentoutumisen edelle. Lapset saivat tähteet.

Vanhemmillani ei myöskään ole koskaan ollut mitään harrastuksia tai muitakaan sellaisia vapaa-ajan asioita joihin he olisivat suhtautuneet intohimoisesti. Meillä ei ollut kesämökkiä, asuntoautoa, lomaosaketta, lasketteluharrastusta tai venettä. He eivät käy intohimoisesti tansseissa tai teatterissa tai konserteissa.

Kyllä me lapsena pääsimme esim. kesäisin huvipuistoon, mutta vanhempani puhuivat tällöin aina siihen malliin, että ”huomenna täytyy sitten kyllä kääntää kasvimaata. Pitää ottaa vahinko takaisin, hommat seisoo.” Oli ikäänkuin lasten kanssa vietetty vapaa olisi ollut varastettua aikaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna, kunpa he olisivat edes joskus laittaneet työt syrjään ja päättäneet vain keskittyä perheensä seuraan. Aivan kuin ne hetket olisivat vähemmän arvokkaita. Olimme jo parikymppisiä kun he tajusivat, että emme ole enää jatkuvasti läsnä, ja ehkä vähän surivatkin sitä.

Kun näin kesäisin näen perheitä piknikillä, mietin kuinka mukavaa tuollainen olisi ollut, mutta samalla olen tyytyväinen, että ihmisten mentaliteetti on muuttunut.