Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Siskoni sai lapsen ja päätin etten ikinä halua lisääntyä
11.05.2021 |
Älkää käsittäkö väärin, lapsi on toki aivan ihana. Mutta edes sisarukseni vauvan hoitaminen ja näkeminen ei ole herättänyt minussa mitään vauvakuumetta tai edes tunteen läikähdystä siitä että olisipa oma.
Olen todennut että ajatukseni siitä, että en halua menettää itseäni lapsen takia on ollut aina oikea - jo pelkästään sivusta seuraten vauva-arki kuulostaa kauhealta rämpimiseltä jatkuvalta selviytymiseltä. Puistattaa ajatus, että samanlaista toisen ehdoilla elämistä pitäisi jaksaa ainakin teini-ikään asti.
Enkä kadehdi myöskään järkyttäviä paineita äitejä kohtaan, en ihmettele yhtään että syntyvyys on laskussa. Arvostan äitejä, en usko että pystyisin samaan. Olen liian itsekäs oman ajan ja tilan arvostaja.
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en aio hankkia lapsia.
En myöskään aio hankkia hevosta, purjevenettä, moottoripyörää tai omakotitaloa. Enkä akvaariota ja kaloja. Voin kertoa myöhemmissä viesteissä lisää, kun tulee mieleen asioita, joita en aio hankkia. En tosin - toisin kuin ilmeisesti ap - vietä päiviäni pohdiskellen sitä, mitä en halua.
Olet ilmeisesti mies kun lapsen hankinta on sinulle sama asia kuin esimerkiksi moottoripyörä. Ymmärrän. Sinulle joka et voi synnyttää ja jolta yhteiskunta ei odota ”synnytystalkoita” tai sukulaiset odota ”pienten jalkojen töminää” tämä on varmasti johonkin samantekevään materiaan rinnastettava asia.
Saisiko vielä rautalangasta väännettynä, että mikä sinua tarkkaan ottaen kiukuttaa?
Jos sinulle lapsien hankkiminen tai hankkimatta jättäminen on jonkin auton tai käsilaukun ostamiseen verrattava asia, niin ei sinun sitä tarvitse sellaiselle ihmiselle julistaa jolle lastenhankkiminen ja sen asian miettiminen on yksi elämän suurista kysymyksistä. Koska joillekin asialla on merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse haluta lasta. Mutta ei myöskään pidä luulla, että lapsen saaneilla on kamalaa. On asioita, jotka ovat vaivan ja valvomisen arvoisia.
Mutta jos kyse ei ole luulosta vaan ihan kokemuksen ja keskustelun kautta tietoon tulleista asioista?
On vanhempia jotka katuu lapsiaan ja vanhempia jotka ovat onnellisia lapsistaan. On myös lapsettomia jotka tekisivät mitä vain että saisivat lapsia ja taas heitä jotka eivät millään halua. Mitä siis hait kommentillasi? Sitäkö että kaikki vanhemmat eivät ole onnellisia valintaansa? Eihän se mikään yllätys pitäisi olla.
Ihmiset ovat erilaisia. Osa kokee varmasti lapsen myötä menettävänsä itsensä. Osa taas on luonnostaan yhteisöllisempiä. Jos omien vanhempien tai kaverin jeesiminen tuntuu vastenmieliseltä, etkä ole valmis majoittamaan sisarustasi koskaan luoksesi edes pariksi päiväksi, niin kannattaa harkita tarkkaan, lisääntyykö. Moni vanhemmuudesta nauttiva on jo ennen vanhemmuutta ollut sitä tyyppiä, että jakaa mielellään arkeaan muiden kanssa ja on aina valmis auttamaan läheisiään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tunnen suurta helpotusta , kun tapaan lapsellia ihmisiä ja pääsen sitten omaan kotiin ilman ainuttakaan lasta. En halua omaa lasta vaikka ihan ok sillointällöin olla muiden lasten kanssa tekemisissä.
Sama homma! Mielelläni käyn vaunulenkillä ja autan jos tarvis, mutta kotiin lähtiessä ajattelen että huh mikä helpotus ettei tarvitse koko ajan tuota tehdä.
No ei kai sitä kukaan koko aikaa tee. Ne lapset kasvaa kyllä aikuisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en aio hankkia lapsia.
En myöskään aio hankkia hevosta, purjevenettä, moottoripyörää tai omakotitaloa. Enkä akvaariota ja kaloja. Voin kertoa myöhemmissä viesteissä lisää, kun tulee mieleen asioita, joita en aio hankkia. En tosin - toisin kuin ilmeisesti ap - vietä päiviäni pohdiskellen sitä, mitä en halua.
Olet ilmeisesti mies kun lapsen hankinta on sinulle sama asia kuin esimerkiksi moottoripyörä. Ymmärrän. Sinulle joka et voi synnyttää ja jolta yhteiskunta ei odota ”synnytystalkoita” tai sukulaiset odota ”pienten jalkojen töminää” tämä on varmasti johonkin samantekevään materiaan rinnastettava asia.
Saisiko vielä rautalangasta väännettynä, että mikä sinua tarkkaan ottaen kiukuttaa?
Jos sinulle lapsien hankkiminen tai hankkimatta jättäminen on jonkin auton tai käsilaukun ostamiseen verrattava asia, niin ei sinun sitä tarvitse sellaiselle ihmiselle julistaa jolle lastenhankkiminen ja sen asian miettiminen on yksi elämän suurista kysymyksistä. Koska joillekin asialla on merkitystä.
En ole tuo edellinen, mutta eikö tämä ole keskustelupalsta jossa saa kertoa ajatuksiaan eri asioihin? Tottakai hän saa kertoa ettei asiassa ole epäselvää ja hän ei sitä mieti. Ei sinun kokemuksesi lapsen teosta tai tekemättä jättämisestä ole ainut ja oikea. Kenelle kommentoija julisti? Eihän ap:kaan halunnut lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat erilaisia. Osa kokee varmasti lapsen myötä menettävänsä itsensä. Osa taas on luonnostaan yhteisöllisempiä. Jos omien vanhempien tai kaverin jeesiminen tuntuu vastenmieliseltä, etkä ole valmis majoittamaan sisarustasi koskaan luoksesi edes pariksi päiväksi, niin kannattaa harkita tarkkaan, lisääntyykö. Moni vanhemmuudesta nauttiva on jo ennen vanhemmuutta ollut sitä tyyppiä, että jakaa mielellään arkeaan muiden kanssa ja on aina valmis auttamaan läheisiään.
Höpsis. Lasten haluaminen ei liity ihmisten auttamiseen. Lapsen hankkiminen lähtee itsekkäästä halusta saada lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi ei ole pakko tehdä eikä nykyään yleisesti ajatella että naisen elämäntyö on olla äiti. Valinnanvapaus on hyvä asia..
Kyllä nykyäänkin ajatellaan, että naisen tärkein tehtävä on olla äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni puhuu, että kamalinta on ajatus niistä unettomista öistä vauva-aikana, ja melusta ja sotkusta kun lapsi on pieni. Minulla ei ole lapsia, mutta näkisin tuon ajan vielä suht. ”mukavana”. Itseäni eniten pelottaa ajatus siitä, kun lapsi menee kouluun. Että häntä kiusataan ja hän masentuu. Tai että hän itse kiusaa, ajautuu vääriin piireihin, alkaa käyttämään huumeita, tai on muuten vaan ihan hirveä teini. Olen niin kova stressaaja, että en tiedä haluanko haluanko ottaa kontolleni tuollaista määrää huolta.
Se huoli alkaa monilla vasta sitten, kun lapsi aikuistuu. Pitää esim. varautua siihen että tämä lähtee opiskelemaan hömppää, joka ei työllistä, löytää rinnalleen vääränlaisen puolison, miten saa perheensä elätettyä, saako ikinä ostettua omaa asuntoa ja kerättyä varallisuutta ym.
Moni äiti pettyy kun lapsi muuttaa kotoa. Mutta se on elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsen takia itseään menetä. Outo ajatus. Mutta hyvä, ei lasta kannata yrittää jos ei halua ja se on ihan ok.
Sivusta seuranneena useita äitejä tuntuu että menettää, vuosiksi eteenpäin. Usea ei ole enää työssään, eikä harrasta mitään mistä nautti ennen. Voi olla tietysti että lapsi tuo niin paljon sisältöä ettei tarvitse muuta - en tiedä.
Mä olen vaan tyytyväinen, että vauvan kanssa sai äitiyslomaa eikä töissä tarvitse käydä. En yhtään tajua, miten joillekin työ on niin tärkeää, että se on jotenkin "osa itseä". Suurin osa ihmisistä kuitenkin tekee jotain loppupeleissä täysin merkityksetöntä skeidaa, johon löytyy helposti joku korvaaja. Tähän ei sitten tarvitse vastata, että sinä olet jossain kansainvälisen yhtiön toimarina ja työsi on merkityksellistä ja korvaajaa olisi vaikea löytää. Teitäkin tietysti on, mutta todella harvassa.
En tajua kotiäitien vähättelyä uranaisiin verrattuna, koska harvan ura yhtään sen merkityksellisempi on kuin lasten hoitaminen kotona.
No, mä ymmärrän kyllä miksi monille työ on tärkeä osa elämää. Minä koen henkilökohtaisesti, että työni kautta voin tietyllä tavalla toteuttaa itseäni ja olen osa yhteiskuntaa, saan siitä onnistumisen, pystyvyyden sekä merkityksellisyyden kokemuksia. Lisäksi meillä on tosi mukava työyhteisö, saan työstä myös yhteenkuuluvuuden ja sosiaalisuuden kokemuksia. Tämä ei silti tarkoita että työ on koko elämäni, mutta täytyy todeta, että ilman työtäni tuskin täysipainoisesti tyytyväinen elämääni.
Että joo, kyllä mä voin sanoa hyvinkin että mun duuni on osa mua. Siinä missä vaikka harrastukseni, perheeni tai muut mielenkiinnon kohteeni.
Tähän omaan kokemukseeni toki varmasti vaikuttaa se, että olen korkeasti koulutettu asiantuntija, työssäni on monia yleisesti hyvinä pidettyjä piirteitä (esim. hyvä palkka, mahdollisuus vaikuttaa työhöni ja työaikoihin, hyvät työsuhde-edut, työtäni
ja osaamistani arvostetaan jne).
Ja vaikka olenkin ns. asiantuntijaroolissa niin en silti ole mikään vaikeasti korvattavissa oleva toimitusjohtaja tms, tiedän kyllä että en ole siinä mielessä ainutlaatuinen tai ei-korvattavissa, perushommaa teen. Mutta mitä sitten? Niinhän kaikki ovat lopulta, ei se silti vähennä kokemustani työni merkityksellisyydestä ja mielekkyydestä.
Opiskeluaikoina työskentelin mm. kaupassa, ravintoloissa, varastolla ja siivoojana, ja voi olla että kokemukseni työstäni ja sen mielekkyydestä olisi mahdollisesti erilainen jos tekisin niitä töitä edelleen.
Ja sitten tietysti asiaan varmasti vaikuttaa omat persoonallisuudenpiirteet, kunnianhimo ja kiinnostuksen kohteet ylipäänsä. Eräs ystäväni taas on töissä melko pienellä palkalla raskaassa kolmivuorotyössä tehtaassa ja hänelle työ on lähinnä keino rahoittaa vapaa-aika ja ruokkia lapset. On tyytyväinen siihen malliin, eikä halua uhrata työlle yhtään ylimääräistä ajatusta kuin on pakko tullakseen toimeen. On aina ollut mahdollisimman pitkään kotona ja haaveilee lottovoitosta, jolloin voisi vain olla kotona. Itse taas en ehkä olisi tyytyväinen tällaiseen malliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsen takia itseään menetä. Outo ajatus. Mutta hyvä, ei lasta kannata yrittää jos ei halua ja se on ihan ok.
Sivusta seuranneena useita äitejä tuntuu että menettää, vuosiksi eteenpäin. Usea ei ole enää työssään, eikä harrasta mitään mistä nautti ennen. Voi olla tietysti että lapsi tuo niin paljon sisältöä ettei tarvitse muuta - en tiedä.
Mä olen vaan tyytyväinen, että vauvan kanssa sai äitiyslomaa eikä töissä tarvitse käydä. En yhtään tajua, miten joillekin työ on niin tärkeää, että se on jotenkin "osa itseä". Suurin osa ihmisistä kuitenkin tekee jotain loppupeleissä täysin merkityksetöntä skeidaa, johon löytyy helposti joku korvaaja. Tähän ei sitten tarvitse vastata, että sinä olet jossain kansainvälisen yhtiön toimarina ja työsi on merkityksellistä ja korvaajaa olisi vaikea löytää. Teitäkin tietysti on, mutta todella harvassa.
En tajua kotiäitien vähättelyä uranaisiin verrattuna, koska harvan ura yhtään sen merkityksellisempi on kuin lasten hoitaminen kotona.
No, mä ymmärrän kyllä miksi monille työ on tärkeä osa elämää. Minä koen henkilökohtaisesti, että työni kautta voin tietyllä tavalla toteuttaa itseäni ja olen osa yhteiskuntaa, saan siitä onnistumisen, pystyvyyden sekä merkityksellisyyden kokemuksia. Lisäksi meillä on tosi mukava työyhteisö, saan työstä myös yhteenkuuluvuuden ja sosiaalisuuden kokemuksia. Tämä ei silti tarkoita että työ on koko elämäni, mutta täytyy todeta, että ilman työtäni tuskin täysipainoisesti tyytyväinen elämääni.
Että joo, kyllä mä voin sanoa hyvinkin että mun duuni on osa mua. Siinä missä vaikka harrastukseni, perheeni tai muut mielenkiinnon kohteeni.
Tähän omaan kokemukseeni toki varmasti vaikuttaa se, että olen korkeasti koulutettu asiantuntija, työssäni on monia yleisesti hyvinä pidettyjä piirteitä (esim. hyvä palkka, mahdollisuus vaikuttaa työhöni ja työaikoihin, hyvät työsuhde-edut, työtäni
ja osaamistani arvostetaan jne).Ja vaikka olenkin ns. asiantuntijaroolissa niin en silti ole mikään vaikeasti korvattavissa oleva toimitusjohtaja tms, tiedän kyllä että en ole siinä mielessä ainutlaatuinen tai ei-korvattavissa, perushommaa teen. Mutta mitä sitten? Niinhän kaikki ovat lopulta, ei se silti vähennä kokemustani työni merkityksellisyydestä ja mielekkyydestä.
Opiskeluaikoina työskentelin mm. kaupassa, ravintoloissa, varastolla ja siivoojana, ja voi olla että kokemukseni työstäni ja sen mielekkyydestä olisi mahdollisesti erilainen jos tekisin niitä töitä edelleen.
Ja sitten tietysti asiaan varmasti vaikuttaa omat persoonallisuudenpiirteet, kunnianhimo ja kiinnostuksen kohteet ylipäänsä. Eräs ystäväni taas on töissä melko pienellä palkalla raskaassa kolmivuorotyössä tehtaassa ja hänelle työ on lähinnä keino rahoittaa vapaa-aika ja ruokkia lapset. On tyytyväinen siihen malliin, eikä halua uhrata työlle yhtään ylimääräistä ajatusta kuin on pakko tullakseen toimeen. On aina ollut mahdollisimman pitkään kotona ja haaveilee lottovoitosta, jolloin voisi vain olla kotona. Itse taas en ehkä olisi tyytyväinen tällaiseen malliin.
Useimmat asiantuntijatyötä tekevät saavat lapsia ja jäävät mielellään perhevapaalle. On oma valinta, kuinka kauan vapaita pitää. Korkeasti koulutetut jakavat perhevapaita vanhempien kesken useammin kuin matalasti koulutetut.
Se on hyvä, että tiedostat tilanteesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsen takia itseään menetä. Outo ajatus. Mutta hyvä, ei lasta kannata yrittää jos ei halua ja se on ihan ok.
Sivusta seuranneena useita äitejä tuntuu että menettää, vuosiksi eteenpäin. Usea ei ole enää työssään, eikä harrasta mitään mistä nautti ennen. Voi olla tietysti että lapsi tuo niin paljon sisältöä ettei tarvitse muuta - en tiedä.
Mä olen vaan tyytyväinen, että vauvan kanssa sai äitiyslomaa eikä töissä tarvitse käydä. En yhtään tajua, miten joillekin työ on niin tärkeää, että se on jotenkin "osa itseä". Suurin osa ihmisistä kuitenkin tekee jotain loppupeleissä täysin merkityksetöntä skeidaa, johon löytyy helposti joku korvaaja. Tähän ei sitten tarvitse vastata, että sinä olet jossain kansainvälisen yhtiön toimarina ja työsi on merkityksellistä ja korvaajaa olisi vaikea löytää. Teitäkin tietysti on, mutta todella harvassa.
En tajua kotiäitien vähättelyä uranaisiin verrattuna, koska harvan ura yhtään sen merkityksellisempi on kuin lasten hoitaminen kotona.
No, mä ymmärrän kyllä miksi monille työ on tärkeä osa elämää. Minä koen henkilökohtaisesti, että työni kautta voin tietyllä tavalla toteuttaa itseäni ja olen osa yhteiskuntaa, saan siitä onnistumisen, pystyvyyden sekä merkityksellisyyden kokemuksia. Lisäksi meillä on tosi mukava työyhteisö, saan työstä myös yhteenkuuluvuuden ja sosiaalisuuden kokemuksia. Tämä ei silti tarkoita että työ on koko elämäni, mutta täytyy todeta, että ilman työtäni tuskin täysipainoisesti tyytyväinen elämääni.
Että joo, kyllä mä voin sanoa hyvinkin että mun duuni on osa mua. Siinä missä vaikka harrastukseni, perheeni tai muut mielenkiinnon kohteeni.
Tähän omaan kokemukseeni toki varmasti vaikuttaa se, että olen korkeasti koulutettu asiantuntija, työssäni on monia yleisesti hyvinä pidettyjä piirteitä (esim. hyvä palkka, mahdollisuus vaikuttaa työhöni ja työaikoihin, hyvät työsuhde-edut, työtäni
ja osaamistani arvostetaan jne).Ja vaikka olenkin ns. asiantuntijaroolissa niin en silti ole mikään vaikeasti korvattavissa oleva toimitusjohtaja tms, tiedän kyllä että en ole siinä mielessä ainutlaatuinen tai ei-korvattavissa, perushommaa teen. Mutta mitä sitten? Niinhän kaikki ovat lopulta, ei se silti vähennä kokemustani työni merkityksellisyydestä ja mielekkyydestä.
Opiskeluaikoina työskentelin mm. kaupassa, ravintoloissa, varastolla ja siivoojana, ja voi olla että kokemukseni työstäni ja sen mielekkyydestä olisi mahdollisesti erilainen jos tekisin niitä töitä edelleen.
Ja sitten tietysti asiaan varmasti vaikuttaa omat persoonallisuudenpiirteet, kunnianhimo ja kiinnostuksen kohteet ylipäänsä. Eräs ystäväni taas on töissä melko pienellä palkalla raskaassa kolmivuorotyössä tehtaassa ja hänelle työ on lähinnä keino rahoittaa vapaa-aika ja ruokkia lapset. On tyytyväinen siihen malliin, eikä halua uhrata työlle yhtään ylimääräistä ajatusta kuin on pakko tullakseen toimeen. On aina ollut mahdollisimman pitkään kotona ja haaveilee lottovoitosta, jolloin voisi vain olla kotona. Itse taas en ehkä olisi tyytyväinen tällaiseen malliin.
Useimmat asiantuntijatyötä tekevät saavat lapsia ja jäävät mielellään perhevapaalle. On oma valinta, kuinka kauan vapaita pitää. Korkeasti koulutetut jakavat perhevapaita vanhempien kesken useammin kuin matalasti koulutetut.
Juu, näin varmasti, en sitä kielläkään. He myös monesti sitten palaavat mielellään töihin ja monesti myös nauttivat työstään. Kuten itsekin.
Aiemmassa viestissä puhuttiinkin siitä että kirjoittaja ei ymmärrä miten joillekin työ voi olla niin tärkeä juttu, että se on osa itseä. Tai hän hän koki että töihin paluu on jotain mikä on pakollinen paha sitten aikanaan ja sinne mennään pitkin hampain.
Alue: Aihe vapaa
Minäkään en halua koskaan lapsia. Se päätös pitää. En sopisi äidiksi ja muutenkin kaikki taloudelliset asiat siihen lisäksi. Mietin myös monesti kuinka voisin olla raskaana. En ole tietenkään sitä kokenut, mutta jo pelkkä ajatuskin ahdistaa, että sisälläni kasvaisi jotain. En silti inhoa lapsia ja joskus mietin sitä, että olenko outo ihminen jos koen nämä asiat monesti näin vaikeiksi.