Lue keskustelun säännöt.
Olen 30 eikä ole koskaan enää ollut minkäänäköistä elämänhalua. Pelkkää kärsimystä.
11.05.2021 |
Ensinnäkin en pärjää tässä nykyajan vaativassa yhteiskunnassa enkä koe että olisi sen arvoista tsempata ja riuhtoa ittensä läpi jotta voi vaa entistä enemmän uupua ja tylsistyä.
Pelkkää yksinäisyyttä kun kaikki hoidetaan nykyään ilman ihmiskontakteja. En käsitä missä on elämisen innostus.
Kommentit (14)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu ei kiinnosta enää vit u aaakaan ja koht valmistun alalle, jota en aio edes tehdä
Sama juttu. Pahat sisäilma- ja kemikaalialistukset taustalla, joten en enää ikinä voi käydä juuri missään/nähdä ketään.
Mieti mitä itse haluat elämältäsi . Ja sitten tekoja sen hyväksi.
Sama juttu. Eipä oo kyllä oikeestaan ikinä elämä napannu, ihme et vieläki jaksan hengittää. Tajuis jo luovuttaa suosiolla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Sinä saat elää juuri niin kuin haluat. Ei sinua kukaan sieltä kotoa tule hakemaan. Vastuu on täysin sinun omasi.
Mitä tarkoittaa "koskaan enää ollut"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti Jenkkien demokraatit jysäyttävät neoliberalismin rikki ja siitä työelämä normalisoituisi.
Sama! Mistähän se elämänhalu löytyis..kaikkea tavallaan kivaa harrastustakin on, työpaikka on, mutta silti mielessä takoo, että eihän tässä ole mitään järkeä. Se kiva tekeminen ehkä hetkeksi harhauttaa, mutta sen jälkeen on entistä tyhjempi olo. Onko joku löytänyt kadonneen elämänhalun? Tai oikeastaan ponnistanut ylös kun sitä elämänhalua ei ole koskaan ollutkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntui ihan pienestä pitäen, ettei mulla ollut juurikaan elämänhalua. Menin, minne muut käskivät, kävin koulut, tein töitä... Oma ilo oli hyvin vähissä. Myöhemmin oon tajunnut, että elämänhaluttomuuteni johtui paljolti kontrolloivasta äidistä, jolle en ollut minkään arvoinen, ellen ollut juuri sellainen kuin hän halusi ja tehnyt juuri niin kuin hän saneli. Parikymppisenä aloitin terapian ja nyt kolmekymppisenä vihdoin tuntuu siltä, että uskallan tutustua itseeni ja muodostaa oman polkuni. Vaikka vaikeaa on edelleen, tämä elämä tuntuu katsomisen arvoiselta. Muiden sanelema ei tuntunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tuo em. Miehen manifestointijuttu liittyy tähän? Ei mulla ainakaan ole onglema puolison puuttuminen tai mikään materiaalinen, on työ, talo, auto jne perushommat kunnossa. Ja jos ei tiedä, mitä haluaa elämältä, (kun ei oikein halua yhtään mitään, mikään ei kiinnosta), niin mitä pitäisi manifestoida? Että elämä alkaisi kiinnostaa vai omaa poistumista kuvioistako?
Minä sinnittelin ammattikiusattuna kahden tutkinnon ja muutaman pätkätyösuhteen verran. Nyt pelkään jo töihin menoakin, koska minut on miltei raiskattukin. Harmi, että kotona opetettiin korkea työmoraali, koska nyt pitkäaikaistyöttömänä olo on aivan neuvoton. Itken joka päivä ja toivon, etten heräisi seuraavana aamuna.
haluuko joku kommentoida tähän?