Empatia esineitä kohtaan lapsena
Topic ei ole vitsi. Lapsena säälin joskus esineitä tai jopa elintarvikkeita. Esimerkiksi totesin mehun olevan "ihan hyvä mehu, jota kukaan ei halua juoda" ja pyrin juomaan sitä mehua tuosta syystä, vaikka se toinen mehu olisi ollut kyllä rehellinen ollakseni mieluisampi.
Toinen oli rikkinäisen esineen korjaaminen; vaikka esineestä ei saanut käyttökelpoista, niin ainakin se oli "korjattu"; isäni rikkoi raivokohtauksissaan ilmaiseksi saadun EU-mainosilmapallon. Palloa kävi sääliksi, joten teippasin pallon riekaleet kasaan, syystä että palloa kävi sääliksi ja olin pallon puolesta surullinen, vaikka puhallettavaa ilmapalloahan tuosta ei saanut enää.
Samaten yritin ompelemalla ja teippaamalla korjata muovipussia, johon oli tullut reikiä ajan kuluessa.
Tätä tapahtui peruskoulun ala-asteella, noin 8-11-vuotiaana. Onko muilla ollut samanlaista, ja indikoiko tällainen psyykenongelmaa tai jotain poikkeavuutta?
Kommentit (11)
Mä muistan aina kuinka surullinen olin kun kodin jääkaappi vaihdettiin uuteen. Kävin sateessa hyvästelemässä sen salaa
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti on suurempi ongelma, ettei koe empatiaa ketään eikä mitään kohtaan.
Juu, mutta mietin, että kun järkeni kuitenkin sanoi jo silloin lapsena, ettei esineellä ole tunteita, miksi tulla oikeasti hyvin, hyvin surulliseksi esineen puolesta? Haluaisin lähinnä tietää, onko tämä tavanomaista ja mistä tässä ilmiössä on kyse. Jos minulta olisi kysytty, tuntevatko esineet tunteita, olisin sanonut että eivät tunne, mutta minusta tuntuu oikeasti silti siltä kuin ne tuntisivat, vaikka tiedän että se ei olekaan totta.
Minä koen tuollaista välillä vieläkin. Enkä esimerkiksi pysty pelaamaan edes HayDaytä, kun jos joskus jollekin eläimelle ei riitä ruokaa ja joudun jättämään sen nälkäiseksi...en vain kestä:D
Empatia on aika normaalia leluja kohtaan, mutta en tiedä miksi joku surisi jotain muoviroskaa tai huonoa tuotetta erityisesti.
Indikoi sitä että alat hoardaamaan tavaraa ja lopulta kuljet kämpässäsi tavaravuorien keskellä pieniä polkuja pitkin.
No, onhan esineet ihan selvästi itsekin tunteellisia jotenkin. Niinkuin auto, joka vie meitä iloisena eri seikkailuihin jne.
Itse en voi koskaan ottaa kaupassakaan toista mehutölkkiä, jos sen kaveri jää yksinäisenä hyllyyn. Pakko ottaa molemmat ettei toiselle tule paha mieli.
Lapsena? Mulla on tota edelleen...
Minulla on edelleen samaa vikaa, ja olen 56-vuotias.
Muutkin hyvin toimineet ja palvelleet esineet saavat minut liikuttumaan, mutta pahimmasta päästä ovat pehmolelut, joita ihmiset asettelevat onnettomuuspaikoille. Sydäntä raastaa. Ei niitä saa jättää sinne yksin tai edes keskenään yöksi ja sateeseen.
Olette niin söpöjä 🥰 Ja joo, oli mullakin tuollaista lapsena ja toisinaan vieläkin näin aikuisiällä.... Itsestäni ainakin voin sanoa, että olen todella tunteellinen ja herkkä, ollut aina. Ehkäpä se sitten vaan pursuaa välillä yli ja elottomat esineetkin saa siitä osansa.
Koen, että se on ihanaa kun on rikas tunne-elämä, mutta toisinaan se voi olla vähän raskastakin.
Jos lohduttaa niin mulla on tuita edelleen ja olen 30+. Ihan hemmetin raskasta.
Todennäköisesti on suurempi ongelma, ettei koe empatiaa ketään eikä mitään kohtaan.