”Toiset kehuskelee uralla ja toiset rahalla, mut hei, mä voin kehuskella rakkaudella ja miehen omaisuudella!!”

Tienaan ihan hyvin, työstä, jossa viihdyn ihan hyvin. Minulla on puolet omakotitalosta, auto ja (vanha) mummonmökki. Tyytyväisiä kissojakin on. En kehuskele näillä asioilla, en koskaan, enkä valitse ystäviäni sen perusteella, kuinka hyvä tai huono on heidän taloudellinen tilanteensa.

Ystävälläni ei mene taloudellisesti kovin hyvin. Oikeastaan hänellä menee aivan surkeasti, ei töitä, eikä kyllä koulutustakaan.

Mutta on se mutta.

Mies maksaa.

Saa maksaa. En ole koskaan tuominnut, en tuomitse nytkään. Olen aina tukenut häntä ja olen aina validoinut hänen tunteitaan, jotka ovat toisinaan olleet ristiriitaiset aina häpeästä ylpeyteen...

... joista jälkimmäinen nousi aivan uudelle tasolle, kun hän kertoi voivansa itse asiassa leuhkia sillä, että hän löysi rakkauden ja rahan samassa paketissa. ”Mun ei tarvi tehdä yhtään mitään, ja silti mul on kaikkea.”

Onko tämä uusi suhtautuminen asiaan joku outo defenssi..? Kadun, että reagoin loksauttamalla leuat auki. En osannut sanoa yhtään mitään, ja välillemme laskeutui hyvin kiusallinen hiljaisuus, jonka vallitessa erosimme.

Fiksua tapaa korjata asia? Kuten sanoin, en tuomitse, mutta tönkkö anteeksipyyntö tuntuu... no... tönköltä.

Ja mikä pahempaa: tuomitsenko sittenkin?