Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ahdistava yksinäisyys ja äidin kuolema
01.05.2021 |
Minulla on ihana perhe, mukavat työkaverit, muutama vanha hyvä ystävä ja paljon tuttavia (naapureita, lasten vanhempien kavereita, vanhoja työ-/opiskelukavereita jne). Kaikki on ulospäin ok ja minun pitäisi olla monesta asiasta kiitollinen, silti tunnen usein oloni suunnattoman yksinäiseksi.
Kukaan ei varmaan näe yksinäisyyttäni päällepäin. Kukaan vanhoista hyvistä ystävistä ei asu lähellä ja elämäntilanteiden takia ehditään olemaan vähän yhteydessä. Ja muut tuttavat, työkaverit jne eivät tunne minua kovin hyvin. He eivät voi tietää, että vapaa-aikani vietän käytännössä kotona yksin - tai joskus perheen kanssa. Ihmisten keskellä olen iloinen ja puhelias, ehkä häpeän yksinäisyyttäni ja pahaa oloa, enkä halua että kukaan näkee sen. Päällisin puolin vaikutan avoimesta, kerron ihmisille paljon itsestäni, perheestäni jne., mutta kenellekään en voi tai osaa puhua syvällistä asioista tai tunteistani.
Minulla on ihana perhe. Tosin miehen kanssa ollaan aika lailla vieraannuttu toisistamme, mutta mitään isoa kriisiä ei ole. Lapset on fiksuja ja meillä on hyvät välit. Mutta he ovat nyt teini-ikäisi ja heillä alkaa olla oma elämänsä ystäviensä kera jne.
Nuorena minulla oli paljon ystäviä ja osasin ystävystyä helposti. Mutta olen aina ollut huono pitämään yllä ystävyyssuhteita. Vain muutama ystävyyssuhde nuoruus ja opiskelijoilta on säilynyt - ainakin jollain tasolla. Kun lapset tulivat kuvioihin reilut 15 vuotta sitten, ystävyyssuhteet vaan katosivat pikkuhiljaa, huomaamatta. Monia vuosia en edes osannut niitä kaivata, kun arki oli kiireinen työn, lasten harrastusten ja perheen parissa. Jossain vaiheessa vaan havahduin siihen miten vähän ystäviä enää on ympärilläni ja huomasin etten enää osaa oikein ystävystyä ihmisiin. Jos mietin niitä muutamaa hyvää ystävääni, he ovat joku yläaste tai opiskelijoilta. Aikuisiällä en ole enää "osannut" solmia ystävyyssuhteita. Tiedostan että yksinäisyys on omaa syytäni, mutta en osaa korjata sitä.
Meillä on myös muutama ystäväperhe, joita nähdään toisinaan (kotona aikaan toki vähemmän). Nämä ystäväperheen ovat miehen ystäviä ja heidän puolisoitaan, enkä oikein ole koskaan ollut kovin läheinen heidän kanssa. En siis osaa enää ystävystyä. Erityisesti kaipaan niitä nuoruuden tyttöjen iltoja viinipullon, naurun ja itkun kera. Eli ympärillä parhaat ystävät, joiden kanssa voi puhua kaikesta.
En edes täysin tiedostanut kuinka yksin olen, ennen kuin minulle erityisen rakas ja läheinen äitini menehtyi yllättäen muutama kuukausi sitten. Hänelle olin pystynyt puhumaan kaikesta. Nyt huomaan ensimmäistä kertaa elämässäni, ettei minulla ole ketään jolle soittaa ja puhua koska vaan. Ikävä on valtava.
Äidin kuoleman jälkeen olen sulkeutunut yhä enemmän itseeni. Mutta en osaa kertoa tai myöntää pahaa oloani kenellekään. Jos joku kysyy, miten voin, vastaan automaattisesti että ihan ok. Pelkään, että jos sanon yhtään enemmän muserrun täysin. Ystävyyssuhteiden solmiminen tai "elvyttäminen" tuntuu nyt entistäkin vaikeammalta.
Tämä ahdistava yksinäisyys ja ikävä äitiäni tuntuu todella kuormittavat. Välillä ajatukset on hyvinkin synkkiä. Yksin ollessa ei edes pääse irti näistä ikävistä ajatuksista. Eikä ole ketään kenelle puhua.
En ole avautunut tästä asiasta kenellekään - tai minnekään. Ajattelin että jos kirjoitan siitä tänne, saan purettua pahaa oloani edes vähän. Ja ehkä joku täällä on kokenut samaa - ja voisi kertoa että tämä ikävä ja paha olo joskus helpottaa.
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Lämmin osanottoni.
Seurakunnilla on sururyhmiä, joissa keskustelu on ihan normaalia, ei uskonnollista. Koska suru on harvoin lyhyt, sinnekin mennään vasta, kun kuolemasta on puoli vuotta tai vuosi. Oma suruaikani päättyi vasta neljän vuoden jälkeen, mutta kyllä se lopulta päättyi.
Koetko ihmissuhteet rasittavina, kun olet vaistomaisesti vetäytynyt kohtaamasta toisia aidosti? Osaatko olla oma itsesi ja myös haluta itse saada jotain vai oletko vain toisia varten?
Kaipaan kyllä ihmisiä ympärilleni ja koen että saan muista voimaa. Ja ainakaan nuorempana en pitänyt ihmissuhteita rasitteena. Mutta voi olla että nykyään en uskalla olla oma itseni ja siksi ystävystyminen tai ystävyyssuhteet ylläpitäminen tuntuu raskaalta. Ihmisten seurassa olen aina iloinen ja seurallinen. Ja se kyllä on välillä raskasta. Koen usein isossa ryhmässä (työtilaisuus, sukujuhlat tms), että olen ulkopuolinen. Esitän iloista ja seurallista, mutta sisällä on tosi ahdistunut ja tyhjä olo.
Töissä ihmiset kuvaa minua hyvänä kuuntelijana ja asiantuntevana jne. Eli kuuntelen kyllä muiden murheita ja ajatuksia. Ja pyrin auttamaan. Itse en vain osaa puhua tai pyytää apua. Ei ole siihen rohkeutta. Mietin liikaa mitä muut ajattelee. Eli etten olekaan sellainen kuin minun oletetaan olevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minullakin kuoli äiti jonka kanssa olin tosi läheinen. Isän kanssa etäiset välit ja pari vanhaa ystävää jotka asuvat kaukana.
Kyllä siinä oli orpo olo ja suru siitä että äidin myötä meni niin iso tuki ja turva. Yritin lähestyä joitain sukulaisia vain todetakseni olevani täysin ulkopuolinen, samoin kuin miehen suvussa. Kävin sururyhmässä ja ammattiauttajalla puhuakseni surusta. Se auttoi! Suruun kuuluu niin vahvat eri tunteet.Miehen kanssa kaikki hyvin mutta hänellä omat huolensa ja kiireensä.
Jotenkin olen selvinnyt jaloilleni. En enää koe sitä akuuttia orpouden ja surun tunnetta vaikka ei minulla vieläkään ole oikein ketään jolle puhua. Olen tottunut siihen. Minä olen äiditön.Ajattelen että äiti haluaisi nähdä että olen näin hyvin selvinnyt.
Kiitos! Lohdullista kuulla että tästä voi selvitä.
Tuo lause "minä olen äiditön" tuntuu tosi raskaalta. Luulen etten vielä ole pystynyt hyväksymään asiaa.
Surullista. Sinun pitäisi nyt opetella olemaan oma itsesi jollekin, mutta kuka se voisi olla?
Eiköhän meistä jokainen tunne kaltaisesi tyypin, joka yrittää aina olla mukava, iloinen ja reipas. Siinä jää kyllä syvempi kohtaaminen tapahtumatta.
Äidin kuolema oli minullekin raskas menetys. Aluksi olin siitä valtavan vihainen, miksi juuri hänen piti sairastua niin että minä jäin kolmekymppisenä ilman ketään muuta läheistä ihmistä kuin mieheni. Kun näin kaupassa harmaahapsia joista toinen oli äiti ja toinen tytär, olin katkera että oma äitini ei enää ole jakamassa elämääni. Pelkäsin että viha ja katkeruus jäisivät pysyviksi. Eivät jääneet. Vähitellen muistelu muuttui valoisammaksi. Minulla oli ihana äiti ja olen siitä kiitollinen. Mieti ajatusta että itse kuolet ennen aikojasi: miten haluaisit että lapsesi jatkaisivat elämää. Eläisivät hyvää elämää, muistelisivat sinua rakkaudella ja kokisivat rakkautesi kantavan heitä.
Ap vielä jatkaa.
Luulen etten uskalla olla oma itseni tuttavapiirissä, koska koen jonkinlaista alemmuuden tunnetta. Ajattelen että heillä on kuitenkin valtava ystäväpiiri, eivätkä he tarvitse minun ystävyyttäni. Ja en ikinä uskalla kertoa kenellekään kuinka yksinäinen olen, koska sitten tosiaan olisin se ulkopuolinen. Kukaan heistä ei varmasti tiedä, että minulla ei ole ketään, jolle voisin soittaa ja vaikka pyytää mukaan lenkille.
Olen kotoisin työläisperheestä pieneltä paikkakunnalta. Minulla on hyvä koulutus ja nyt asutaan pääkaupunkiseudulla hyvällä asuntoalueella muiden ns akateemikko perheiden keskellä. Ja samoin töissä, useimmat tulevat ihan eri taustasta. Ehkä sisimmässäni koen, etten oikeasti kuulu tähän porukkaan. Täällä en uskalla olla oma itseni.
Ja olen täysin vieraantunut niistä vanhoista lapsuuden ystävistäni. En oikein enää kuulu siihenkään porukkaan. Ja toki he kaikki asuvat kaukana ja kaipasin tosiaan ystävää lähelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äidin kuolema oli minullekin raskas menetys. Aluksi olin siitä valtavan vihainen, miksi juuri hänen piti sairastua niin että minä jäin kolmekymppisenä ilman ketään muuta läheistä ihmistä kuin mieheni. Kun näin kaupassa harmaahapsia joista toinen oli äiti ja toinen tytär, olin katkera että oma äitini ei enää ole jakamassa elämääni. Pelkäsin että viha ja katkeruus jäisivät pysyviksi. Eivät jääneet. Vähitellen muistelu muuttui valoisammaksi. Minulla oli ihana äiti ja olen siitä kiitollinen. Mieti ajatusta että itse kuolet ennen aikojasi: miten haluaisit että lapsesi jatkaisivat elämää. Eläisivät hyvää elämää, muistelisivat sinua rakkaudella ja kokisivat rakkautesi kantavan heitä.
Kiitos. Ihanaa, että olet selvinnyt. Haluan uskoa, että jossain vaiheessa suru ja katkeruus väistyvät ja osaan ajatella asioista valoisemmin.
Vierailija kirjoitti:
Ap vielä jatkaa.
Luulen etten uskalla olla oma itseni tuttavapiirissä, koska koen jonkinlaista alemmuuden tunnetta. Ajattelen että heillä on kuitenkin valtava ystäväpiiri, eivätkä he tarvitse minun ystävyyttäni. Ja en ikinä uskalla kertoa kenellekään kuinka yksinäinen olen, koska sitten tosiaan olisin se ulkopuolinen. Kukaan heistä ei varmasti tiedä, että minulla ei ole ketään, jolle voisin soittaa ja vaikka pyytää mukaan lenkille.
Olen kotoisin työläisperheestä pieneltä paikkakunnalta. Minulla on hyvä koulutus ja nyt asutaan pääkaupunkiseudulla hyvällä asuntoalueella muiden ns akateemikko perheiden keskellä. Ja samoin töissä, useimmat tulevat ihan eri taustasta. Ehkä sisimmässäni koen, etten oikeasti kuulu tähän porukkaan. Täällä en uskalla olla oma itseni.
Ja olen täysin vieraantunut niistä vanhoista lapsuuden ystävistäni. En oikein enää kuulu siihenkään porukkaan. Ja toki he kaikki asuvat kaukana ja kaipasin tosiaan ystävää lähelle.
Taustasi on ihan samanlainen kuin äidilläni josta aiemmassa viestissä kerroin. On ymmärrettävää että koet ulkopuolisuutta, mutta muista että pk-seudulla hyvin suuri osa on "junan tuomia" ja monella 50-70-luvuilla syntyneillä korkeakoulutetuilla on ihan duunariperheet. Tarkoitan vain että et tosiaan ole ainoa tai poikkeava vaikka välillä siltä tuntuisi.
Uskon todella tuon mitä kirjoitat siitä kun lapset alkavat aikuistua ja muuttuu äitinä tarpeettomammaksi, tai niin voi ainakin luulla..! Itsekin odotan pelolla sitä aikaa kun lapset eivät enää ole niin keskeinen elämänsisältö. Mutta olen kuullut monen sanovan että kun kipu hellittää, seuraa suuri ilon tunne kun (toivottavasti) saa nähdä omien lasten siipien kantavan ja huoli heistä vähenee. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Hae rohkeasti tukea surun käsittelyyn, ansaitset sen. 💕💕 -Ruuhkavuosiäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko sinulla elämässä ketään "varaäitejä". Esimerkiksi kummitätiä, biologista tätiä, lapsuudenystävän äitiä tai anoppia. Kukaan ei korvaa omaa äitiä, mutta aikuinenkin tarvitsee elämään äitihahmoja. ❤
Alue: Aihe vapaa
Minullakin kuoli äiti jonka kanssa olin tosi läheinen. Isän kanssa etäiset välit ja pari vanhaa ystävää jotka asuvat kaukana.
Kyllä siinä oli orpo olo ja suru siitä että äidin myötä meni niin iso tuki ja turva. Yritin lähestyä joitain sukulaisia vain todetakseni olevani täysin ulkopuolinen, samoin kuin miehen suvussa. Kävin sururyhmässä ja ammattiauttajalla puhuakseni surusta. Se auttoi! Suruun kuuluu niin vahvat eri tunteet.Miehen kanssa kaikki hyvin mutta hänellä omat huolensa ja kiireensä.
Jotenkin olen selvinnyt jaloilleni. En enää koe sitä akuuttia orpouden ja surun tunnetta vaikka ei minulla vieläkään ole oikein ketään jolle puhua. Olen tottunut siihen. Minä olen äiditön.Ajattelen että äiti haluaisi nähdä että olen näin hyvin selvinnyt.