Mitä häpesit lapsuudessasi/nuoruudessasi? Mitä nyt ajattelet asiasta?

En osannut haveta mitaan.

Terv. Ujo ja tyhma duunariperheen lapsi.

Nykyaan hapean sitakin vahemman, koska elama on vastoinkaymisita huolimatta ollut avokatinen ja kohdellut silkkihansikkain. Nykyaan mene paremmin kuin oisin voinut ikina uneksia.

Minä elin häpeän kanssa koko lapsuuden ajan. Häpesin isän ammattia, kodin kalusteita ja meillä viikonloppuisin vanhempien dokaamista ja tappeluita. Koulukaveria en koskaan kehdannut pyytää kylään. Saman talon kaverit kävi meillä kuitenkin ihan normaalisti. Eli meilläkin oli varmaan ihan normi duunarikoti, koska tuolloin elettiin 1970-lukua. Aikuisena olen tajunnut että kaikki oli silloin kuitenkin aika hyvin, laskut maksettiin, oli merkkifarkut, hyvää isän itsetekemää ruokaa joka päivä. Elämä mullistui täysin kun isä kuoli tapaturmassa ollessaan vain 42 (: Nyt ymmärrän ettei mitään tarvitse hävetä, paitsi omaa huonoa käytöstä.

Häpesin vanhempiani, joiden elämänhallinta oli vituillaan ja jotka vaativat minua hoitamaan omat asiani jo pienestä pitäen. Ajattelin, että olen tyhmä kun en osaa varata hammaslääkäriaikaa ja ansaitsen saada selkääni.

Häpesin myös kuukautissiteiden ostoa. Mulla oli tapana käydä ostamassa ne yhdestä tietystä kaupasta kaverini kodin läheltä, jotenkin ajattelin olevani tuntemattomampi siellä, vaikka välimatkaa omaan kotiini oli ehkä kilometri :D

Isä teki itsarin kun olin 14 vuotias

Äiti toi himaan miehen jolla 3 lasta

Yhdellä pikkupojalla niin mädät hampaat että ne oli vedettävä kaikki pois.

Meillä asui myös miehen ystäviä esim m.ustalaisia.

Laitoin aina huoneeni oven lukkoon kun menin kotiin.

Oli pakko hävetä kun kyläläiset kommentoi minulle päin naamaa.

Meillä ei ollut ruokaa, mutta tili kaupassa.

Kouluauto teki lenkin kaupan ohi ennen meille tuloa.

Pyysin kuskia pysähtymään ja hain leipää velasi.

Yksi kerta kaupan rouva sanoi:

laskua ei ole maksettu.

Nousin kouluautoon.

Kuski sanoi: et sitten ostanut mitään?

Häpesin ja koko kylä tiesi.

Söin sit koulussa ja marjoja pakastimesta.

Sitä laskua ei koskaan maksettu.

Häpesin vanhempiani. Nykyään niihin on jo tottunut.

Häpesin kotiani, josta puuttui mm. juokseva vesi, sisävessa ja suihku. Vaikutti paljon sosiaalisiin suhteisiin kun en kehdannut kutsua kavereita kylään. Omakin hygienia kärsi, kun ei voinut käydä usein pesulla. Tämä ei todellakaan ollut millään 30-luvulla, vaan 90-luvulla, jolloin ”kaikilla muilla” oli kodeissaan nykyajan mukavuudet. Olen vihainen asiasta edelleen vanhemmilleni, toisinkin olisi voinut elää, mutta jääräpäisyys ja muutosvastarinta estivät rahan ”tuhlaamisen” remontteihin ja elämän parantamiseen.

Vanhempiani olen hävennyt monesti, osaksi ihan aiheesta. Olen edelleen sitä mieltä että monissa asioissa olivat huonoja ja kohtuuttomia vanhempia. Eivät varmaan osanneet olla parempia, mutta kyllä vanhemmilla olisi vastuu järjestää lapsille asumiskelpoinen koti.

Nyt kun itsellä on lapsia, niin tuntuu ihan utopistiselta se vaihtoehto että pakottaisin heidät elämään kurjissa olosuhteissa ja häpeämään elämäänsä.

Rupesin oikein miettimällä miettimään, mutta en ensi alkuun löytänyt mitään hävettävää. Sitten muistin, että meillä omakotitalossa ei ollut kuin vessa, kylpyhuone puuttui. Alakerrassa oli isot saunatilat, lämmin vesi piti kuitenkin kuumentaa padassa. Sitä lämpimän suihkuveden puutetta kait häpesin. Sen seurauksena minulla on nyt upea kylpyhuone kahdella lavuaarilla ja jättisuurella korkeareunaisella ammella, jossa kesällä pystyy uimaan, jos tulee liian kuuma.

Häpesin isääni. Häpesin hänen järkyttävän tiukkaa kontrolliaan jo alle kouluikäisenä. Piiskaa tuli aivan mitättömistä asioista. Kamalan häpeällistä oli, kun sitä piiskaa, risua, pidettiin jatkuvasti olohuoneen seinällä näkyvissä pelokkeeksi. Kerroin kavereille, niille harvoille, joita meillä kävi, että se risu on koriste. Yritin pelastaa isäni. Suojelin häntä ja hänen häpeällistä käytöstää. 

Häpesin lapsuuden kotiani.

Vanhempani ostivat talon joka paljastui olevan täysin homeessa. Siitä lähti talousvaikeudet ja jouduimme muuttamaan samalle tontille, toiseen, huomattavasti pienempään asuinrakennukseen. Tämä rakennus ei ollut alunperin tarkoitettu jatkuvaan asumiseen, joten siinä ei ollut erillisiä makuuhuoneita, ja suihkutilat vei siitä tosi ison osan. Neliöitä oli ehkä 55-60, josta meni pesutiloihin helposti n. 10-15 neliötä.

Asia ei olisi muuten haitannut, mutta äidilläni ja koko suvullani on tapa hamstrata tavaraa. Jokainen huonekalu oli vanha, kulahtanut ja eri värinen. Voitte kuvitella miltä näyttää pieni tila, täynnä eri värisiä ja kulahtaneita kalusteita.

Talo tungettiin täyteen huonekaluja, ja vaatteita jouduttiin kuivattamaan pitkin huonetta menevän narun varassa. Minulla ei ollut omaa kunnollista huonetta, vaan vanhemmat nukkui levitettävällä sohvalla ja minä sain pienen suihkuhuoneen aulatilan, jossa piti pomppia sängyn yli että pääsi suihkuun.

Lisäksi meillä oli aivan liikaa eläimiä, niin sisällä kuin ulkona. Sisällä haisi tunkkaiselta ja kissat teki kakkoja sohvan taakse.

Kaikki oli ahdasta, minulla ei ollut mitään yksityisyyttä ja kaverit naureskelivat kodilleni päin naamaa. Suoraan ulko-oven vieressä möllötti ruokapöytä, jonka viereen oli ahdettu sohva. Keittiöön ei mahtunut uunia joten se oli olohuoneen perällä. Yläasteella sain ekaa kertaa oman pienen huoneen, ja vanhempani myös (laajennuksen ansiosta), mutta silti se talo vaan oli aivan liian ahdas meille kaikille, ja kaikki näytti aina tosi sotkuiselta (järkyttävät lehtipinot tasoilla, useita roskiksia keittiössä jne).

Äitini ei nähnyt asumuksessa vikaa, mutta itse häpesin ja olin kateellinen kaikille niille, kellä oli normaali koti. Ihmiset ei monesti osaa arvostaa sitä siistiä, nätisti laitettua asuntoaan, mutta minä olisin antanut mitä vaan että olisin saanut sellaisen.

Nykyään olenkin super tarkka oman kotini kanssa, kaiken tavaran pitää näyttää siistiltä eikä mitään hamstrata. Ahdistun heti jos kotini alkaa mitenkään muistuttaa sitä, miten ahtaasti joskus elin. En syytä siitä vanhempiani, mutta kyllä se harmittaa edelleen.

Olen nyt vähän yli parikymppinen, ja muutin pois kotoa 16 vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Häpesin lapsuuden kotiani.

Vanhempani ostivat talon joka paljastui olevan täysin homeessa. Siitä lähti talousvaikeudet ja jouduimme muuttamaan samalle tontille, toiseen, huomattavasti pienempään asuinrakennukseen. Tämä rakennus ei ollut alunperin tarkoitettu jatkuvaan asumiseen, joten siinä ei ollut erillisiä makuuhuoneita, ja suihkutilat vei siitä tosi ison osan. Neliöitä oli ehkä 55-60, josta meni pesutiloihin helposti n. 10-15 neliötä.

Asia ei olisi muuten haitannut, mutta äidilläni ja koko suvullani on tapa hamstrata tavaraa. Jokainen huonekalu oli vanha, kulahtanut ja eri värinen. Voitte kuvitella miltä näyttää pieni tila, täynnä eri värisiä ja kulahtaneita kalusteita.

Talo tungettiin täyteen huonekaluja, ja vaatteita jouduttiin kuivattamaan pitkin huonetta menevän narun varassa. Minulla ei ollut omaa kunnollista huonetta, vaan vanhemmat nukkui levitettävällä sohvalla ja minä sain pienen suihkuhuoneen aulatilan, jossa piti pomppia sängyn yli että pääsi suihkuun.

Lisäksi meillä oli aivan liikaa eläimiä, niin sisällä kuin ulkona. Sisällä haisi tunkkaiselta ja kissat teki kakkoja sohvan taakse.

Kaikki oli ahdasta, minulla ei ollut mitään yksityisyyttä ja kaverit naureskelivat kodilleni päin naamaa. Suoraan ulko-oven vieressä möllötti ruokapöytä, jonka viereen oli ahdettu sohva. Keittiöön ei mahtunut uunia joten se oli olohuoneen perällä. Yläasteella sain ekaa kertaa oman pienen huoneen, ja vanhempani myös (laajennuksen ansiosta), mutta silti se talo vaan oli aivan liian ahdas meille kaikille, ja kaikki näytti aina tosi sotkuiselta (järkyttävät lehtipinot tasoilla, useita roskiksia keittiössä jne).

Äitini ei nähnyt asumuksessa vikaa, mutta itse häpesin ja olin kateellinen kaikille niille, kellä oli normaali koti. Ihmiset ei monesti osaa arvostaa sitä siistiä, nätisti laitettua asuntoaan, mutta minä olisin antanut mitä vaan että olisin saanut sellaisen.

Nykyään olenkin super tarkka oman kotini kanssa, kaiken tavaran pitää näyttää siistiltä eikä mitään hamstrata. Ahdistun heti jos kotini alkaa mitenkään muistuttaa sitä, miten ahtaasti joskus elin. En syytä siitä vanhempiani, mutta kyllä se harmittaa edelleen.

Olen nyt vähän yli parikymppinen, ja muutin pois kotoa 16 vuotiaana.

Niin ja lisäyksenä tähän, että koti oli aika likainen. Pari vierastakin sanoi että meillä haisee. Tila oli tosiaan tuupattu niin täyteen tavaraa, että ei siellä edes pystynyt siivoamaan, saatikka liikkumaan kunnolla. Se likaisuus ja tavaroiden sotkuisuus ahdisti aina, ja sänkyni saattoi olla aina koirien jäljiltä täynnä hiekkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpesin lapsuuden kotiani.

Vanhempani ostivat talon joka paljastui olevan täysin homeessa. Siitä lähti talousvaikeudet ja jouduimme muuttamaan samalle tontille, toiseen, huomattavasti pienempään asuinrakennukseen. Tämä rakennus ei ollut alunperin tarkoitettu jatkuvaan asumiseen, joten siinä ei ollut erillisiä makuuhuoneita, ja suihkutilat vei siitä tosi ison osan. Neliöitä oli ehkä 55-60, josta meni pesutiloihin helposti n. 10-15 neliötä.

Asia ei olisi muuten haitannut, mutta äidilläni ja koko suvullani on tapa hamstrata tavaraa. Jokainen huonekalu oli vanha, kulahtanut ja eri värinen. Voitte kuvitella miltä näyttää pieni tila, täynnä eri värisiä ja kulahtaneita kalusteita.

Talo tungettiin täyteen huonekaluja, ja vaatteita jouduttiin kuivattamaan pitkin huonetta menevän narun varassa. Minulla ei ollut omaa kunnollista huonetta, vaan vanhemmat nukkui levitettävällä sohvalla ja minä sain pienen suihkuhuoneen aulatilan, jossa piti pomppia sängyn yli että pääsi suihkuun.

Lisäksi meillä oli aivan liikaa eläimiä, niin sisällä kuin ulkona. Sisällä haisi tunkkaiselta ja kissat teki kakkoja sohvan taakse.

Kaikki oli ahdasta, minulla ei ollut mitään yksityisyyttä ja kaverit naureskelivat kodilleni päin naamaa. Suoraan ulko-oven vieressä möllötti ruokapöytä, jonka viereen oli ahdettu sohva. Keittiöön ei mahtunut uunia joten se oli olohuoneen perällä. Yläasteella sain ekaa kertaa oman pienen huoneen, ja vanhempani myös (laajennuksen ansiosta), mutta silti se talo vaan oli aivan liian ahdas meille kaikille, ja kaikki näytti aina tosi sotkuiselta (järkyttävät lehtipinot tasoilla, useita roskiksia keittiössä jne).

Äitini ei nähnyt asumuksessa vikaa, mutta itse häpesin ja olin kateellinen kaikille niille, kellä oli normaali koti. Ihmiset ei monesti osaa arvostaa sitä siistiä, nätisti laitettua asuntoaan, mutta minä olisin antanut mitä vaan että olisin saanut sellaisen.

Nykyään olenkin super tarkka oman kotini kanssa, kaiken tavaran pitää näyttää siistiltä eikä mitään hamstrata. Ahdistun heti jos kotini alkaa mitenkään muistuttaa sitä, miten ahtaasti joskus elin. En syytä siitä vanhempiani, mutta kyllä se harmittaa edelleen.

Olen nyt vähän yli parikymppinen, ja muutin pois kotoa 16 vuotiaana.

Niin ja lisäyksenä tähän, että koti oli aika likainen. Pari vierastakin sanoi että meillä haisee. Tila oli tosiaan tuupattu niin täyteen tavaraa, että ei siellä edes pystynyt siivoamaan, saatikka liikkumaan kunnolla. Se likaisuus ja tavaroiden sotkuisuus ahdisti aina, ja sänkyni saattoi olla aina koirien jäljiltä täynnä hiekkaa.

Paljonko teillä oli eläimiä kaikkiaan? Oliko koirilla häkit?

Aivan järkyttävää yrittää siivota jossain, missä ei mahdu liikkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Häpesin isääni. Häpesin hänen järkyttävän tiukkaa kontrolliaan jo alle kouluikäisenä. Piiskaa tuli aivan mitättömistä asioista. Kamalan häpeällistä oli, kun sitä piiskaa, risua, pidettiin jatkuvasti olohuoneen seinällä näkyvissä pelokkeeksi. Kerroin kavereille, niille harvoille, joita meillä kävi, että se risu on koriste. Yritin pelastaa isäni. Suojelin häntä ja hänen häpeällistä käytöstää. 

Sairasta, että risu oli näkyvillä. Näin olen kuullut olleen joissakin muissa perheissä myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpesin isääni. Häpesin hänen järkyttävän tiukkaa kontrolliaan jo alle kouluikäisenä. Piiskaa tuli aivan mitättömistä asioista. Kamalan häpeällistä oli, kun sitä piiskaa, risua, pidettiin jatkuvasti olohuoneen seinällä näkyvissä pelokkeeksi. Kerroin kavereille, niille harvoille, joita meillä kävi, että se risu on koriste. Yritin pelastaa isäni. Suojelin häntä ja hänen häpeällistä käytöstää. 

Sairasta, että risu oli näkyvillä. Näin olen kuullut olleen joissakin muissa perheissä myös.

Siis aivan kuin haluttiin julkisesti nöyryyttää pitämällä risua esillä ja näyttää kuinka hyvässä kurissa lapset pidettiin

Minä häpesin isäni alkoholismia ja elämäntapoja.  Töitä kartteleva paskiainen.  Ei olisi kuulunut sille hankkia perhettä koskaan, kun ei siitä huolehtinut.  

Nykyään en enää sitä häpeä.  Voin myöntää ihan suoraan, että mun isä oli alkkis.  Niin monilla muillakin tuntuu olevan jos jotakin siellä lapsuudenperheissään.  Yhden kaverini äiti oli yleinen hoo.  Sillä kävi öisin miehiä ja se tiedettiin, mutta siitä ei koskaan kavereitten kanssa puhuttu ja tiedän että se kaverini häpesi sitä ihan kauheasti.  Eli asiaa piti vältellä koko lapsuuden ajan.  Kerran koulussa yksi opettajakin tätä kaveriani nuhteli jostain ja lopuksi sanoi kaikkien kuullen, että kaipa sinulle ei ole opetettu tapoja kotona, kun äitisikin huonot tavat tunnetaan.  Tämä oli 60-luvun alussa.  Kaverini oli ihan tulipunainen ja hiljainen koko päivän.

Vihaan sitä opettajaa, tosin se on jo kuollut.

Lapsen ei kuuluisi ikinä hävetä mitään eikä ketään, mutta valitettavasti tämä asia ei sukupolvienkaan ketjuissa katoa.  Aina on jotakin.

Joss on hyvä kaveriporukkka niin ei tarvitse ainakaan häpeämällä hävetä.

Vierailija kirjoitti:

Joss on hyvä kaveriporukkka niin ei tarvitse ainakaan häpeämällä hävetä.

Kaverieen kettuilu on välitttämistä.

Häpesin vanhempieni uskonnollisuutta, ujouttani, kömpelyyttäni ja vammaisuuttani. Häpesin myös ensimmäisiä kuukautisiani kun niiden piti alkaa koulupäivän aikana.. Nykyään en häpeile näistä mitään.

Häpesin liikuntatunneilla, kun jaloista ja takapuolesta näki nahkaremmin jäljet. Kotona isä hakkasi, ilman syytä.

Joskus häpesin sitä kun asuimme kerrostalossa ja moni kaveri omakotitalossa tai rivarissa.