Ainoana lapsena päätin etten siirrä kärsimystäni lapsille ja teen ainakin 2 lasta, nyt minulla on 3 ja alan epäillä

Pistää miettimään kyllä tehdäänkö lapsia ihan "oikeilla perusteilla", jos niitä tehdään vain jotta toinen lapsi saisi sisaruksen 🤔

Ettei sitten kävis niin, että sisarusten oletetaan olevan jotenkin kiitollisia vanhemmilleen niistä toisista lapsista vaikka olisivatkin ihan erilaisia, eri tarpeisia tai vaikka vaan tosi hankalia muutenvaan.

Ettei vanhemmalle lapselle sitten aina sanota, että nyt otat pikkusisaruksen mukaan, ei saa tapella, menette nyt yhdessä jokapaikkaan kun ihan Sinua varten se on tehty.

Lapset pitäisi mun mielestä tehdä aina itsekkäistä syistä 😂

Toki jokainen tavallaan.

Minut vanhempana siskona laitettiin 4 vuotiaana hoitamaan pienempää siskoa ja haukut siitä sain, että kun en oikein häntä osannut vahtia. Lapsuus olisi varmasti ollut helpompi, jos olisin ollut ainut lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä vaan ollut tuollaista mun lapsuudessa. Olisko kasvatustavasta kiinni?

- kahden suunnilleen saman ikäisen sisaruksen kanssa kasvanut

Olisko niin että sulla ei ole lapsia mutta päätit silti tulla vauvapalstalle pätemään?

-kahden aikuisen äiti, ja kyllä meillä tapeltiin

Mut ap. kenet niistä antaisit sitten pois jos nyt olisi päätettävä ?

Luulisin, että ne rakkaita on kaikki vaikka tappelevatkin. Toisaalta, itselleni ei suotu kuin yksi lapsi, joten vanhempana en voi tietää. Mutta mekin tappelimme sisareni kanssa ja hyvät välit on nyt aikuisena. Paljon olemme toistemme tukeana ja apuna. 

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ainoa lapsi, ja olisin itse halunnut kaksi, mutta sain vain yhden. Onneksi lapsi (nyt 9 v tyttö) ei onneksi itse kaipaa sisarusta. On saman tyyppinen kuin minäkin, eli tarvitsee paljon omaa aikaa ja tilaa. Kun tulee kotiin kaverinsa luota, jossa 2 pikkusisarusta, on ihan poikki siitä härdellistä ja nauttii oman kodin hiljaisuudesta (itse tämän kertoi). Itselläni oli tämä sama lapsena, mutta silti ajoittain kaipasin sisarusta. Kuvittelin kai, että sisarus olisi seuranani silloin kun haluan, mutta muuten antaisi minun olla rauhassa. Nyt aikuisena olisi kiva, että lapsellani olisi serkkuja, muuten ei sisarusta itselleni kaipaa. Lähinnä lapsen takia surettaa, että onko hän sitten aikuisena ihan yksin, kun ei ole sisaruksia eikä serkkuja, kun meistä aika jättää. Mutta voi kai ne läheiset ihmiset olla muitakin kuin verisukulaisia.

Kyllä minä ainakin sain olla halutessani pikkusiskoltani rauhassa jo ollessamme alakouluikäisiä (ikäeroa 2 vuotta). Meillä oli omat huoneet. Jos se ei riittänyt, että sanoin haluavani olla yksin, niin vanhemmat tulivat komentamaan siskon pois huoneestani ja setvivät tämän kanssa tilanteen, jos sisko pisti vastaan.

Mistä kärsimyksestä oikein puhut?

t. ainoa lapsi, jolla on yksi lapsi itselläänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi lapsi on maailman paras valinta ihan joka tavalla. Meillä toisen lapsen  virkaa toimittaa kissa.

Sitä ei vaan tiedä elämää eteenpän. Tunnen perheen jolla oli vain yksi lapsi. Tämä menehtyi autokolarissa. Vanhemmat eivät tunnu siitä koskaan toipuvan. Ovat jo sen ikäisiä, ettei enää uusia lapsia saada.

Muistan, että vanhat ihmiset sanoivat ennen, että pitäisi olla särkymisen vara. Siis tarkoittivat, että perheessä olisi hyvä olla useampi lapsi. Sen ainoan lapse voi menettää sairauden tai onnettomuuden kautta, mutta myös on perheitä, joissa siitä ainokaisesta on tullut ongelma. On huumeiden käyttöä, alkoholia, rikollisuutta yms. Näissä perheissä olisi ollut hyvä olla se toinenkin lapsi, jolla olisi mennyt elämä paremmin.

Ja mä taas muistan onnettomuuden, jossa koko perhe yhtä lasta lukuunottamatta menehtyi kerralla. Meni isä , äiti ja sisarukset. 

Tuttavien ainoa poika sotkeutui huumeisiin ja lähti oman käden kautta 21-vuotiaana. Äitinsä itki, miten tämä on mahdollista, kun kaikessa häntä tuettiin ja rakastettiin ja kaiken hän sai.

Vierailija kirjoitti:

Ainoana lapsena sanon että he arvostavat sisaruksia kun vanhemmat ikääntyvät! Antaisin mitä vain sisaresta, joka jakaisi tämän taakan kanssani :(

Otan osaa, mutta näin sanovat vain ainoat lapset. Minäkin haluaisin kivan sisaren, mutta oma sisareni oli tuossa tilanteessa lisätaakka. Jotkut ainoat lapset osaavat katsoa asioita realistisesti: Tuttavani sanoi, että hän on mieluummin ilman sisaruksia, kun että hänellä olisi sellainen sisar (vanhempi) kuin minulla.

Eri perheille sopii eri määrä lapsia. Itse olen ollut tyytyväinen ja onnellinen kolmesta lapsestani, joista jo kaksi aikuisia. Olen halunnut perheen ympärilleni ja myös ääntä, sekä menoa. Ja itse olen ollut huonoissa väleissä jo lapsuudessa sisareeni, joten en odottanut ihmeitä sisarusten välisistä suhteista. Toisaalta väitän että ongelmamme heijastuivat pitkälti huonosta vanhemmuudesta lapsuuden perheessämme.

Meillä lapset eivät paljoa ole tapelleet keskenään. Tottakai jotain pientä kiistaa yms sellaista on ollut, mutta tappelu on asia johon meillä on puututtu (syyllisiä ei etsitä, vaan tilanne poikki ja ratkaisu, oletuksella että perheessä myös joustetaan, mutta ei yksipuolisesti). Enemmän nuo ovat kiukutelleet tarvittaessa meille vanhemmille. Lisäksi meillä on ollut pikkulapsivaiheen jälkeen aika rauhallista, koska lapsemme ovat rauhallisia ja myös aika helppoja tapauksia.

Meillä myös lapset ovat olleet keskenään kavereita ja edelleen kaksi nuorinta viettävät paljon aikaa yhdessä. Ovat oikeasti todella läheisiä jopa ikäerosta huolimatta. Muutenkin matkoilla on ollut kiva kun lapsilla on ollut seuraa toisistaan. Myös ovat saaneet tukea toisiltaan tarvittaessa esimerkiksi koulun käyntiin liittyen (isosisarus on neuvonut lukion kurssien ja opettajien osalta, pienempi auttanut pääsykokeisiin lukemisessa vanhempaa ja kaksi samassa harrastuksessa olevaa ovat voineet käsitellä siellä olevia tapahtumia keskenään jne).

Itse pidin kyllä yhtenä ehdottomana edellytyksenä omaa huonetta jokaiselle lapselle. Alakouluikäisenä tuntuivat kyllä välillä aika turhalta, kun olivat kuitenkin mielummin samassa huoneessa. Iän ja murrosiän myötä halusivat kyllä sitten siirtyä omiin huoneisiinsa. Jokaisella on siis ollut se oma yksityinen tilansa missä saanut olla ihan rauhassa. Ja kun nuorin oli vielä vähän nuorempi ja kaipasi enemmän seuraa kuin isommat, niin meillä koirat hoitivat tuon homman. Nuorin kutsuikin meidän koiria pikkuveljikseen ja ne olivat tärkeitä hänelle, ovat vieläkin. Kaikki lapset ja myös ne koirat tuntuvat kuuluvan perheeseemme luontevasti ja olen onnellinen kaikista, vaikka kukaan heistä ei olekaan täydellinen, mutta ovat älyttömän rakkaita.