Lue keskustelun säännöt.
Onko teilläkin tällainen "ystävä"?
10.06.2014 |
- On äärettömän, äärettömän kateellinen luonne, esim. siitä, että ystäväpiirissä on ihmisiä, jotka menevät kihloihin/naimisiin/saavat perheenlisäystä kun oma mies ei vielä monen vuodenkaan jälkeen kosi. On itse kertonut haluavansa ed.mainittuja asioita eikä onnittele kenenkään kihlaus/vauvauutisen johdosta vaan kehtaa olla naama norsun v:llä
- Jos suunnitellaan jonkun polttareita, on heti sanelemassa ehtoja, vaikka ei ole hänen polttarit. Ei myöskään pysty tekemään asioita polttarisankarin hyväksi tai iloksi vaan pistää kapuloita rattaisiin samaan aikaan kun muut innoissaan heittelevät ideoita ja yrittävät saada polttarisankarin päivästä ikimuistoisen
- Puhuu p*skaa selän takana, muun muassa väittää, ettei kukaan voi oikeasti olla iloinen tai onnellinen vaan kaikki vain esittävät. No sori, mutta itse ainakin olen aidosti onnellinen jos joku ystävistäni ilmoittaa menneensä kihloihin tai tulevasta vauvasta
- Valittaa, että kenenkään elämä ei oikeasti voi olla onnellista, kaikki on vaan kulissia. Itse ainakin elän nyt elämäni onnellisinta aikaa, ihan rehellisesti sanottuna ja tiedän näin olevan myös monen yhteisen ystävämme kohdalla, vaikka elämäntilanteet ovatkin erilaiset, se kun on myös aika lailla asennekysymys
- Yksissä häissä keksi koko ajan valitettavaa esim. koristeista/kukista yms. hääjärjestelyistä, vaikka niihin oli oikeasti nähty todella paljon aikaa ja vaivaa, olivat itse tehtyjä pääosin
- Puhuu aina vain itsestään ja omista kavereistaan ja sukulaisistaan, muiden kuulumiset ei kiinnosta (ilmeisesti koska nehän ovat vain kulissia eikä oikeita kuulumisia)
- Pessimistinen elämänasenne asiaan kuin asiaan
- Jos suunnittelemme yhteistä illanviettoa ystäväporukassa, järjestää suurimmaksi ongelmaksi sen, miten hän pääsee paikan päälle (kukaan muu ei valita vaan ihan itse järjestää kyytinsä ja menonsa niin, että pääsee paikalle sovittuun aikaan ja kyllä, on myös muita autottomia ja pienemmällä budjetilla eläviä, hän ei tasan ole ainoa)
- Hänen aikataulunsa ovat aina tärkeimmät ja tuntee olevansa jotenkin korvaamaton työssään eli on hirveän työn takana esim. vaihtaa vuoroa tai pyytää etukäteen vapaaksi joku päivä. Ja tämä työ on siis täysin perus duunarityötä, mihin ei vaadita minkäänlaista koulutusta, työkokemusta tai edes täysi-ikäisyyttä ja sijaisia on erittäin helppo löytää
En nyt edes muistanut kirjoittaa kaikkia seikkoja, mutta siinä nyt jotain osviittaa tällaisesta luonteesta. Onko muillakin tällaisia "ystävinä"? Miten jaksatte?? Oletteko koskaan sanoneet suoraan mitään? (paitsi, että tämä luonne myös suuttuu verisesti jos sanoo hänestä mitään negatiivista, edes hienovaraisesti)
Kommentit (45)
Lisään vielä, että minun häissäni joku oli kehunut kampaustani, ja tämä ystäväni oli nauranut että kait se nyt on hieno kun on lisäketukka. Ystäväni antoi häälahjaksi osanotto-kortin. Kuulema oli tosi hauska. Tuntui aika pahalta saada lapsuuden ystävältä lahjaksi mukahauska vittuilu kortti, eikä mitään muuta. Etäisemmät ystävänikin muistivat edes jotenkin. Itse olin ostanut vuosien ajan hänelle synttärilahjoja ja joululahjoja, saamatta koskaan häneltä mitään. Ilmeisesti tuollaiset ihmiset tarvitsevat paskasankkoja ympärilleen, joihin purkaa omaa pahaa oloaan.
20
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 21:46"]
Oli tuollainen kaveri. Dumppas mut heti kun löysin tulevan aviomieheni ja pääsin haluamaani työpaikkaan. Ei kestänyt sitä, kun mulla meni niin hyvin.
Ikinä ei ollut onnellinen toisen puolesta, aina muiden valinnoissa oli vikaa ja hänen elämänsä oli niin paljon parempaa. Työtön lihava yh, lapset eri miehille jotka oli alkoholisteja ja narkkareita. Omisti auton romun, sääli minua kun en omistanut ja kehui sen varjolla itseään. Ihan naurettavista asioista kyllä kehtasi leveillä, mutta muiden oikeat onnen kohteet kuten vauvan syntymä, työpaikka jne olivat ihan tyhmiä juttuja ja niistä löytyi aina vikaa... Huhhuh onneksi pääsin eroon! Järkyttävä ämmä.
[/quote]
Kuulostaa ihan minun entiseltä ystävältäni. Tutustuttiin kun oltiin parikymppisiä bilettäjiä, ja oma elämäni muuttui kun sain lapsen nuorena ja jäin yksinhuoltajaksi. Kaverilleni kävi samoin, ja hetken aikaa olimme samassa elämäntilanteessa, rahattomia yksinhuoltajia. Minä kuitenkin opiskelin ahkerasti yliopistoon asti, ja nousin sieltä aallonpohjasta. Tapasin ihanan miehen, ja samaan aikaan kaverini miessuhteet eivät onnistuneet. Hän tapaili jatkuvasti baarissa tapaamiaan miehiä, joiden alkoholinkäyttö oli silminnähden runsasta. En ymmärrä kuinka sokea voi ihminen olla, vaikka hänelle sanottiin siitä usein. Meidän elämät menivät eri suuntiin, minä suuntasin ajatukseni perheeseen ja uraan ja helpompaan elämään, kaverini deittaili renttuja ja jumahti työhön jonka sattui saamaan. Ei mitään kunnianhimoa eikä eteenpäin pyrkimystä. Kaveristani kasvoi kymmenssä vuodessa kateellinen, katkera ja passiivisagressiivinen ihminen joka käytti jokaisen tilaisuuden hyväkseen jos siinä saattoi olla minun epäonnea mukana. Kaverini ilmaantui aina paikalle kun mulla meni huonosti, ja heti kun meillä oli mieheni kanssa riita hän vaati eroa. Ihmettelin että miksi hän kehottaa eroamaan, eihän nyt riidan vuoksi erota?? Kuulema hän ei katsele riitapukaria ja parempi olisi mullakin ilman, mieheni oli minulle väärä ja minulle sopisi paremmin duunari eikä mikään insinööri yms. Ihan tuulesta tempasi nuo, tai peilasi omaan elämäänsä.
Menihän siinä aikaa kun ymmärsin että hän jatkuvasti veti minua hänen tasolleen, sinne missä olin ollut vuosia aiemmin. Miehestäni hän kehitti pakkomielteen, ja käytti kertomiani asioita miestäni vastaan. Jos kerroin vaikka että meillä oli riita, hän lakkasi puhumasta miehelleni. Hän ilmoitti että ei hyväksy että kukaan kohtelee minua niin. Se oli hullua, aloin vältellä keskusteluja koskien parisuhdettani ja ilmoitin aina että ihanasti menee. Kun mulla oli mennyt "ihanasti" pari kuukautta, kaverini lakkasi pitämästä yhteyttä. Hän vain katosi. Kuulin myöhemmin että hän oli sanonut yhteiselle ystävällemme että ei kestä minua koska kuulema esitän onnellisempaa kuin olen, että en ole aito. Ei se niin mennyt, en vain luottanut enää häneen.
Jotenkin surullinen olo mulla on siitä, että tästä on aikaa kulunut nyt jonkin verran ja entisellä ystävälläni ei ole elämä muuttunut lainkaan. Edelleen hän vaihtaa miestä jatkuvasti, kaikki ovat täysin kyvyttömiä parisuhteeseen. Mä olen ollut saman miehen kanssa jo lähes 10v ja meidän liittomme on onnellinen. Meillä on oma talo, omat autot ja harrastukset ja nk. normaali elämä iloineen ja suruineen. Tuntuu oudolta, että jollekin tämä olisi liikaa kestää. Kyllähän ystävyyden täytyy jakaa ilotkin, ei voi aina ilmaantua paikalle kun menee huonosti ja hyvin aikoina kadota kateellisena nuolemaan omia haavoja. Ilo voi tarttua. :)
Ei ole tapana hyysätä minkäänlaisia energiasyöppöjä tai ongelmatapauksia "ystävinä". Jos kuuluisi kaveripiiriin, välttelisin hänen seuraansa. Miten oikeasti kukaan viitsii edes viettää aikaa noin ikävän ihmisen kanssa?
Minä olin nuorempana aina väheksymässä muita. Kun itsetuntoni parani, muutttui myös tuo piirre. Minulla ei ole enää tarvetta latistaa muita vaikuttaakseni itse paremmalta. Olen riittävän hyvä näin ja niin ovat muutkin. Olin kotona lannistettu ja sairaaseen vaatimattomuuteen kasvatettu lapsi, jota varoitettiin kehumasta ja luulemasta yhtään mitään itsestäni.
Oletko kertonut ystävällesi, että hänen asenteensa syö teidän ystävyyttä? Kuulostaa todella rasittavaa tyypiltä, mutta ennen totaalista dumppausta yrittäisin puhua hänen kanssaan. Ehkä hän ei itse edes ole ymmärtänyt käytöksensä inhottavuutta, jos ympärillä kaikki vain hymistelevät.