Näin keväisin tulee palstalla surulliset ajatukset mieleen

Sydäntä särkee kun lukee näitä kertomuksia normaalien nuorten elämästä... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävykset ja sain seurata pojan kehitystä. Hän rakenteli onnellisena robotteja ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa opettajat ennustivat pojasta tulevan vielä jotain suurta, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa nukkua öitä laavulla ja mennä yhdessä luonnontieteelliseen museoon. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Aika kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Jokin pojassa muuttui, hänestä tuli kotona hiljaisempi ja varautunut. Poika opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta jokin oli toisin ja yritimme selvittää mitä oli tapahtunut. Lukion ollessa lopuillaan toivoimme armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika oli ainoastaan uusien kuvioiden tarpeessa. Poika opiskelikin poliittista historiaa vuoden verran, mutta palattuaan kesäksi kotiin, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...