Lue keskustelun säännöt.
Jatkuva kuolemasta haaveilu
23.05.2021 |
Olen kai ollut masentunut jo pidempään. Ärsyttää omat ajatukset, jotka lähinnä pyörivät kuoleman ympärillä.
En vain koe kuuluvani tähän maailmaan, en koe olevani missään kotona tai oloani hyväksi.
Tuntuu irralliselta, oudolta jopa epätodelliselta ja ahdistavalta.
Pidän roolia yllä ja im olisi varmaan yllätys monille. Osaan olla iloinen vaikka syvällä sisimissä tuntuu, että olen haavoilla ja pelottaa sekä ahdistaa samaan aikaan.
Olen yrittänyt olla välittämättä näistä ajatuksista ja mennä eteenpäin. Opiskelut, työt, parisuhde jne. Yritän muuttaa ajatuksiani tietoisesti mutta aina lopulta kuolema tuntuu lohdulliselta ajatukselta.
Olen hukassa enkä tiedä oikein mihin kuulun, jatkuvuutta elämääni en ole koskaan kaivannut tai siis tuolta varhaisnuoruudesta lähtien. En vain kestä ajatusta, että pitäisi jaksaa tätä elämää vaikka toisaalta en halua kuolla.
Miten päästä tästä häpeästä ja syyllisyydestä? En vain tunne kuuluvani osaksi elämää.
Kommentit (20)
Vierailija kirjoitti:
Meitä onkin sitten kaksi. En halua tappaa itseäni, koska tiedän siitä aiheutuvan valtavasti ongelmia perheelle. Silti toivon, että joku päivä päälleni putoaisi flyygeli piirrettyjen tapaan. En saa elämästä irti kuin satunnaisia ilon hetkiä, muuten kaikki on täydellistä keskinkertaisuutta, ja jokainen eletty tunti tuntuu täysin joutavalta. Enkä minä toisaalta usko voivani tarjota kenellekään mitään sellaista, jonka takia kannattaisi kituuttaa.
Tsemppiä kohtalotoverille!
No juuri näin.
Tuntuu täysin merkityksettömältä.
Itsellä taustalla kaikenlaista, ehkä tehnyt minusta kyynisen tai lopulta olen ehkä pettynyt eniten itseeni.
Kiitos sinulle, tsemppiä myös!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä.
Mutta tein lapsia, joista ryhdyin huolehtimaankin. Nyt olen nalkissa.
En voi tehdä sitä heille, mutta samalla vain lohdutan itseäni, että saan kuitenkin lopulta kuolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jumatsukka mitä luusereita ootte.
Vastaisit jotain rakentavaa.
Täällä kolmas. Tein pari päivää sitten samaan aiheeseen liittyvän aloituksen tänne ja järkytyin, kun tajusin, ettei normaali ihminen pyörittele jatkuvasti kuolemaa mielessään. Masennusta ja ahdistusta mullakin taustalla. Päätin, että en enää ainakaan jää pyörittelemään niitä ajatuksia mielessäni ja mieluiten yritän tietoisesti pysäyttää ne heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolemasta haaveilu? Mitä ihmettä? Pelkäättekö elämää?
Kuolema on ikään kuin sellainen turva-ajatus, takaovi. Mutta ainakin jos on nuori, pitäisi sulkea tuo varaovi ja sitoutua elämään. Kuolema tulee kuitenkin ajallaan, se jos mikä on varmaa. Minusta ei kannata lietsoa tunteitaan liikaa mihinkään suuntaan vaan pyrkiä mielenrauhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä juuri erikoisinta on se, että yritän jatkuvasti hakea elämääni iloa ja onnellisia ajatuksia. Yritän muuttaa ajatusmaailmaa.
Mutta silti jokin muuri tulee vastaan ja pelottaa. Ehkä minun kuuluisi ylittää se mutta miten?
Ap
On ihan normaalia jokaisena työpäivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa kokeilla elää vähän aikaa yksin ja katsoa häviääkö tuo haaveilu. Voi olla että ympärillä olevasi ihmiset aiheuttaa tuon.
Usko Jeesukseen antaa elämänilon ja rauhan sydämeen, silloin ei myöskään enää kuolema pelota, koska Jeesus antaa sydämeen varmuuden taivaaseen pääsystä.
Kun kulkee Jeesuksen kanssa, ei olo ole enää turvaton, ei koe itseään enää ulkopuoliseksi, vaan tietää kuuluvansa Jumalalle, eihän tältä maailmalta kannata odottaa mitään, vain Jeesus antaa sulle kaiken mitä sä tarviit.
Sä et enää ikinä ole yksin, Jeesus on aina sun kanssasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuolemasta haaveilu? Mitä ihmettä? Pelkäättekö elämää?
Kantsii lukea olikohan nyt Heberleinin ”Jag vill inte dö, jag orkar bara inte leva”.
Täällä kans. Vuosia jatkunut masennus ja lähes 30vuotta terapiaa takana. Hoitolaitokset (mukana pari suljettua) ja silti mä vaan haluan kuolla.
Olen tehnyt monta yritystä ja yhdestä vammaisiin niin pahasti että seuraavan kerran sen on onnistuttava.
Vedän viikottain lääkkeitä ja alkoholia ja nukahdan tahalleen että tukehtuisin omaan oksennukseen ym..
mä en vaan nauti tästä elämästä YHTÄÄN!
Älä häpeä tai tunne syyllisyyttä. Kaikki mokaavat ja useimmat tuntevat syyllisyyttä, vaikka eivät näytä sitä. Syyllisyyden tunteminen tekee susta juuri inhimillisen. Et ole ainakaan psyko. Varmasti kaikki muuttuu paremmaksi. Ei kellään ole helppoa. Rakkautta ja elämänhalua sulle Olet arvokas itsenäsi.
Kuulostaa tutulta. Samaa mietin jatkuvasti. Tai oikeastaan sitä että kunpa en olisi koskaan syntynyt niin ei tarvitsisi kärsiä täällä. Olen mokannut elämässäni rankasti enkä usko että tämä tästä enää lähtee nousuun. Ei ole mitään tulevaisuuden uskoa, olen jumissa huonossa elämässä koska en myöskään uskalla repiä itseni irti vanhasta ja yrittää luoda itseni uudestaan. Luonteessani ei ole mitään sisua, vain lannistumista ja pelkoa. En ole sellainen että tarinani tulisi olemaan vaikeuksista voittoon. 35 v ja odotan vaan että koska täältä pääsisi pois. Yritän jouduttaa ilmeisesti asiaa surkeilla elämäntavoilla.
elämä on pisimmilläänkin tosi lyhyt. Se on ohi hujauksessa. Kuolema on jo käytännössä ovellasi.
Meitä onkin sitten kaksi. En halua tappaa itseäni, koska tiedän siitä aiheutuvan valtavasti ongelmia perheelle. Silti toivon, että joku päivä päälleni putoaisi flyygeli piirrettyjen tapaan. En saa elämästä irti kuin satunnaisia ilon hetkiä, muuten kaikki on täydellistä keskinkertaisuutta, ja jokainen eletty tunti tuntuu täysin joutavalta. Enkä minä toisaalta usko voivani tarjota kenellekään mitään sellaista, jonka takia kannattaisi kituuttaa.
Tsemppiä kohtalotoverille!