Miksi jotkut hylkäävät kaverit kun alkavat vakiintua?

Siksi, että eivät jaksa olla hirveän sosiaalisia, ja se parisuhde kuluttaa jo osansa siitä jaksamisesta.

Olen itse introvertti ja tarvitsen paljon aikaa latautumiseen yksin. Jos olen parisuhteessa, niin se yksinolo on kortilla jo muutenkin, ei tee mieli tuhlata sitä näkemällä vielä lisää ihmisiä. Ei millään pahalla, pidän kyllä kavereistani, mutta en vaan jaksa koko ajan olla seurallinen.

Itse hylkäsin tai menetin sellaiset ei niin hyvät kaverit kun vakiinnuin. Mutta omassa tilanteessa ne kaverit joiden kanssa en enää ollut tekemisissä olivat minua kohtaan sellaisia kuin sinun vakiintunut kaveri sinulle. Nyt kun on minua arvostavaa seuraa ei huvita hakeutua vähemmän hyvin kohtelevien seuraan enää. 

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että eivät jaksa olla hirveän sosiaalisia, ja se parisuhde kuluttaa jo osansa siitä jaksamisesta.

Olen itse introvertti ja tarvitsen paljon aikaa latautumiseen yksin. Jos olen parisuhteessa, niin se yksinolo on kortilla jo muutenkin, ei tee mieli tuhlata sitä näkemällä vielä lisää ihmisiä. Ei millään pahalla, pidän kyllä kavereistani, mutta en vaan jaksa koko ajan olla seurallinen.

Meinasin vastata ihan samoin. Perheen kanssa eläminen tarkoittaa jatkuvaa sosiaalisuutta, jonka vastapainoksi kaipaan yksinäisyyttä, en lisää sosiaalisuutta. Rakastan kavereitani, mutta en vaan jaksa ihmisten seuraa kovin usein. Silloin kun nähdään, yksi ilta yhdessä riittää minulle enemmän kuin hyvin. Koko viikonloppu, saati pidempi yhdessäolo kavereiden kanssa ei anna energiaa vaan vie sitä.

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että eivät jaksa olla hirveän sosiaalisia, ja se parisuhde kuluttaa jo osansa siitä jaksamisesta.

Olen itse introvertti ja tarvitsen paljon aikaa latautumiseen yksin. Jos olen parisuhteessa, niin se yksinolo on kortilla jo muutenkin, ei tee mieli tuhlata sitä näkemällä vielä lisää ihmisiä. Ei millään pahalla, pidän kyllä kavereistani, mutta en vaan jaksa koko ajan olla seurallinen.

Itse olen tosi introvertti, mutta vastaan aina ystävällisesti kavereille, jos en heti niin parin päivän sisällä kuitenkin. Muutenkin paha asia käyttää lausetta ei millään pahalla, mutta... kun ei se introverttius oikeuta olemaan tyly ystäville.

Mä luulen että tuo kaveri vaan on itsekeskeinen persoona. Next, sanoisin.

Rakastuneena menee siinä alkuhuumassa joskus vuosikin. Ei silloin välttämättä tajua kavereita huomioida, varsinkin nuorempana.

Lasten kanssa on ensin hormonit sekaisin ja se vauva maailman keskipiste. Sen jälkeen voi taas mennä pitkään, ettei ole aikaa tai jaksamista kavereihin.

Sitten onkin jo 3-5 vuotta mennyt ja kaverit ehtineet vieraantua. Hyvässä tapauksessa kaverin elämäntilanne on ollut lähes sama, niin ei yhtä huonosti hoitanut kaverisuhdetta, niin on helpompi jatkaa. Kun jos taas toinen ollut sinkkuna tai hänellä tämä vaihe oli jo käyty, niin voi olla, että koko suhde tuhoutuu.

Riippuu paljon ystävistä. Itsekin ajattelin, ettei suhde muuta ystävyyttä mutta miten kävikään..

Nykyään näen vain yhtä ystävää säännöllisesti. Muiden kanssa viestitellään, mutta viimeisestä näkemisestä on pian vierähtänyt vuosi. Syy on yksinkertainen: heidän seura on kuluttavaa! Olihan se jo ennen suhdetta, mutta silloin ei ollut muutakaan tekemistä niin menin aina mukaan.

Ystäväporukassa on aina todella paljon draamaa, näkeminen oli intensiivistä eikä muutaman tunnin kahvittelut koskaan onnistu - jos haluan poistua, aina tuli vastaväitteitä ja loukkaannuttiin (kun ei seura kelpaa). Heitä varten pitää varata koko päivä, joka käytettiin puhumalla heidän ongelmistaan. Ei ketään minun aiheeni ennenkään kiinnostanut, mutta olen aina ollut hyvä kuuntelija niin olkapää on kelvannut.

Minulle suhde on ollut pakotie. En halua välejä katkaista sillä pidän heistä edelleen, mutta ajanvietto ei vain houkuttele. Parisuhde jos kariutuu niin voi olla että seura kiinnostaisi silloin enemmän, mutta toisaalta olen oppinut nauttimaan hiljaisista päivistä niin ihan hyvin voisin elää arkea ilman suhdetta ja ystäväporukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että eivät jaksa olla hirveän sosiaalisia, ja se parisuhde kuluttaa jo osansa siitä jaksamisesta.

Olen itse introvertti ja tarvitsen paljon aikaa latautumiseen yksin. Jos olen parisuhteessa, niin se yksinolo on kortilla jo muutenkin, ei tee mieli tuhlata sitä näkemällä vielä lisää ihmisiä. Ei millään pahalla, pidän kyllä kavereistani, mutta en vaan jaksa koko ajan olla seurallinen.

Meinasin vastata ihan samoin. Perheen kanssa eläminen tarkoittaa jatkuvaa sosiaalisuutta, jonka vastapainoksi kaipaan yksinäisyyttä, en lisää sosiaalisuutta. Rakastan kavereitani, mutta en vaan jaksa ihmisten seuraa kovin usein. Silloin kun nähdään, yksi ilta yhdessä riittää minulle enemmän kuin hyvin. Koko viikonloppu, saati pidempi yhdessäolo kavereiden kanssa ei anna energiaa vaan vie sitä.

Kuka tässä mistään viikonlopuista puhuikaan? Kyse siitä ettei löydy aikaa edes 30 min kahvittelulle paria kertaa kuussa.

Ei itsellä parisuhde ainakaan ole tarkoittanut sitä että nyhvään vain kumppanin kanssa niin paljon että sosiaalinen sietokyky paukkuu. Paljon ollaan yhdessä toki mutta aina löytyy aikaa ja energiaa myös uimahallireissuun, baariin, kahville,lenkille jne kaverin kanssa. Omaakin aikaa järjestyy, sovitaan usein esim ihan joku päivä/ilta väh. kerran viikossa kun saa olla ihan yksin kotona.

AP

Perhe on monelle tärkein ja tärkeämpi kuin kaverit. Siksi sukulaisten juhlat priorisoituu mutta kaveriporukan tapaaminen ei mene työn edelle. Kun ei sieltä töistäkään voi ihan koko ajan olla vapaata pyytämässä tai työvuoroja vaihtamassa.

Viimeistään lapsen saamisen myötä arki muuttuu ja pyörii niin paljon lapsen ympärillä, että aikaa vaan ei riitä kavereille samaan tapaan kuin sinkkuna. Itsekin sinkkuna usein kaverin kanssa vietettiin sunnuntaita yhdessä, katottiin leffoja, tilattiin pitsaa yms. Ei perheellinen vaan yksinkertaisesti ehdi sellaiseen joka viikko. Joskus toki, mutta ei yhtä usein kuin sinkkuna. SItä haluaa priorisoida oman perheen ja antaa heille aikaa, arkena kun yhdessäoloa on helposti kovin vähän.

Sitten kun eletään ruuhka vuosia, käydään töissä, on lapset, apua tarvitsevat vanhemmat yms. niin aika on vaan niin kortilla, että joka viikko ei ehdi kavereita tapaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Rakastuneena menee siinä alkuhuumassa joskus vuosikin. Ei silloin välttämättä tajua kavereita huomioida, varsinkin nuorempana.

Lasten kanssa on ensin hormonit sekaisin ja se vauva maailman keskipiste. Sen jälkeen voi taas mennä pitkään, ettei ole aikaa tai jaksamista kavereihin.

Sitten onkin jo 3-5 vuotta mennyt ja kaverit ehtineet vieraantua. Hyvässä tapauksessa kaverin elämäntilanne on ollut lähes sama, niin ei yhtä huonosti hoitanut kaverisuhdetta, niin on helpompi jatkaa. Kun jos taas toinen ollut sinkkuna tai hänellä tämä vaihe oli jo käyty, niin voi olla, että koko suhde tuhoutuu.

Niin tuntuu menevän jos ei ystävistään yhtään välitä. Ystävienhän pitäisi nimenomaan tuoda sitä energiaa. Jännä että joillakin ei mitään ongelmaa mahduttaa kavereiden näkemistä lapsiarkeen mutta joillekin kauppareissu lapsen kanssa on ylitsepääsemätön asian.

Ihan samaa olen miettinyt. En oo tollasten kaveri enää. Olkoot keskenään, paskat. Nainen on vähän niinku huuuuuuora, suostuu miehen tahtoon? antaa looraa vaikka ei sais orkkua, toisin kuin mies. Miehet harvemmin hylkäävät ystäviään.

Tähän pätee sama lause kuin miesystäviin: She's just not that into you

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että eivät jaksa olla hirveän sosiaalisia, ja se parisuhde kuluttaa jo osansa siitä jaksamisesta.

Olen itse introvertti ja tarvitsen paljon aikaa latautumiseen yksin. Jos olen parisuhteessa, niin se yksinolo on kortilla jo muutenkin, ei tee mieli tuhlata sitä näkemällä vielä lisää ihmisiä. Ei millään pahalla, pidän kyllä kavereistani, mutta en vaan jaksa koko ajan olla seurallinen.

Meinasin vastata ihan samoin. Perheen kanssa eläminen tarkoittaa jatkuvaa sosiaalisuutta, jonka vastapainoksi kaipaan yksinäisyyttä, en lisää sosiaalisuutta. Rakastan kavereitani, mutta en vaan jaksa ihmisten seuraa kovin usein. Silloin kun nähdään, yksi ilta yhdessä riittää minulle enemmän kuin hyvin. Koko viikonloppu, saati pidempi yhdessäolo kavereiden kanssa ei anna energiaa vaan vie sitä.

Kuka tässä mistään viikonlopuista puhuikaan? Kyse siitä ettei löydy aikaa edes 30 min kahvittelulle paria kertaa kuussa.

Ei itsellä parisuhde ainakaan ole tarkoittanut sitä että nyhvään vain kumppanin kanssa niin paljon että sosiaalinen sietokyky paukkuu. Paljon ollaan yhdessä toki mutta aina löytyy aikaa ja energiaa myös uimahallireissuun, baariin, kahville,lenkille jne kaverin kanssa. Omaakin aikaa järjestyy, sovitaan usein esim ihan joku päivä/ilta väh. kerran viikossa kun saa olla ihan yksin kotona.

AP

Mulla 30 minuutin kahvitteluun kaverin kanssa pitää varata 2,5 tuntia aikaa, koska matka kaverin luokse kestää tunnin. Arkisin töiden jälkeen ei jaksa ja viikonloppuna kahvittelu osuisi yleensä sellaiseen hetkeen päivästä, ettei oikein sitä ennen viitsi aloittaa mitään muuta hommaa eikä sen jälkeenkään. Onnistuisi, jos voisi käydä kahvittelemassa myöhään illalla tai heti ensimmäisenä aamulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että eivät jaksa olla hirveän sosiaalisia, ja se parisuhde kuluttaa jo osansa siitä jaksamisesta.

Olen itse introvertti ja tarvitsen paljon aikaa latautumiseen yksin. Jos olen parisuhteessa, niin se yksinolo on kortilla jo muutenkin, ei tee mieli tuhlata sitä näkemällä vielä lisää ihmisiä. Ei millään pahalla, pidän kyllä kavereistani, mutta en vaan jaksa koko ajan olla seurallinen.

Meinasin vastata ihan samoin. Perheen kanssa eläminen tarkoittaa jatkuvaa sosiaalisuutta, jonka vastapainoksi kaipaan yksinäisyyttä, en lisää sosiaalisuutta. Rakastan kavereitani, mutta en vaan jaksa ihmisten seuraa kovin usein. Silloin kun nähdään, yksi ilta yhdessä riittää minulle enemmän kuin hyvin. Koko viikonloppu, saati pidempi yhdessäolo kavereiden kanssa ei anna energiaa vaan vie sitä.

Kuka tässä mistään viikonlopuista puhuikaan? Kyse siitä ettei löydy aikaa edes 30 min kahvittelulle paria kertaa kuussa.

Ei itsellä parisuhde ainakaan ole tarkoittanut sitä että nyhvään vain kumppanin kanssa niin paljon että sosiaalinen sietokyky paukkuu. Paljon ollaan yhdessä toki mutta aina löytyy aikaa ja energiaa myös uimahallireissuun, baariin, kahville,lenkille jne kaverin kanssa. Omaakin aikaa järjestyy, sovitaan usein esim ihan joku päivä/ilta väh. kerran viikossa kun saa olla ihan yksin kotona.

AP

"...kun olisi kaverien kanssa vaikka reissu tiedossa niin ei edes yritetä kysyä vapaata." Tässä mainitsit reissut. Kuulostaisi, että sulla ei ole lapsia. Jos olisi, kyllä niiden kanssa joutuisi "nyhväämään niin paljon että sosiaalinen sietokyky paukkuu."

Nykyään jo huvittaa rupsahtaneet, eronneet nelikymppiset yh:t jotka kakarat jaloissa itkee kun ei ole kavereita. No olisiko kannattanut miettiä aiemmin ja vaalia vähän kaverisuhteitakin eikä vain ylimielisesti hylätä. 

Meidänkin 20v aikaiseen tiiviiseen kaveriporukkaan koitti änkeä eräs vanha ystävämme takaisin kymmenen vuoden jälkeen, no ei kuulkaas enää kiinnostanu ketään hänen seuransa. Naureskeli meille ja "sisällöttömälle" elämällemme silloin kun itse alkoi lapsia puskea ja löysi muka elämänsä rakkauden. Kaverit oltiin kuin ilmaa hänelle ja aikamme kyllä kyseltiin tapaamisiin yms mutta eipä jaksettu enään kun hän ei nähnyt mitään vaivaa nähdäkseen meitä edes joskus. Nyt itkee kun haluaisin kahvitteluseuraa ja nähdä, sorry, too late!

Ja lisätäkseni, meidän porukkaankin mahtunut lapsia,sairauksia,muuttoja ulkomaille, eroja yms.. mutta aina olemme ystävinä pysyneet ja vaikka välillä menisi pari kuukauttakin niin silti ollaan aina se sama porukka kuin jo ala-asteen aikoina. Rakastan ja arvostan ystäviäni älyttömästi, terkut jos tunnistatte!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakastuneena menee siinä alkuhuumassa joskus vuosikin. Ei silloin välttämättä tajua kavereita huomioida, varsinkin nuorempana.

Lasten kanssa on ensin hormonit sekaisin ja se vauva maailman keskipiste. Sen jälkeen voi taas mennä pitkään, ettei ole aikaa tai jaksamista kavereihin.

Sitten onkin jo 3-5 vuotta mennyt ja kaverit ehtineet vieraantua. Hyvässä tapauksessa kaverin elämäntilanne on ollut lähes sama, niin ei yhtä huonosti hoitanut kaverisuhdetta, niin on helpompi jatkaa. Kun jos taas toinen ollut sinkkuna tai hänellä tämä vaihe oli jo käyty, niin voi olla, että koko suhde tuhoutuu.

Niin tuntuu menevän jos ei ystävistään yhtään välitä. Ystävienhän pitäisi nimenomaan tuoda sitä energiaa. Jännä että joillakin ei mitään ongelmaa mahduttaa kavereiden näkemistä lapsiarkeen mutta joillekin kauppareissu lapsen kanssa on ylitsepääsemätön asian.

Mulle on ihan ok, jos lapsellinen tai pariutunut kaveri ei ehdi tapaamaan kovin usein, mutta se jo ihmetyttää jos ei ehdi puhumaan puhelimessa tai viesteilemäänkään ikinä. Asenne ratkaisee.

[/quote]

"...kun olisi kaverien kanssa vaikka reissu tiedossa niin ei edes yritetä kysyä vapaata." Tässä mainitsit reissut. Kuulostaisi, että sulla ei ole lapsia. Jos olisi, kyllä niiden kanssa joutuisi "nyhväämään niin paljon että sosiaalinen sietokyky paukkuu."[/quote]

eikö teidän lapsilla ole isiä? miksi eivät voi hoitaa edes yhtä viikonloppua jos puoliso kävisi ns. tyttöjenreissussa? miehet kuitenkin ravaa niillä kuuluisilla poikien mökkireissuilla?

Ei meillä ainakaan lapsen tulo lopettanut naisporukan vuotuisia laskettelureissuja ja välillä käydään ulkomaillakin keskenämme. Perhelomat sitten erikseen. Miksi nainen on velvollinen hoitamaan lapsia kun mies reissaa kavereiden kans mutta mies ei sitten voisi edes yhtä viikonloppua hoitaa? Miksi kukaan edes tekee lapsia noin alisteiseen suhteeseen/ noin avuttoman kumppanin kanssa?

Aika ei riitä kaikkeen.

Ei läheskään kaikissa perheissä miehet tee poikien reissuja. Yksinkertaisesti siksi, että ei ole varaa kuin perheen kanssa tehtyihin reissuihin. 

Vierailija kirjoitti:

Aika ei riitä kaikkeen.

niin no, prioriteettinsa kullakin. turha itkeä vain sitten kun ero tulee ja huomaa ettei olekaan enää ketään kelle soittaa tai pyytää kahville. parhaimmillaan ne ainoatkin "kaverit" on olleet miehen kavereita.

minusta elämässä pitää olla useita ihmisverkostoja joista ystävät erittäin tärkeitä, mitäs sitten jos se kumppani vaikka menehtyykin? juuri eräs leskeksi jäänyt kertoi että kamala ajatus jos ei olisi ollut muuta elämää ja mies kuolikin. sanoi että onneksi on aina pitänyt ystävät lähellään ja myös omat harrastukset eikä laskenut kaikkea kumppanin ja perhe-elämän varaan.

toivottavasti ei kolahda omaan nilkkaan teillä jotka kuulutatte kuinka kavereita ei jaksa nähdä ja oman kumppanin seura riittää.

Vierailija kirjoitti:

"...kun olisi kaverien kanssa vaikka reissu tiedossa niin ei edes yritetä kysyä vapaata." Tässä mainitsit reissut. Kuulostaisi, että sulla ei ole lapsia. Jos olisi, kyllä niiden kanssa joutuisi "nyhväämään niin paljon että sosiaalinen sietokyky paukkuu."

eikö teidän lapsilla ole isiä? miksi eivät voi hoitaa edes yhtä viikonloppua jos puoliso kävisi ns. tyttöjenreissussa? miehet kuitenkin ravaa niillä kuuluisilla poikien mökkireissuilla?

Ei meillä ainakaan lapsen tulo lopettanut naisporukan vuotuisia laskettelureissuja ja välillä käydään ulkomaillakin keskenämme. Perhelomat sitten erikseen. Miksi nainen on velvollinen hoitamaan lapsia kun mies reissaa kavereiden kans mutta mies ei sitten voisi edes yhtä viikonloppua hoitaa? Miksi kukaan edes tekee lapsia noin alisteiseen suhteeseen/ noin avuttoman kumppanin kanssa?

Mun lasten isä hoitaa lapsia paljonkin. Mutta mulla on pakollisia viikonloppureissuja ihan jo työnkin puolesta, ja näitä kaveriporukalla tehtäviä olisi 4-5 vuodessa (eri kavereiden kanssa). En voi lähteä näihin kaikkiin mukaan, jos haluamme joskus reissata perheenkin kesken ja nähdä sukulaisia. Lisäksi jo aiemmin kerroin, että koska perheen kanssa oleminen on yltiösosiaalista, en jaksaisi pakollista sosiaalisuutta kokonaista viikonloppua. Kaipaisin vain niin paljon sitä, että saisin joskus olla yksin. Kaverini toivottavasti ymmärtävät, että tapaan heitä mieluummin kahvin tai illallisen merkeissä kuin koko viikonlopun reissulla, kun elämäntilanne on tämä nyt. En vaan repeä enempään, sori siitä.