Mikä siinä on, että muut naiset karttavat minua? (olen nainen itsekin)

Ihan alkuun pitää todeta, että en ole sellainen äijämäinen, miesmäinen nainen, enkä niitä jotka kailottavat suureen ääneen etteivät tule toimeen muiden naisten kanssa. En ole omasta mielestäni tavoiltani tai kiinnostuksen kohteiltani kovin erilainen verrattuna mihinkään sukupuoleen.

Tilanne on tämä: adoptioäitini ei ole elämässäni enää mukana (hänen oma valintansa, on alkoholisoitunut ja katkera elämästään ja minun äidiksi tulo oli viimeinen naula arkkuun). Isälläni on jo kauan ollut uusi vaimo, joka ei ole yrityksistäni huolimatta koskaan pitänyt minusta. Kummankaan adoptiovanhempani sukulaiset eivät ole pitäneet minua läheisenä, ja äidin puolen suku ei pidä minua edes sukulaisena.

Anoppini on ystävällinen kun tavataan, mutta tietyllä tavalla etäinen aina seurassani. Appeni auttaa meitä enemmän kuin anoppi, mikä tosin voi johtua ihan heidän töistään. Mutta anoppi auttaa enemmän tyttäriään kuin meitä. Sen hänelle "sallin", mutta joskus harmittaa.

Minulla ei ole koskaan, ei siis koskaan ollut elämässäni yhtään äitihahmoa. Ei yhtään aikuista ihmistä, johon olisin voinut luottaa, jonka luokse olisin ollut tervetullut. Siis ei _ainuttakaan_ ihmistä.

Kavereita minulla on, ystäviä ei. Omasta mielestäni tulen toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, hyvin erilaisissa tilanteissa. Mutta jokin minussa on, että en osaa tuoda itseäni esille.

Areena on vapaa! Analysoikaa tilannettani, jos saisin jotain uutta näkökulmaa asiaan. Tarvitsisin sitä kipeästi. Niin, ja olen ihan suomessa syntynyt, sinisilmäinen ja maantienharmaahiuksinen, keskimittainen ja - kokoinen nainen, jonka ei pitäisi siis ulkonäkönsäkään vuoksi erottua joukosta.