Mikä on minimimäärä yhdessäolemista, mikä riittää sinulle seurustellessa?

Olen seurustellut viimeksi aikana ennen kännyköitä. Poikakaverin opiskeli reilun 400 kmn päässä. Yhteydenpito oli kirje per viikko, puhelu joka toinen ilta ja viikonloput yhdessä.

Kerran viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän riippuu ihan tunteiden määrästä, jos kovasti tykkää, niin eihän sitä malta olla erossa lainkaan.

Ei välttämättä. Minä olen niin erakkoluonne, että vaikka kuinka rakastan toista ihmistä, niin en silti halua nähdä häntä kuin n. kerran viikossa.

Eipä tuossa pääse koskaan syntymään parisuhteen kuuluvaa läheisyyttä tai tunnesidettä toiseen. Mutta fwb-jutut sopii erakoille paremmin kuin hyvin. Kunhan vain molemmat osapuolet on siinä samaa maata.

2 yötä viikossa yhdessä, ja yksi kokonainen päivä. Nää voi jakaa miten vain, tilanteen mukaan. Jos olisi aikaa, näiden lisäksi nopea tapaaminen, esim. lounas/ kävelylenkki/ uimahallireissu tmv harrastus yhdessä.

Tää olisi mulle ideaali. Olen 50+ ikäinen ja asun yksin. En kovin helposti muuttaisi yhteen kenenkään kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän riippuu ihan tunteiden määrästä, jos kovasti tykkää, niin eihän sitä malta olla erossa lainkaan.

Ei välttämättä. Minä olen niin erakkoluonne, että vaikka kuinka rakastan toista ihmistä, niin en silti halua nähdä häntä kuin n. kerran viikossa.

Eipä tuossa pääse koskaan syntymään parisuhteen kuuluvaa läheisyyttä tai tunnesidettä toiseen. Mutta fwb-jutut sopii erakoille paremmin kuin hyvin. Kunhan vain molemmat osapuolet on siinä samaa maata.

Aika väheksyvään sävyyn puhut itsellesi vieraiden ihmisten parisuhteesta, ja sen vakavuudesta. Se, että itse haluat ja tarvitset säännöllistä näkemistä, ja kenties elämän jakamista saman katon alla, ei tarkoita että kaikki ajattelisivat niin.

Esim. itse olen ollut naimisissa mieheni kanssa kohta 14 vuotta, ja emme asu yhdessä, vaan molemmilla on omat asunnot. Emme myöskään tule muuttamaan yhteen. Olemme silti vakavassa suhteessa, jossa on vahva tunneside, ja läheisyyttä ja rakkautta löytyy. Tapaamme silloin kun se molemmille sopii, välillä harvemmin ja välillä useammin. Tämä on juuri sopiva tapa meille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen miettinyt viime aikoina ihan samaa, siis mikä on itselleni sopiva tai minimimäärä. Molemmilla on lapsia eikä haluta mitään uusperhekuvioita tai olla vielä sen kummemmin mitään tulevaisuutta edes suunniteltu. Itselläni on jo isot lapset, mies on pienen lapsen erittäin omistautunut ja hyvä vuoroviikkoisä.

Tällä hetkellä nähdään joka toisella viikolla 1-3 kertaa. Monet näistä tapaamisista on vain yhteinen ilta ja joskus yö, ja aamulla molemmat menee aikaisin töihin. Joskus tavataan viikonloppuna ja vietetään lähes kokonainen päivä yhdessä.

Välillä ajattelen, että näin on just hyvä, välillä taas tuntuu ettei tästä kehity mitään tapailua kummempaa tällä tahdilla. Tapailu on ihan ok, mutta ei ikuinen tapailu. Lisäksi niillä viikoilla, kun ei nähdä, ehdin kuvitella kaikkea, epäillä, turhautia ja analysoida tätä suhdetta liikaa. Tykkään tästä miehestä tosi paljon ja tunnen häntä kohtaan valtavaa vetoa. Haluaisin tästä ihan oikean suhteen, mutta en tiedä, onko se mahdollista.

Tästä syystä ohitan kaikki pienten lasten isät, koska minulle tuo ei riittäisi. Miksi muuten isillä on niin suuri kynnys esitellä naisystävä lapsille?

En vastaa kaikkien miesten puolesta, vaan omasta. Itse opin kantapään kautta, että nainen voi muuttaa mieltään sitoutumisesta koska tahansa, joten enää en uskalla tuoda uutta naista lasteni elämään. En myöskään halua naisen osallistuvan lasteni kasvatukseen tai tarvitse hoitoapua. Minulla on oma tapani olla ja elää lasteni kanssa ja se ei kaikille sovi.

Riittää tosi harvoinkin, voisin hyvin olla etäsuhteessa, mutta täytyy olla tunne siitä että toinen on sitoutunut ja haluaa tavata silloin kun pystytään. Sen kyllä tuntee.

Kun aikoinaan seurusteltiin, vietettiin ainakin osa viikonlopusta yhdessä ja viikolla tavattiin yleensä kerran. Kummallakin oli omat opiskelut kesken jne. Ei ollut kiirettä muuttaa yhteen, mutta vakipari meistä silti tuli. Nykyään asutaan toki yhdessä ja ollaan naimisissa.

Me oltiin miehen kanssa neljä vuotta etäsuhteessa ennen kuin mentiin naimisiin ja muutettiin yhteen. Nähtiin parin viikon välein viikonloppuisin, lomilla enemmän. Lisäksi meseiltiin iltaisin.

Vierailija kirjoitti:

Riittää tosi harvoinkin, voisin hyvin olla etäsuhteessa, mutta täytyy olla tunne siitä että toinen on sitoutunut ja haluaa tavata silloin kun pystytään. Sen kyllä tuntee.

Eli toinen on valmis tapaamaan sinua aina silloin, kun sinä haluat tavata ja sinulle sopii. Hänen pitää olla sitoutunut, mutta sinä voi mennä ja tulla mielin määrin.

Neljä tuntia viikossa, jos sulle riittää pelkkä seksi. Esileikkeihin täytyy aika varata erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen miettinyt viime aikoina ihan samaa, siis mikä on itselleni sopiva tai minimimäärä. Molemmilla on lapsia eikä haluta mitään uusperhekuvioita tai olla vielä sen kummemmin mitään tulevaisuutta edes suunniteltu. Itselläni on jo isot lapset, mies on pienen lapsen erittäin omistautunut ja hyvä vuoroviikkoisä.

Tällä hetkellä nähdään joka toisella viikolla 1-3 kertaa. Monet näistä tapaamisista on vain yhteinen ilta ja joskus yö, ja aamulla molemmat menee aikaisin töihin. Joskus tavataan viikonloppuna ja vietetään lähes kokonainen päivä yhdessä.

Välillä ajattelen, että näin on just hyvä, välillä taas tuntuu ettei tästä kehity mitään tapailua kummempaa tällä tahdilla. Tapailu on ihan ok, mutta ei ikuinen tapailu. Lisäksi niillä viikoilla, kun ei nähdä, ehdin kuvitella kaikkea, epäillä, turhautia ja analysoida tätä suhdetta liikaa. Tykkään tästä miehestä tosi paljon ja tunnen häntä kohtaan valtavaa vetoa. Haluaisin tästä ihan oikean suhteen, mutta en tiedä, onko se mahdollista.

Tästä syystä ohitan kaikki pienten lasten isät, koska minulle tuo ei riittäisi. Miksi muuten isillä on niin suuri kynnys esitellä naisystävä lapsille?

Minä en kaipaa sitä, että minut esitellään miesystäväni lapselle, enkä halua viettää mitään lapsiperheaikaa tämän lapsen kanssa. En myöskään halua liian aikaisin esitellä miestä omille teineilleni, eikä heitä vois vähempää kiinnostaa tehdä jotain yhdessä porukalla. Jossain vaiheessa toki olis asiallista tavata puolin ja toisin.

Mutta joo, aina välillä mietin, onko tämän miehen elämäntilanne liian erilainen kuin omani, jotta suhteesta voi tulla mitään tapailua tai fwbtä enempää.

T. Se, jolle vastasit

Riittää.

M32

Olen ollut nyt muutaman vuoden sinkkuna pitkän suhteen jälkeen. Juuri nyt kerran viikossa tuntuisi ihan hyvältä tapailutahdilta. Tai lähinnä niin, että kun lapset ovat isällään viettäisin mielellään osan viikonlopusta yhdessä ja sen lisäksi voitaisiin tavata kerran viikossa. 

Tai ainakin tämä riittäisi hyvin parin seuraavan vuoden ajan. Lapsetkin voisivat tulla vähitellen mukaan yhteiseen aikaan, mutta en usko, että haluan muuttaa yhteen  kenenkään kanssa ennen kuin lapset muuttavay pois kotoa. 

Jos mies ei pysty järjestää minulle vähintään kahta kokonaista viikonloppua kuukaudessa. Sit se ei ole minun mies. Arkena en välttämättä halua tavata. Teen iltavuoroa.

Kerran viikossa on yleisesti sopiva, jos asutaan erikseen. Jos asutaan yhdessä niin yksi treffi-ilta viikossa.

Lapset on luonani joka toinen viikko. Silloin en tapailisi. Paitsi jos suhde kehittyisi oikeasti vakavaksi ja voisi miehen esitellä lapsille. Vielä ei ole sellaista tullut vastaan. Riittää fwb suhde hyvin näin parinkin vuoden jälkeen erosta. Nähdään vapaa viikoilla 1-3 kertaa, joskus saattaa jäädä välistäkin. Jos ihan oikeaa seurustelua olisi ja kunnolla tunteita toiseen, varmaan sen 2-3 kertaa siinä viikon aikana.

N35

Itselleni seurustelu tarkoittaa sitä, että jossain vaiheessa edetään suht tiiviiseen parisuhteeseen ja saman katon alle. Kyllä tunnesiteen syntyminen ja toiseen tutustuminen edellyttävät, että vietetään aikaa yhdessä. En osaa sanoa mitään tuntimääriä yhdessäololle, mutta kai nyt toisen kanssa pitää haluta viettää vapaa-aikaa. Mitä järkeä olisi muuten edes olla yhdessä?

Olen miettinyt tuota jonkin verran ja todennut, että musta ei olisi tapailusuhteeseen. Ei sillä, että tarvitsisin koko ajan jonkun kylkeen, mutta luulen, että tapailu alkaisi tuntua vain yhdeltä suoritettavalta asialta lisää.

Oikeasti haluaisin toisen tähän lähelle arkeen, mutta tiedän, ettei se käytännössä olisi mahdollista. Ei kukaan tässä jaksaisi, enkä sellaista voisi keneltäkään edellyttääkään. Olen siis päättänyt, että kasvatan lapset aikuisiksi ja katson sitten tilannetta uudelleen, jos katsotuttaa. Viihdyn kuitenkin hyvin yksinkin, vaikka yksinäisyys joskus vaivaakin.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni seurustelu tarkoittaa sitä, että jossain vaiheessa edetään suht tiiviiseen parisuhteeseen ja saman katon alle. Kyllä tunnesiteen syntyminen ja toiseen tutustuminen edellyttävät, että vietetään aikaa yhdessä. En osaa sanoa mitään tuntimääriä yhdessäololle, mutta kai nyt toisen kanssa pitää haluta viettää vapaa-aikaa. Mitä järkeä olisi muuten edes olla yhdessä?

No just sitä tässä kysyttiin että mikä sinulle on se minimimäärä, että on sitä järkeä.