Introvertiilasten vanhemmat - vertaistukea

Ekstroverttivanhempien lapset - vertaistukea

Tarvitaan vertaistukea myös sextrovertti- ja impotenttilasten vanhemmille.

Miksi et usko tytärtäsi, kun hän sanoo viihtyvänsä yksin ja kahden kesken jonkun ystävänsä kanssa? Pitääkö sinun mielestäsi tytöillä olla aina jokin porukka, jossa hengata? Siis huolimatta siitä, millainen porukka edes on kyseessä? Näin aikuisena voi jo sanoa, että monesti tuollaiset tyttöporukat ja vielä osa aikuisten naistenkin porukoista ovat silkkaa myrkkyä. Juoruilua, kilpailua, klikkiytymistä ja draamaa. Yksi otetaan aina yleiseksi nokkimisen kohteeksi, yleensä se porukan introvertti tai enemmän muista asioista kuin pojista ja ulkonäöstä kiinnostunut. Sitä paitsi se, ettei halua mennä mihinkään kaveriporukoihin ei tarkoita sitä, etteikö osaisi muuten toimia ryhmässä. Monet saavat ryhmistä tarpeekseen töissä ja koulussa ja haluavat vapaa-ajalla säädellä itse sitä, kuinka paljon ovat ihmisten kanssa tekemisissä.

Ymmärrän hyvin huolesi. Minun tytär (nyt 17v) on ollut hyvin samanlainen ja tilanne kavereiden suhteen alkoi vaikeutua juurikin 11-12-vuotiaana. Pienempänä oli 1-2 kaveria, mutta 11-12v nämä kaverisuhteet kuolivat. Lapsellani diagnosoitiin hetken päästä autismikirjon oireyhtymä (asberger). Jostain syystä tyttäreni on löytänyt kuitenkin seurustelukumppanin helposti ja viihtyy nyt hänen kanssaan tiiviisti. On onnellisen oloinen. Tyttökavereita ei kuitenkaan enää ole.

Tehdään vaihtokauppa, tääl olis introverttiäidillä 6v puhelias ja menevä tyttö. Innostuu pienistäkin asioista ja tykkää käydä pitkiä keskusteluja ja on kiinnostunut kaikesta. Epäilen vahvasti, että hänestä tulisi koskaan introverttiä.

Lapsesi olisi unelmalapsi minulle. Haluaisin antaa hänelle ison halin, minuakaan ei kauheasti lapsena ymmärretty.

Minulla on myös introverttilapsia. Pitää vain hyväksyä tilanne ja antaa lapsen olla sellainen kuin on. Tyttösi selvästi tietää, mikä on hyväksi hänelle itselleen. Hän on tyytyväinen niin. Lapset ei kuitenkaan ole mitään meidän jatkeita vaan omia persooniaan.

Anna tytön olla. Minua itseä helpottaa se että olen myös introvertti ja nautin yksinolosta. Tyttö selvästi häiriintyy liiallisista ihmiskontakteista. Patistaminen vain pahentaa tilannetta. Hän kyllä löytää oman jutun mitä pitää parhaana. 

Mulla samanikäinen tuttö, jonka mielestä oman ikäiset ei oo yhtään kiinnostavia eikä seura kelpaa, vaikka muut tykkäisivät olla hänen kanssaan. Tykkää häärätä omia asioitaan, harrastukset harrastetaan kotona, ei halua mihinkään seurajuttuihin mukaan. Lukee ja on touhukas eikä edes kaipaa seuraa. Niin introvertti kuin voi olla.

En ole huolissani. Tulee kuitenkin toimeen monenikäisten kanssa, osaa käyttäytyä kohteliaasti jne. Arvostan hänen omaa tahtoaan ja arvostelukykyään. Tuon ikäinen on kovin nuori vielä ja älykkäänä ihmisenä tulee löytämään paikkansa.

No minusta on turha edes nostaa asiaa esiin, jos lapsi näyttää olevan tyytyväinen. Nämä rohkaisut sun muut ovat mielestäni vähän kyseenalaisia, kun ei niitä yleensä osata tehdä oikein. Oma lapsuus introverttina on hyvin muistissa ja ei noista "rohkaisuista" ollut kuin haittaa, kun nyt jälkeenpäin miettii. Parempi olisi ollut vanhempien rohkaista vain olemaan oma itsensä ja tehdä niitä juttuja, jotka oikeasti kiinnostaa.

Tyttöjä on hyvä olla aina kaksi. Jos on kolme niin se on liikaa :D liikaa draamaa.

Älä pakota lastasi mihinkään omaan ihanteeseesi, se on varma tapa saada hänet ahdistumaan entisestään. Ei introverttiä voi muuttaa ekstrovertiksi, eikä nykymaailmassa ole mikään pakko olla tekemisissä muiden kanssa jos ei siltä tunnu. Lapsessasi on todennäköisesti juuri sellaista herkkyyttä, mitä tämä maailma oikeasti kaipaisi lisää, mutta se valitettavasti koetaan nykyään huonona asiana. Se vain osoittaa älykkyyttä, ettei jaksa ikäistensä tyhjäpäiden turhanpäiväisiä juttuja. Anna lapsesi olla ja elää juuri sellaisessa sosiaalisessa piirissä kuin hän itse haluaa.

Meillä oli myös selkeä muutos suunnilleen tuon ikäisenä. Varsinkin kesälomalla olin oikeasti huolissani kun ei halunnut nähdä tai jutella kavereidensa kanssa ollenkaan. Oli kuulemma lomalla (myös kavereista). Mietin jo masennusta yms, mutta hyvinhän tuolla näyttää menevän vaikka ulkopuoliselle aika pahalta silloin näyttikin. 

Sanoisin että älä jankuta liikaa asiasta. Voit sillä tuhota sen teidän välisen puheyhteyden niin että jos tulevaisuudessa ei enää olekkaan tyytyväinen tilanteeseen niin ei enää tulekkaan juttelemaan asiasta sinulle.

Ei kukkokaan käskien laula, eikä introverttilapsi muutu toisenlaiseksi, vaikka häntä kuinka tyrkkisi toisten seuraan. Pahimmillaan hän oppii painostuksesta, että hän ei ole oikeanlainen tai hänen tuntemuksensa siitä, että hän tarvitsee omaa rauhaa, ovat vääriä. 

Minulla on kaksi introverttilasta ja yksi totaalierakkolapsi. Itse olen antanut introverttieni ja erakkoni itse päättää seurastaan. Heillä kaikilla on vielä aikuisinakin elämässään lapsuudenystävät (ne muutamat) ja se on riittänyt heille hyvin. Kylä introvertit osaavat porukassakin olla, he vain eivät välitä tehdä sitä koko aikaa. Omanikin ovat ilmeisesti oikein pidettyjä työkavereita. Mielestäni aloittaja hätäilee turhasta.

Rohkaisua on se, kun tukee lasta tuntemaan itsensä ja hakeutumaan sellaiseen seuraan, missä viihtyy ja kokee saavansa sosiaalisuudesta jotain itselleenkin.

Kaikki muu on oikeastaan sitä painostusta ja lapsen itsetunnon rikkomista. "Olet vääränlainen, koska et ole kuin nuo muut, jotka viihtyvät toistensa seurassa" on käytännössä se, mitä lapsi kuulee, vaikka kuinka yritettään hyvää tarkoittavia korulauseita käyttää. Pelkää enemmän, että lapsi kokee jäävänsä perheensä ulkopuolelle, kuin joidenkin satunnaisten tyyppien muodostamien piirien ulkopuolelle.

Jos viihtyy yksin niin anna olla. Eri asia jos systemaattisesti jätettäisiin porukan ulkopuolelle.

Minä olin introverttilapsi ja olen edelleen.

Vanhemmat antoivat olla omassa rauhassa ja uskomattoman hyvin on oma elämä mennyt.

Sosiaaliset tarpeet hoituvat tarpeen tullessa, eivät koskaan välttämättömiä.

Kuulostaa hyvin samanlaisilta lausahduksilta, kuin itsekin olisin sanonut nuorena - "Ei mitään järkevää tekemistä, keskusteltavaa" "Ei jaksa kiinnostaa nuo jutut"

Hyvin olen elämässä silti pärjännyt, anna lapsesi olla oma itsensä.

m25

Itse viihdyin lapsena kotona, yksin omassa huoneessa. Askartelin, piirtelin, luin, kirjoitin kirjekavereille, kuuntelin musiikkia jne. Ala-asteella oli kavereita ja kuljinkin heidän mukana mutta yläasteella aloin viihtymään vielä enemmän yksin.

Minulla oli aina koulussa kavereita mutta muuten viihdyin enemmän omissa oloissa. Sama aikuisena. Nyt on yksi ystävä jonka kanssa samanlaisia, pidetään yhteyttä mutta harvoin nähdään. Kun nähdään niin aina on hauskaa ja tullaan juttuun, ihan kuin nähtäis useamminkin.

Työpaikoilla tutustun helposti ihmisiin ja tulen juttuun kaikenlaisten ihmisten kanssa. Vapaalla on ihana olla omassa hyvässä seurassa ja harrastaa omia juttuja.

Sain lapsena olla sellainen kuin olin ja se oli hyvä asia.

N38

Minua yritettiin koko alakoulun ajan opettajan ja psykologin toimesta muuttaa väkisin seuralliseksi. Välitunnilla olisi pitänyt leikkiä aina jonkun kanssa jne. Rasittavaa, ja luulin pitkään, että minussa on joku vika.

Olen introvertti, olin sitä myös lapsena. Ala-asteen jälkeen en enää ollut missään "tyttöporukassa". Koulussa olin pidetty ja tulin muiden kanssa toimeen, samoin harrastuksissa meni hyvin. Kaiken tämän päälle en enää vapaa-ajalla jaksanut olla ihmisten kanssa tekemisissä ja tämä oli äidilleni jotenkin vaikeaa. Surkutteli minulle päin naamaa "voi voi kun sulla ei ole kavereita...". Ei ottanut kuuleviin korviinsa jos sanoin, että haluan olla yksin ja ladata akkuja. Ei se ollut syy vaan se, ettei niitä kavereita ollut.

Nyt olen 28-vuotias. Olen kouluttautunut insinööriksi, mulla on vakityö jota rakastan. Aviomieheni kanssa olen ollut yhdessä liki kymmenen vuotta ja meillä on ihana poika. Mulla on pari hyvää tyttökaveria, joita näen kahden kesken muutaman kerran vuodessa, mutta viestitellään säännöllisesti. Olen onnellinen enkä koe, että yksinolostani olisi ollut mitään haittaa. Mutta se on jäänyt mieleen, kun äitini piti minua "viallisena" jonka kanssa kukaan ei halua olla kaveri.

Kyllä tuon ikäinen jo varmasti tietää, kuinka paljon ja kenen kanssa jaksaa kaveerata oman jaksamisensa rajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Ekstroverttivanhempien lapset - vertaistukea

:) Tämä oli tosi hyvä, tosin ei pidä paikkansa. Olen itsekin introvertti, jota on pidetty vähän "outona" aina, joten siksi olen ainokaiseni kanssa asiasta kipuillut.  Ja luonnollisesti se vertaistuki vanhemmuudesta puuttuu, mutta täällä on tosi hyviä vastauksia kaikilta!

AP