Akateemisen siivoojan tilitys ja pohdintaa "pieleen menneestä" elämästä

Jotenkin niin katkera tunne, kun päivästä toiseen pyyhkii ja moppailee niitä tiloja, missä ne ihan oikeat kunnon ihmiset käyvät töissä. Minä en ole mikään kunnon ihminen, tunnen itseni vain yhteiskunnan kynnysmatoksi ja sylkykupiksi. Siivoanhan sentään toisten ihmisten roskia ja páskaa. Välillä on vaan niin hiljaista töissä, että ajatukset vaan lähtee laukkaamaan ja miettii kaikenlaista. Muistelen esim. ensimmäistä vuotta yliopistossa uudessa kaupungissa. Kaikki oli jännittävää ja hauskaa, koko maailma oli avoinna ja tuntui , että musta voi tulla ihan mitä tahansa. Mitä olisinkaan silloin sanonut, jos olisin tiennyt että kymmenen vuoden päästä en kelpaakaan muuhun kuin siivoamaan?